Kesälomalla mä havahduin. Mulla ei ole enää ystäviä. Henkilöt joita olin luullut ystävikseni olivatkin jotain aivan muuta. Tuntui, että en merkinnyt heille juuri mitään... Järkytyin pahasti. Asiaa pahensi se, että muutenkin kevät ja kesä olivat mulle henkisesti rankkoja. Ajatukseni olivat sekaisin, itkin usein, enkä pystynyt keskittymään muuhun kuin henkisiin ongelmiini. Tiedä sitten olinko masentunut vai muuten vain herkällä päällä, mutta hauskaa se ei ollut.
Kesän lopulla ja koulujen alkaessa sain jotenkin koottua itseni. Ajattelin, että henkinen pahoinvointini oli vain ohi menevä vaihe. Samalla yritin unohtaa ystäviini liittyvät ongelmat kokonaan. Teeskentelin kaiken olevan kuten ennen ja hetken olo tuntui jopa oikeasti hyvältä.
Teeskentely jatkuu yhä, mutta pikku hiljaa vaalheellinen maailmani alkaa romahtaa. Alan taas ymmärtää kuinka asiat oikeasti ovat, eikä oloni olekaan enää lainkaan niin hyvä. Mulla ei ole yhtään ystävää: ei ketään jonka kanssa viettäisin viikonloppuni, ei ketään jolle voin soittaa vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu, ei ketään jota saisin halata, ja mikä tärkeintä, ei ketään jolle voin purkaa sisimpäni.
Ihmiset, joita luulin ystävikseni, ovat kyllä kavereitani, mutta se ei ola sama asia. En ole heille tärkeä, he eivät juuri pidä muhun yhteyttä, he eivät kerro asioistaan mulle, eivätkä he tunne mua. Kukaan ei enää tunne mua. Ei edes siskoni, jota suunnatomasti rakastan.
Asia kalvaa minua suunnattomasti, sillä tarvitsen läheisyyttä ja lämpöä. En kestä ilman ystäviä.
Olen yrittänyt selvittää syytä ongelmaani, sillä enen mulla oli ystäviä, mulla oli lähelläni ihmisiä joiden kanssa jakaa kaikki ilot ja surut... Joten mistä kiikastaa? Ovatko nykyiset kaverini vain vääriä ihmisiä mulle? Eivätkö henkilö kemiamme kohtaa tarpeeksi hyvin? Tai ehkä mä olen se syypää, joka tekee kaiken väärin. Ehkäpä mä en vain yksin kertaisesti (kaikista haluista huolimatta) pysty päästää ihmisiä lähelleni. ja ehkäpä kaverini oikeasti välittävät musta ja pitävät mua ystävänään, mutta en vain itse suostu näkemään sitä... ehkä olen tullut vainoharhaiseksi?
Melko sekavaa. Eikä minulla ole harmainta aavistusta totuudesta, mutta aion selvittää sen. Olen nimittäin kylästynyt roikkumaan kiinni ihmisissä, joille en ehkä merkitse juuri mitään. Liian usein tuntuu siltä, kuin olisin heille taakka: joku epämiellyttävä asia, jota heidän on vain kestettävä. En nimittäin halua väkisin tyrkyttää itseäni muille.
.............
Anteeksi sekava tekstini. En tiedä ymmärsikö kukaan mitä yritin sanoa, mutta mun oli pakko päästä purkamaan tunteitani johonkin. En enää vaan yksinkertaisesti jaksa kantaa kaikkea tuskaa ja muuta paskaa yksin sisälläni, vaan min on pakko välillä päästä johonkin purkamaan ajatuksiani, ja tämä palsta nyt oli ensimmäinen paikka, mikä mulle tuli mieleen. Tiedän, että on aika paskamaista tulla itkemään tänne ystävien puuttumisesta, kun monilla täällä käyvillä ei ole edes niitä kavereita, mutta antakaa anteeksi :( Tarvitsin tätä todella.
Kiitos.

Vastaukset 2
Vanhimmat
ole.Yksinäisyyttä on välillä kaikilla,sitä on hyvä oppia kestämään,se on arvokasta että sitä kestää.Mutta,sun täytyy vaan ryhdistäytyä,kyllä sussa on varmasti voimaa ryhdistäytyä ja ehkä alkaa etsimään uusia ystäviä.Mutta miten olet niin vakuuttunut etteivät nykyiset ystäväsi välittäisi sinusta?Kyllä he varmasti välittävät,heillä on vaan niin paljon tekemistä omassa elämässään kenties,etteivät kerkeä pitämään yhteyttä,nykypäivän työelämäkin on aika vaativaa,ja raskasta ettei senkään takia kerkeä niin ystäviin usein pitämään yhteuttä.Tsemppiä sulle kovasti ja voimia,kyllä se siitä helpottaa,usko vaan siihen.
Olen yrittänyt sanoa itselleni, että liioittelen. Mutta päivä päivältä yksinäisyys alkaa adistaa yhä enemmän ja luulempa omaavaani tarpeeksi todisteita siitä, että he eivät pahemmin välitä minusta.
-Sillä onko normaalia, että minä olen aina se henkilö, joka ottaa yhteyttä? minulle ei soitella tai tekstailla...
-Onko normaalia, että viikosta toiseen minulle sanotaan: "ai et sä muka tiennyt siitä?" tai "Mä luulin, että sullekin ois kerrottu!" tai "Ai eiks se oo sanonu sulle mitään siitä, ku mä oon tienny jo ainakin viikon."
-Onko normaalia, että mesekeskusteluissa saan vastaukseksi kommentteja, kuten "ok", "joo", "ei", "aha" vaikka itse höpöttelen vaika mitä...?
-Onko normaalia, että minulta ei koskaan kysellä kuulumisia, tai yhtään mitään muutakaan, jos elämässäni on tapahtunut jotain tärkeetä? Esimerkiksi SM-kisoissa pääsin palkinnoille. Arvatkaapa montako onnittelua sain "ystäviltäni"? vastaus: 0!
-onko normaalia, että kukaan ei yritä kysyä, että "Mikä sulla oikeen on?" kun olen monta päivää peräkkäin selkeästi alakuloinen. (Tiedän, että alakuloani ei voinut olla huomaamatta kun perheeni huomautteli siitä minulle joka päivä)
- Onko normaalia, että en pysty avautumaan heille ja myöskään he eivät juuri kerro minulle hekilökohtaisista asioistaan.
ja ehkä pahin kolaus itsetunnolleni oli se, kun uskaltauduin lopulta kertomaa eräästä minua suuresti vaivaavasta ja ahdistavasta ongelmasta eräällä "ystävistäni". Otin asian puheeksi tosin tekstiviestillä, mutta tein selväksi, ettei minun ollut helppo puhua asiasta, että hän oli ensimmäinen henkilö jolle olin koskaan asiasta puhunut ja että asia vaivasin minua todella paljon. Henkilö jolle avauduin lupautui heti auttamaan minua asian kanssa ja selvittämään sitä kanssani kunhan hän vain pääsisi lomille armeijasta.... Hän ei ole puhunut asiasta kanssani sen koomin, ja kertomishetkestä on kulunut kuitenkin jo 3kk. Minun ei olisi ikinä pitänyt mennä avautumaan!! >: /
Että joo.... luulempa todella, että heitä ei voi enää kutsua ystävikseni TAI ainakaan minä en ole heille ystävä...