Tai sitten olen vain niin järkyttynyt vieläkin ja saattaapi masennuksenikin vaikuttaa asiaan.
Hävettää. En tiedä mitä tehdä.
Tämä raskaus oli toivottu ja todellakin harkittu. Olin onneni kukkuloilla kun pitkän yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi. No tuota onnea ei pitkälle riittänyt. Mieheni ei näyttänyt yhtä onnelliselta vaikka sellaisen käsityksen sain että hänkin tahtoisi lapsen. Enhän olisi muuten edes lasta yrittänyt hänen kanssaan jos olisin tiennyt ettei mies haluakkaan. (Olimme jutelleet mieheni kanssa jo aikoja sitten tästä ja hän kertoi itse että lapsi on tervetullut meidän elämäämme.)
Masennuin. Ehkä tämä masennus johtuu raskauden hormooneista?
Olen koittanut pitää mieleni avoimena ja uskoa että kaikki järjestyy.
Mieheni jätti minut tänään? Ei suostu vastaamaan puhelimeen, eikä ole tullut kotiin ja tuskimpa tuleekaan.
En tiedä mitä tekisin. Jatkanko raskautta vai en. Toivoisin etten olisi tullutkaan raskaaksi, ettei tarvitsisi miettiä tällaista. Tunnen olevani huono ihminen kun ajauduin tähän tilanteeseen.
Ihmettelen minne se oma haluni ja toivoni katosi vai jäikö se järkytyksen peittoon? Abortin kanssa en voisi kauaa vitkutella ja ahdistaa siksi tämä miettiminen mitä kannattaisi tehdä.
Jos jatkan raskautta, tarvitsen tukea, mutten sitä oikein mistään saa. Hävettää mennä lähimmäisille kertomaan tästä koska he kuitenkin tietävät kuinka paljon me haluttiin lapsi.
Varmasti alkaisivat syyttelemään tyhmyydestä jne, mutten sellaisia syyttelyjä kaipaa koska tiedän itse jo kuinka typerä olen ja miten tyhmästi olenkaan tehnyt.
Mistäköhän löytisin sen kadottamani ilon tästä raskaudesta?
Mieheni tuskin enää palaa, enkä kyllä varmaan häntä enää tahdo nähdäkkään kaiken tämän jälkeen.
Jos abortin tekisin, tekisin varmasti huonoimman päätöksen elämässäni? Olihan tämä raskaus toivottu mutta johonkin on nyt kaikki toivo ja tahto kadotettu. Pelottaa miten tulen pärjäämään, pärjäänkö sittenkään...
Pää on ihan sekaisin ja tahtoisin sen jotenkin saada selvemmäksi. Saako täältä apua?
Hävettää. En tiedä mitä tehdä.
Tämä raskaus oli toivottu ja todellakin harkittu. Olin onneni kukkuloilla kun pitkän yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi. No tuota onnea ei pitkälle riittänyt. Mieheni ei näyttänyt yhtä onnelliselta vaikka sellaisen käsityksen sain että hänkin tahtoisi lapsen. Enhän olisi muuten edes lasta yrittänyt hänen kanssaan jos olisin tiennyt ettei mies haluakkaan. (Olimme jutelleet mieheni kanssa jo aikoja sitten tästä ja hän kertoi itse että lapsi on tervetullut meidän elämäämme.)
Masennuin. Ehkä tämä masennus johtuu raskauden hormooneista?
Olen koittanut pitää mieleni avoimena ja uskoa että kaikki järjestyy.
Mieheni jätti minut tänään? Ei suostu vastaamaan puhelimeen, eikä ole tullut kotiin ja tuskimpa tuleekaan.
En tiedä mitä tekisin. Jatkanko raskautta vai en. Toivoisin etten olisi tullutkaan raskaaksi, ettei tarvitsisi miettiä tällaista. Tunnen olevani huono ihminen kun ajauduin tähän tilanteeseen.
Ihmettelen minne se oma haluni ja toivoni katosi vai jäikö se järkytyksen peittoon? Abortin kanssa en voisi kauaa vitkutella ja ahdistaa siksi tämä miettiminen mitä kannattaisi tehdä.
Jos jatkan raskautta, tarvitsen tukea, mutten sitä oikein mistään saa. Hävettää mennä lähimmäisille kertomaan tästä koska he kuitenkin tietävät kuinka paljon me haluttiin lapsi.
Varmasti alkaisivat syyttelemään tyhmyydestä jne, mutten sellaisia syyttelyjä kaipaa koska tiedän itse jo kuinka typerä olen ja miten tyhmästi olenkaan tehnyt.
Mistäköhän löytisin sen kadottamani ilon tästä raskaudesta?
Mieheni tuskin enää palaa, enkä kyllä varmaan häntä enää tahdo nähdäkkään kaiken tämän jälkeen.
Jos abortin tekisin, tekisin varmasti huonoimman päätöksen elämässäni? Olihan tämä raskaus toivottu mutta johonkin on nyt kaikki toivo ja tahto kadotettu. Pelottaa miten tulen pärjäämään, pärjäänkö sittenkään...
Pää on ihan sekaisin ja tahtoisin sen jotenkin saada selvemmäksi. Saako täältä apua?
Vastaukset 67
Vanhimmat
olet masentunut. Tuskin löytyy ihmistä, joka ei reagoisi, jos lapsen isä häipyy kuvioista. Miehistä ei ikävä kyllä aina tiedä. Harva äiti häipyisi yhtäkkiä kuvioista, kun äitiys ei kiinnostanutkaan ja jättäisi esim. vauvan miehelle.
Kun lapsi kerran oli toivottu,tietysti pärjäät sen kanssa. Ja mitä ihmettä lähimmäisesi ihmettely asiaan vaikuttaaa. Jos lähimmäisesi ovat fiksuja, ja mikseivät olisi, he tukevat sinua. Tottahan toki hekin tietävät, kuinka kamalaa on, kun ensin yritetään lasta ja sitten mies pakenee vastuutaan. Sitä paitsi, ei ole vielä kirjossa kuulututtua, että isäkokelas häipyy lopullisesti. Saataahan tuo vielä muutaa mielensa, jos tuo käytös oli vaan jotain pakokauhua. Jos ei ollut, niin hyvä, että tuli tässä vaiheessa ilmi, mikä hän on miehiään. Turha rypeä itsesäälissä, tämä ei ollut sinun tyhmyyttäsi, vaan miehen kypsymättömyyttä.
Jos lapsi on toivottu, pärjäät aivan varmasti. Jos olit hankkimassa lasta vain miehen takia, sitten kannattaa miettiä, mitä tekee.
No onpas siinä sit kerrakseen. Oma päätöksesihän se on, mutta annan mielipiteeni asiaan jos sopii. Tietenkin voit abortin tehdä jos et lasta halua. Mutta kuulostaa kuitenkin siltä, että tulisit aborttia katumaan todella paljon jos sen teet. Jos se jo nyt tuntuu huonolta päätökseltä niin se tuntuu varmasti todella huonolta myöhemmin. Voi olla että kunhan pääset erosta yli ja asiat alkavat taas sujumaan, niin huomaat että vauvan kasvattaminen ei olisikaan ollut mikään mahdoton tehtävä..
Tokihan yksinhuoltajuus on rankkaa, mutta saattaahan olla että miehesi sittenkin vain pelästyi, ja tulee myöhemmin järkiinsä. Sitähän sanotaan että naisesta tulee äiti kun se tuntee vauvan ensimmäisen kerran liikkuvan sisällään, ja miehestä isä kun hän ensimmäisen kerran pitää lastaan sylissä. Eikä se yksinhuoltajuus maailmanloppu ole, etenkin jos saat ystäviltäsi ja perheeltäsi apua lapsen hoidossa.
Ja mitä iloon raskaudesta tulee, eiköhän sekin taas palaa kunhan vain pääset ylitse siitä että asiat eivät menneetkään aivan kuten suunnittelit. Mutta eihän elämä ikinään tunnu menevän niin kuin oli suunnitellut. Eli itse tilanteessasi pitäisin vauvan, etenkin kun se on ollut niin toivottu.
No, tsemppiä sinulle mitä tahansa päätätkin tehdä!
Vieläkin mieleni on pelkkää mustaa, mutta ehkä "sää hieman selkenee" kun tulee nukuttua yön yli.
Silmät tuntuvat raskailta kun on itketty koko päivän.
Ei ole vielä mitään järkevää sanottavaa/ajatusta, mutta katsotaan miltä olo tuntuu huomenna.
Ehkä uni hieman auttaa selkiyttämään ajatuksia. Se on kai vähintä mitä nyt voin tänään enää tehdä, nukkumaa siis.
Jospa se mieskin palaa huomenna kotiin, vaikken liikaa mene toivomaan. Kiitos vastauksista. En omalta pahalta mieleltäni tullut ajatelleeksi mieheni tunteita. Toivottavasti siis mieheni ei jättänyt minua vaan lähti hetkeksi aikaa pakoon todellisuutta, siis pelästyi sitä että nyt hänestä on todellakin tulossa isä.
Sulatelkoot tilannetta rauhassa. Saa itse ottaa yhteyttä jos vielä minun kanssani tahtoo elää.
Hyvää yötä kaikille.Tpivpttavasti huomenna puhaltaa parempi tuuli. Palaan siis vielä asiaan....
se isäksi tuleminen ottaa koville. Kun se mies sieltä tulee kotiin, muista kiinnittää siihen isoon vauvaan paljon huomiota ;D
Palaile ja kerro, miten menee. Pidetään peukkuja.
Moi. Mulla on ihan sama ongelma, tosin en yrittänyt tulla raskaaksi mutta kun nyt tulin vahingossa, mies jätti minut ja pakottaa menemään aborttiin. Aikaisemmin oli mielikuvia että mies olisi onnellinen asiasta, vaikka shokki se oli minullekin. Kaiken lisäksi hän on henkisesti satuttanut minua todella pahoin puhumalla kaikkea ilkeää mulle. Päätöksen olen kuitenkin tehnyt. Pidän lapsen ja minusta tulee yksinhuoltaja. Ehkä jossain vaiheessa löydän kumppanin ja isän lapselle, mutta en mieti sitä nyt. En tee aborttia. Olen todella surullinen ja yksinäinen. Tänään ensi kertaa neuvolassa ja itkin melkein heti kun astuin ovesta sisälle.. Pakko kerätä voimia kuitenkin tulevaa vauvaa varten. En tiennyt mieheni olevan sellainen sika, mutta nyt avasin silmäni. Olimme yhdessä 3 vuotta, enkä usko että voin ikinä antaa anteeksi hänelle. Lisäksi pelkään että hän satuttaa minua ja vauvaa, niin kovasti hän pakottaa aborttiin ja painostaa ja uhkailee.. En kestä!
Mutta hyvä että et tee aborttia. Elät raskasta aikaa, itku vois joskus helpottaa oloa. Et voi mitään sille mitä miehesi teki. Mutta voit vaikuttaa siihen mitä sinä teet. Pidä huolta itsestäsi ja lapsesta. Älä anna miehesi pilata teidän elämää.
Toivon sinulle jaksamista tilanteessasi!
täälläkin minä ja vauva...mes otti ja häipyi. Tosin mieheni on ulkomaalainen. Hän pitää suunnattomasti lapsista. ei suostunut käyttämään ehkäisyä ja sanoin, että on mahdollisuus sitten saada vauva. se oli miehelle ok. kun sitten kerroin raskaudesta mies otti asian ihan rauhallisesti ja kyseli kuinka vanha vauva on jne. suunnitteli vauvan nimeäkin ja sitten seuraavana päivänä hän ei ollutkaan valmis ja otti ja häipyi. olen laittanut pari viestiä perään, mutta mitään ei kuulu.
En jaksa edes olla surullinen...luulen, että mies ottaa vielä jossain vaiheessa yhteyttä tai toivon ainankin, vaikka en saisi jättää sen varaan. olen päättänyt pitää vauvan ja ottaa vastaa keiken mitä tulee. Olen vuosia sitten tehnyt abortin ja miettinyt sitä lähes joka ilta nukkumaan mennessä asiaa. En halua tehdä enää sitä koskaan, enkä ainankaan miehen tahdosta. se ei ole mikään helppo juttu naiselle.
Voiko miehet olla niin julmia, että häipyvät loppu elämäkseen pois vaikka tietävät, että maailmassa on lapsi, joka on heidän lihaa ja verta?
"Jos abortin tekisin, tekisin varmasti huonoimman päätöksen elämässäni? "
Eli abortti ei kuulosta sinun vaihtoehdolle.
Annan raskauden jatkua, pidä itsestäsi huolta. Mieti mitä sinä haluat.
Raskautesi on vasta alussa (koska abortti on vielä mahdollinen) joten sinulla on vielä aikaa synnytykseen. Ja voi olla että siihen mennessä kaikki on ihan toisin. Voi olla että mieskin on palannut ja voisit katua jos olisit tehnyt abortin. Abortti ei voi perua jälkikäteen!
Kun lapsi syntyy voit pitää lapsen miehesi kanssa, voit alkaa yksinhuoltajaksi tai jos et halua pitää lasta niin voit antaa sen adoptioon ja jatkaa ilman lasta.
Sinulla on monta vaihtoehtoa. Mieti mikä on paras ratkaisu sinun loppu elämäsi kannalta.
Jaksamista tilanteessasi!
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu, sillä olen itse kokenut saman. Niin ristiriitainen olo, itkettää vaan, ahdistaa ja kaikki on sekaisin(tosin meillä raskaus ei ollut edes toivottu vaan vahinko). Meilläkin mies otti asian hankalasti, mutta miehet monesti reagoivat tilanteeseen juuri noin. Niin valitettavaa, mutta se isäksitulemisen -kriisi on monesti raskas paikka. Ja meilläkään ei lähipiirin reaktio ollut paras mahdollinen.
Mutta kyllä sinä selviät. Tällä hetkellä kun katselen lastani, joka on jo yli 1-vee ja niin ihana ja suloinen, mietin miten hirveää olisi jos en olisikaan koskaan oppinut tuntemaan häntä. Ja mieskin on mukana tässä perheessä taas kaikkien alkuhankaluuksien jälkeen. Joten voimia, hae itsellesi keskusteluapua neuvolan kautta sekä kaikki mahdollinen tuki mikä vain on saatavilla. Etsi ystäviä, jotka ovat myös raskaana jne.
Hormonit vaikuttavat monesti niin voimakkaasti, mutta tilanne tasaantuu varmasti kun selviät alkujärkytyksestä. Sinulla on uusi, pieni ihminen siellä masussa, josta tulee vielä todella tärkeä. :)
"onneksi" meitä huonoja ihmisiä on siis muitakin, olen koko ajan kuvitllut että mä olen yksin näin paska ja kaikki muut ovat hyviä äitejä jo raskauden alkumetreiltä alkaen...kuinka sitä voi edes parhaalle ystävälle sanoa, että olet tahallasi tullut raskaaksi, etkä sitten enää haluakaan koko lasta? ei oikein mitenkään....
eli toivottu ja suuniteltu oli. MUTTA, kun miehelle kerroin, alko sillä ryyppyputki, kestänyt jo koko tämän vuoden. olo oli ja on edelleen paska sen takia, en yhtäkkiä halunnutkaan koko lasta, pelkäsin myös jääväni yksin sen kanssa, en enää ollutkaan valmis äidiksi. Tämä vuosi on ollut elämäni paskin tähän mennessä, ikinä en halua enää samaa kokea, mies pilasi sen pienenkin ilon aiheen koko raskaudesta, koin että hän ei lasta enää halunnutkaan vaikka toista väitti. olin aina yksin, ja olen edelleen. mietin myös aborttia, mutta oma luontoni ei olisi antanut periksi- olihan raskaus täysin omaa syytäni ja periaatteessa "kunnollista" syytä keskeyttää raskaus, ei ollut, muuta kun se, että ei sitä lasta enää niin halunnutkaan. olis varmasti käynyt omantunnon päälle...
sitä koko ajan odotti, että kun maha kasvaa ja kun liikkeet tuntuu ja läpälää- niin ehkä se muuttuisikin kivaksi asiaksi, niinkun kaikki väittävät. mutta niin ei käynyt.
vielä loppuraskauden aikanakin toivoin, ettei sitä lasta olisi sielä mahassa, eikä se todelliselta tuntunutkaan. kaikki ihmettelivät, miksen ole innoissani tulevasta- en voinut sanoa mitä oikeasti ajattelin..
kun lapsi vihdoin synty pari viikkoa sitten, mieli kuitenkin muuttu- ei tosin ihan heti..mutta kun sitä pientä kävi keskolassa katsomassa, niin kyllä siitä väkisinkin alkaa tykkäämään. nyt on huono omatunto siitä, että olen koskaan edes voinut ajatella etten tuota pikkusta haluaisi- ja nyt pelko siitä, että hänelle sattuu jotakin...
vaikken sitä itse ennen uskonutkaan kun ihmiset näin sanoivat; mutta kyllä se äidinrakkaus sieltä herää ennemmin tai myöhemmin. usko pois.
teet mitä teet, mutta väitän, että jos lapsen päätät pitää, niin et sitä enää sen syntymän jälkeen kyllä tule katumaan, ennen sitä kylläkin...
Jotenkin tekisi mieli vain luovuttaa. Ihan hävettää että mieli on näin maassa.
En ole uskaltanut mennä auton rattiin koska pelkään että tekisin jotain peruuttamatonta.
Soitin neuvolaan jotta saisin apua. He antoivat ajan ensiviikolle, alkuperäinen aika olisi ollut vasta ensi kuussa.
En tahdo kuolla vaikka itsemurha-ajatukset ovatkin pyörineet päässä tiuhaan tahtiin.
Haluan saada vain elämän iloni takaisin. Harmittaa että tämä raskaus ei ole sitä pystynyt ainakaan vielä antamaan. Abortti ei auttaisi olotilaani. Ei tämä epätoivo johdu raskaudesta, vaan muista tekijöistä. Tosin saattavat hormoonitkin vaikuttaa, mutta en usko että tilani kohentuisi abortilla. yritän uskoa että tämä epätoivo on vain ohimenevä vaihe.
Kiitokset vastanneille. Teidän kirjoitukset loivat hiukan lisää uskoa ja toivoa paremmasta.
Kerroin joillekkin läheisilleni tilanteestani, vaikken ihan kaikkea maininnutkaan kuten noita itsemurha-ajatuksia.
No enpä saanut mitään haukkuja vaikka niitä pelkäsin saavani. Siskoni lupautui jopa ryhtymään tukiperheeksi jos en ilman tule pärjäämään.
No kaikesta tuesta huolimatta olo on yhäepätoivoinen, mutta varmasti olo helpottaa jonkun ajan päästä kun tietää ettei joudu jäämään yksin ja vaille apua.
Mieheni ei ole tullut kotiin,eikä ole ottanut yhteyttä ja pelkään sitä päivää kun hän tulee hakemaan tavaransa. Nyt ero ei tunnu vielä niin todelliselta, mutta pelkään sitä miten se minuun vaikuttaa sitten kun se alkaa tuntumaan todelliselta.
Jos en olisi näin heikoilla, niin varmasti sanoisin miehelleni että "terve menoa vaan ja muista ottaa ihan kaikki ettei takaisin tarvitse palata".
No elämä jatkuu, eikä se aina voi olla ruusuilla tanssimista. Pakkohan se on oppia kohtaamaan ne vastoin käymisetkin, kun niiltä ei voi välttyäkkään.
Itselläni tuli ero kuusi vuotta kestäneestä suhteesta ja se oli aluksi suuri järkytys. Myös siksi että samoihin aikoihin pelkäsin olevani raskaana. No, negatiivista näytti testi onneksi. Olin siis koko ajan kyllä käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, mutta koska kuukautiset jäivät pois, pelkäsin kovasti. Aborttiin olisin päätynyt vaikka suhde ei olisi päättynytkään, en ole niin terve, että raskaudesta selviäisin. Joka tapauksessa alan itse jo uskoa että erosta selviän, vaikka on kyllä mullistanut elämää todella. Uskon että sinäkin selviät erosta, vaikkei se helppoa olekaan. Ja uskon että jos vauvan todella haluat, niin myös pärjäät hänen kanssaan. Ainakin täältä saat kannustusta että pidät hänet. Abortti voi tuntua tavallaan helpolta ratkaisulta, mutta kertomasi perusteella tulisit luultavasti katumaan. Nämä siis vain minun mietteitäni. Jos päädyt kuitenkin aborttiin, niin älä ruoski itseäsi loputtomiin, sekään ei hyödytä ketään. Ymmärrän, päädyit sitten jatkamaan raskautta tai keskeyttämään. Joka tapauksessa olen pahoillani puolestani ja toivon että elämäsi alkaa mennä parempaan suuntaan! Paljon voimia!
Mieheni soitti. Sanoi ettei enää jaksa olla kanssani. Tunnen itseni niin petetyksi. Muutama päivä sitten asiat oli ihan toisella lailla puhui kaikkea paskaa siitä kuinka rakastaa minua ja tahtoo kanssani yhtä sun toista.
Pelkkää valetta kaikki ja uskoin ne.
Mitäs muutakaan olisin voinut kuin uskoa minule rakasta ihmistä johon luotin?
Tuntuu tosi pahalta että tämä päättyi näin. Kumpa tämä lapsi ei olisi saanut alkuaan ollenkaan.
Siltä minusta nyt tuntuu.
Ei tässä näin pitänyt käydä. En minä olisi lasta edes mieheni kanssa tehnyt jos olisin tiennyt että tämä päättyy tällä tavalla. Luulin että me kummatkin rakastamme toisiamme ja tahdomme tämän lapsen. Luulin että elämme yhdessä elämämme loppuun asti. Tyhmä minä.
Olisi paljon helpompaa päästä tästä kaikesta yli jos en olisi tullut raskaaksi. Raskautta kun ei voi enää peruuttaa. Abortti ei pyyhi raskautta pois, vaikka siinä raskaus keskeytetäänkin.
Miten minä voisin abortin tehdä, kun tämä raskaus oli toivottu? En minä voi niin tehdä toivotulle. En vaikka tuntuukin siltä että haluaisin mennä takas ajassa ja olla tulematta raskaaksi.
Minulla on pian syntymäpäivä. Että vihaan sitä päivää. Tuntuu kuin tämä olisi syntymäpäivälahja minulle.
Mitä pahaa olen tehnyt että saan tällaisen syntymäpäivälahjan?
Minulle tärkein ihminen osoittautuikin "viholliseksi". Tiedän etten ole ainoa ihminen jolle tällaista on käynyt, mutta se ei juurikaan lohduta. Toisilla on asiat vielä pahemminkin, mutta sekään ei lohduta.
Ei tällaista kukaan toivo itselleen ja pahinta tässä on se että osalliseksi joutuu myös syntymätön lapsi.
Tiedän että helpottaa kun pääsee erosta yli, mutta koska se tapahtuu? Niin sitä ei kukaan tiedä.
Pelottaa että lapsi joutuu kärsimään tästä. Pitäsi elää vaan päivä kerrallaan, mutta en onnistu siinä. mennyt ja tuleva kummittelee koko ajan mielessä.
Hakisi tuo kusipää edes kamansa pois. Typerintä tässä on se etten pääse koskaan miehestäni kokonaan eroon. Lapsi kun ei ole se ainoa yhdistävä tekijä.
No... Olen suunnitellut että muutan pois ja käännän uuden lehden elämässäni. Siihen ei entinen mieheni kuulu valitettavasti lapsenkaan kannalta. Yritän pitää itseni koossa ja olla hyvä äiti lapselleni joten en tahdo että kukaan tulee mieltäni järkyttämään.
Mieheni on jo osoittanut sen ettei häneen voi luottaa ja kaikkea muutakin p*skaa, joten en oikein usko siihenkään että esimerkiksi lapsen tapaamisetkaan tulee hyvin onnistumaan. Jääkööt kokonaan pois meidän elämästä kun ei meidän elämässä tahtonut ollakkaan. Muuttamalla pois takaan se ettei minun tarvitse olla mieheni kanssa missään tekemisissä.
Nyt yritän rauhoittua ja saada itseni kuntoon. Yritän surra surut pois jotta pystyn vähitellen taas elämään "normaalisti". Ei tämä huono olo tee hyvää kohdussa kasvavalle lapsellenikaan.
Eikä minulle tee hyvää että lakaisisin tämän huonon olon maton alle. Jos niin tekisin niin varmasti se räjähtäisi silmille jossakin vaiheessa ja siitä seuraisi pahemmat vahingot.
No johan oli taas vuodatus, mutta pakko oli johonkin oloani purkaa. Tämä varmaan kuuluisi jonnekkin toiselle palstalle, mutta kun tänne kerran aloitin niin en viitsinyt sitä jatkaa muuaalla.
kyllä kun aikaa kuluu! Mies ei ollut arvoisesi. Menneen muistot haalistuvat hiljalleen kun löydätte elämäänne jotain paljon parempaa, kunnollisen miehen ja isäpuolen muodossa. Jonakin hetkenä huomaat että suurin ilo ja hyvät ajat on vielä kaikki edessä päin, et ole yksin! Sinulla on toivoa ja paljon hyvää elämässäsi tulossa, se kasvaa sinun kohdussasi. Onnea odotukseen ja jaksamista erosurun yli pääsemiseen!
yh ja sosiaalitapaus.
kuin lapsensa surmaamisella itsensä pehmeeseen huoneeseen ajanut.. se yhteiskunnalle vasta kalliiksi tulisi.. sen toisen ihmisen hengen menetyksen hinnasta puhumattakaan!
Ei ole mitään toista ihmistä, jonka henki menetettäisiin. Pehmeään huoneeseen kuuluisi moni muukin.
Miksi muuten menit poistattamaan jonkun hyvät neuvot siitä, ettei miestä kannata päästää menemään noin vaan?
vai muuten vaan ammottava tyhjyys perusbiologisessa sivistyksessä?? :DD
Pehmeään huoneeseen on todella kiire jollet tajua abortin olevan IHMISTEN TAPPAMISTA!!
Sokeanako myös oman puolesi solvauksille, vai unohtiko dementikko viestin alkuosan..? ;D
Vingahtikohan nyt sen poistetun asiattomuuden kirjoittaja itse.. ;DD
niitä pehmeisiin huoneisiin joutuneita ei tilastojen mukaan aborttien takia tule. Synnytyksen jälkeinen masennus tosin on vakava asia, siinä kärsii jo lapsikin.
laki että Yk kieltää ihmisten tappamisen. Sitä ei voida tehdä ilman YK:n puuttumista asiaan rajuin ottein.
voidaan, kun Yk ei voi määrätä maiden lakeja (vaikka niillä tapettais ihmisiä), se voi vain esittää toivomuksia niiden suhteen...
mukaan? Eräiden mukaanhan joka neljäs tarvitsee terapeuttista apua jälkiseuraamuksien kanssa.. ja synnyttäneitä kuusi kertaa useammin abortintekijä päätyy oman käden kautta, ohi pehmeiden huoneiden, suoraa hautuumaalle..
allekirjoittanut Lasten Oikeuksien sopimuksen? Eikö siinä jo suojella alkioita? Jos allekirjoittaa sen, on velvoitettu suojelemaan niitä joita se koskee.
että parannettavaa on täälläkin, siihen on siis pyrittävä.. eikä edelleen voi määrätä maiden lainsäädäntöjä.
juuri toivottavaa, että abortintekijä päätyy suoraan hautausmaalle?
siihen varoitukseen, jonka Yk on Suomelle antanut aborttiasiassa. Kaikki Yk:n antamat varoitukset on netissä.
varottelis joille ei kuitenkaan voi mitään? Voi vain esittää toiveita...
se on kuin yhteiskunnan hyödyttömänä elättinä pehmeessä huoneessa.
Kuvailet hyvin itseäsin ja tilannettasi, mutta unohdit huostaanotettujen lasten tuomat kustannukset.
tosin minusta sentään on jotain hyötyäkin yhteiskunnalle ;D tuotan uusia kansalaisia, en tapa heitä! Yhteiskunnalle on kannattavampaa maksaa lasten/kansalaistensa elämistä, ei tappamista.
>>Suomalaisäideistä arviolta 15-20 prosenttia sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen.>>
http://aamusydamella.yle.fi/node/109
Lisää juttua aiheesta:
http://www.suhdesoppa.fi/lapset-perhe/kun-vauva-horjuttaa-mielta/
http://www.laakarilehti.fi/files/potilaansivu/SLL182008-1796.pdf
Tutkimuksia:
http://herkules.oulu.fi/isbn9514277775/isbn9514277775.pdf
http://herkules.oulu.fi/isbn9514270541/isbn9514270541.pdf
Edellisestä referaatti:
http://www.aktiivinensynnytys.fi/artikkelit.php?artikkelinr=52
että montako uutta kansalaista olet yhteiskunnalle tuottanut?
sitten ylipäätään antanut millekkään maalle koskaan mitään varoituksia?
sitten kestää,..vai normalisoituuko tilanne heti kun hormoonit tasaantuu? Kuinka usein tämä johtaa itsemurhaan tms. vakavampiin ongelmiin?
taas liittyy? Olen tuottanut ja tulen varmaan vielä jatkossakin tuottamaan :D
niin sikskö ne pitäs tappaa??
steriloit itsesi, ettei sosiaalipummit lisäännyt. Ihme tyyli muutenkin, kun yhdenkään lapsen isä ei ole kuvioissa ja uutta siittäjää vaan etsitään, vaikket hoida nykyisiäkään jälkeläisiä.
ettei pienimpien isä ole kuvioissa? Ei tarvitse etsiä yhtään mitään :)
vaikka niitä antamiani linkkejä, niin vastauksia kysymyksiisi alkaa löytymään.
poimia ne kohdat sieltä tähän jatkoksi.
Noissa linkeissä on tekstiä yhteensä monen sada sivun edestä. Minulla ei nyt aika riitä ryhtyä pläräämään tuollaista määrää tekstiä läpi ja kopioimaan sinulle sieltä tietoja. Sinä halusit tutkimuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja minä avitin sinua sen verran, että etsin muutaman linkin luettavaksesi. Minä en henkilökohtaisesti tässä vaiheessa elämääni ole aiheesta niin kiinnostunut enää, että jaksaisin uhrata aikaani ja vaivaani asian hyväksi tämän enempää. Jotenkin ymmärsin, että sinä olisit aiheesta kiinnostunut, joten oletin että ehkä olisit valmis uhraamaan hieman omaa aikaasi sen parissa. Mutta tietysti, jollei aihe niin paljoa kiinnosta, että viitsisit nähdä vaivaa, niin ei sitten.
Toivottavasti edes joku koki antamani linkit hyödyllisiksi itselleen.
Perustelu tälle väitteelle, linkit mukaan kiitos:
"Yhteiskunnalle on kannattavampaa maksaa lasten/kansalaistensa elämistä, ei tappamista."
En kysy muuta, vaikka mieli tekisi. (Toki toivon nyt asiavastausta, en mitään "kun kaikki synnyttävät lapsia, saadaan uusia työpaikkoja lastenkoteihin" -helmiä.)
nyt vain olisi heittänyt ihan mutupohjalta että 'sieltä kyllä löytyy', jollet ole itsekään edes jaksanut lukea läpi niitä lähteitäsi..? :D
eivät ole samanlaisa kuin sinä. Onneksi.
täällä yhä odotetaan!
etten olisi koskaan lukenut läpi niitä? Tässä vaiheessa elämääni synnytyksen jälkeinen masennus ei ole niin ajankohtainen aihe, että enää jaksaisin vain sinun mieliksesi etsiä parisataa sivuisesta tutkimuksesta oikeita kohtia, kopioida niitä ja kirjoittaa tännekin. Olen pahoillani, mutta käytän mieluummin aikani sellaisten asioiden tutkimiseen, jotka minua nyt tässä elämänvaiheessa eniten kiinnostavat. Jos sinua kiinnostaa synnytyksen jälkeinen masennus, niin lue nyt herran tähden ihan itse aiheesta enemmän.
Minä oikeasti ihan hyvää hyvyyttäni etsin nuo pari linkkiä, koska arvelin että niistä aiheesta kiinnostunut saisi niistä hyvää luettavaa. En olisi vaivautunut jos olisin tajunnut, että sinä haluaisit seuraavaksi minun tekevän jotain saakelin referaattia niistä sinulle. Minua ei aiheesta keskustelu juurikaan kiinnosta. Ajattelin auttaa itsenäisen asiaan paneutumisen alkuun, sillä luulin sinun olevan asiasta kiinnostunut. Koska et näemmä niin kiinnostunut ole, että vaivautuisit jotain ihan itsekin tekemään, niin sille en mahda mitään.
jotka sain auki (pdf.t herkästi jumittaa koneen, en edes yritä jos viimeisin oli tiivistelmä niistä), ei vastanneet kysymyksiin. Joten oliko niitä jossain vai ei?
että yleensä synnytyksen jälkeistä masennusta, kuten muitakin masennuksia on eri "vahvuisia" surumielisyydestä ja alakuloisuudesta aina psykoosiin saakka. Se voidaan jakaa kolmeen ryhmään, joista synnytyksen jälkeinen herkkyys, kestää yleensä muutaman viikon synnytyksen jälkeen ja on niin lievää että menee ohi itsestään. Sitä pidetään jo lähes normaalina, sillä sen yleisyys on jopa 80% kaikista synnyttäneistä. Sitä vakavampaa ja syvempää depressiota kutsutaan synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi, joka alkaa yleensä muutama viikko synnytyksen jälkeen, ja oireet , kuten yleensä muissakin depressioissa kestävät muutamasta viikosta muutamiin kuukausiin. Joskus psyykkisiä oireita esiintyy jopa useita vuosia synnytyksen jälkeen, joten täysin hormoniperäistä se ei ole, sillä se yleensä alkaa kun voimakkain hormonimyrsky on jo ohi ja voi jatkua normaalin kuukautiskierron jo alettua. Synnytyksen jälkeistä masennusta muistaakseni hoidetaan yleisemmin mielialalääkkeillä ja terapialla. Voimakkain ja lähes aina sairaalahoitoa vaativa synnytyksen jälkeinen psykoosi on onneksi varsin harvinainen. Siitä kärsii vain muutama prosentti.
Yleisesti oireiden kirjo on synnytyksen jälkeisessä masennuksessa laaja ja kestoltaankin se on muidenkin masennustilojen tapaan yksilöllisesti varsin vaihteleva. Muistaakseni itsetuhoisia ajatuksia esiintyy hieman harvemmin kuin depressioissa yleensä. Erilaisten masennustilojen riski on kuitenkin juuri synnytyksen jälkeen tavallista suurempi.
(Ylläolevan kirjoitin lähinnä vanhasta muistista enkä aijo sitä lähteä sen paremmin tarkastamaan. Suoria lainauksia PDF-muodossa olevista linkeistä en ehdi alkaa hakemaan ja kopioiman, joten voit vapaasti päättää uskotko minua vaiko et ja tarkastaa itse halutessasi.)
Lisää linkkejä, jos asia kiinnostaa:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/etusivu?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p...
http://terveysnetti.turkuamk.fi/perhenetti/Synnytyksen_jalkeinen_masennus/index.html
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ama00018&p_teos=ama&p_selaus=4358
http://www.tohtori.fi/?page=5590070&id=7395912
Eka linkki ei toimi. No se olikin varsinainen kuuden rivin osoite... Se löytyy googlen kautta hakusanalla "synnytyksen jälkeinen masennus duodecim" --> neljäs hakutulos...
terveysnetistä..
Herkistymistä voidaan pitää normaalina synnytyksen jälkeisenä tilana ja se kestää muutamia päiviä.
Masennus kestää 6-8 viikkoa ja on yleisempää ensisynnyttäjillä (kaikkiaan 10%lla). Siihen altistaa myös aiemmat masennukset (jossain linkissä taisi olla jotakin 5%n toistuvista masennnuksista..). Joten ei tiedetä ainakaan niiden kohdalla johtuuko masennus juuri synnytyksestä.
Psykoosit ovatkin onneksi ääriharvinaisia (1-2 tuhannesta).
Ei siis mitään kovin hälyyttävää..?
No muista linkeistä käy selville, että n. 10 - 22% sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja kestää yleisimmin muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen... Sinä sat vapaasti päättää miten hälyttävänä sitä pidät. Omasta puolestani lopetan asian käsittelyn tähän, sillä se nyt ei varsinaisesti kuulu paitsi omiin tämänhetkisiin kiinnostuksen kohteisiini eikä edes palstan aiheeseen. Toivottavasti sait antamistani linkeistä tarvitsemiasi tietoja. Jos aihe sinua kiinnostaa laajemminkin niin google on tosi hyvä keksintö. Englanniksi tietoja löytyisi ehkä hakusanoilla "postpartum depression" tai "postnatal depression".
surkuhupaisaa.
Esitän yhden yksinkertaisen (sinua varten hieman helpotetun) kysymyksen:
1. KUKA yhteiskunta on?
Kun saat tähän vastatuksi, jatketaan.
oman aloituksen aiheesta kun sulle on epäselvää mikä ('KUKA' ;D) yhteiskunta on? :D
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteiskunta
Yhden kirjoittajan ajojahtisi jatkukoon..... ;DD
Ihmettelin miksi aloitukseni on merkitty lieskalla ja ei ollut kiva nähdä että täällä tapellaan asiasta joka ei kuulu aloitukseen.
Ei ollut todellakaan kivaa lukea sellaisia asioita jotka eivät tänne kuulu. Aloitukseni ei käsittele sitä että onko abortti väärin vai ei, eikä sitä mitä mieltä on mistäkin YK ja tilastot, enkä todellakaan pitänyt siitä että aloittamassani ketjussa haukutaan muita ihmisiä.
Jos ette pysty lopettamaan tuota taistoanne, niin voisitteko olla sen verran ystävällisiä edes minulle, että jatkaisitte tuota taistelua jossain muussa ketjussa?
Lisää sossulle holhottavia, eihän se nosta Bkt:tä.
En minä lapsia tee sossun holhottavaksi, mutta mistäpä sen etukäteen tietää millaiseksi elämä muuttuu.
En ole koskaan kuullutkaan että sossu edes holhoaa kenenkään lapsia....
Jos joku joutuu lastensuojelun asiakkaaksi niin ei sossu käy kuin kääntymässä ja pahimmassa tapauksessa ottaa lapset huostaan(jos on tarvetta), mutta eivät sossut niitä lapsia hoida silloinkaan....
tarkoitettu jollekin muulle.
Tällä palstalla ei voi koskaan keskustella mitään asiallista, koska täällä on yks tosi paha häirikkö, joka kommentoi monilla nimimerkeillä kaikenlaista asiatonta.
Ota yhteyttä perheneuvolaan ja mene sinne jutteleman tilanteestasi, saat asiantuntevaa apua ja ohjeita toimia miehesi kanssa. Kerro tilanteestasi niin saat ajan nopeammin. Jospa mies jossain vaiheessa jopa lähtis mukaan. Peli ei ole vielä menetetty. On muitakin miehiä, joille tulee pupu pöksyyn, kun vauva oikeasti ilmoittelee tulostaan, mutta jotka sitten ajan myötä tottuvat ajatukseen.
Kyllä sä pärjäät!
Mistä päättelet että ap:n lapsi päätyisi sossun holhottavaksi? Käsität kai että yksinhuoltajuus ei ole sama asia kuin yhteiskunnan verovaroilla lusmuilu?
pakko on nyt tunkea lusikkansa soppaan ja kertoa omakohtainen kokemus.
Itse tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Pitkäaikaisempi miesystäväni (jonka kanssa meillä piti olla molemminpuolisia tunteita ja yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia) suuttui, mitä siis yleensä ei tee ja alkoi painostaa minua aborttiin. Hän muuttui kuin eri ihmiseksi vauvasta kuultuaan! Syytti minua että hankkiuduin tahallaan raskaaksi (mikä ei tosiaan pidä paikkaansa) ja muuta "mukavaa".
Itsekin aloin olla abortin kannalla, olin juuri aloittanut uudessa työssä ja miehen suhtautuminen vauvaan ei oikein rohkaissut. Lisäksi mies teki sitten selväksi ettei halua kumpaakaan meistä nähdä enää ikinä. Itkin monet itkut ja mietin ja mietin mitä tekisin. Olin jo viittä vaille menossa aborttiin. Kaikesta huolimatta minulla oli vielä rakkautta miestä kohtaan jäljellä ja se teki olosta vielä tukalamman...
Sitten joku minussa heräsi... Suutuin miehelle siitä että ensin vannoo rakkauttaan ja puhuu tulevaisuudesta ja sitten kun pitäisi olla tukena ja ottaa vastuuta omista teoistaan niin siinä kohtaa alkaakin minun syyllistäminen ja suhteemme väheksyminen.
Mietin taas hieman lisää. Minulla on asiat kunnossa, vakityö, omistusasunto ja auto, hyviä ystäviä ja omaan perheeseen välit kunnossa. Itse olen terve. Minulla oli kaikki edellytykset tulla hyväksi äidiksi. Päätin, että en lopeta lapseni elämää jonkun vastuuttoman miehen painostuksesta.
Nyttemmin lapseni on syntynyt. Mies ei ole ollut minuun missään yhteydessä eikä väliksikään. Seurustelen nyt onnellisesti miehen kanssa, joka kanssani jakaa vauva-arjen kaikki osa-alueet ja ottaa ihanasti vastuuta vauvasta. Nyt nautin äitiyslomasta, jonka jälkeen palaan taas takaisin työhön (joten se siitä tuilla elämisestä), vakipaikka on odottamassa edelleen.
Minulle vauvan pitäminen oli oikea päätös. Mutta kunnioitan jokaisen omaa henkilökohtaista päätöstä tässä asiassa. Mutta, voin kertoa että asiat voi järjestyä vaikka yksin odotusaikana jäisikin. Tarpeeksi vaan tukirinkiä ympärille ja rakkautta vauvaa kohtaan, ne kantavat pitkälle. Tsemppiä sinulle aloittaja ja oikein ihanaa syksyä. Sinä pärjäät kyllä, teet sitten minkä tahansa päätöksen. Ja muista, se päätös on juuri sinulle se oikea päätös. Oli se kumpi tahansa, ei kannata katua. :)
Ihan ensiksi, jos koet että abortti olisi huonoin päätös elämässäsi, niin älä tee sitä! Silloin se luultavasti sellainen olisikin. Sellaista päätöstä ei kannata tehdä, jonka jo ennen päätöksen tekoa kokee mahdollisimman huonoksi. Sinulla on parempikin vaihtoehto, nimittäin sen toivotun lapsen synnyttäminen ja pitäminen.
Olet todella vaikeassa tilanteessa nyt ja masennus on enemmän kuin ymmärrettävää. Koet murhetta ja surua erosta, siitä että miehesi ei sittenkään vaikuta olevan valmis lapseen ja siitäkin, että nyt koet itsekin raskautesi ei-toivotuksi. Tämä kaikki on varmaan sulautunut mielessäsi yhdeksi isoksi möykyksi, vaikka oikeasti kyseessä on kolme eri murhetta. Luulen että jos erotat ne toisistaan, niin saisit ainakin jälkimmäisen suljettua pois murheiden listalta ja pääsisit edes vähän selvemmille vesille.
Ensinnäkin miehesi on jättänyt sinut yksin tilanteessa, jossa kaikkein eniten hänen läsnäoloaan ja tukeaan tarvitsisit. Siitä on luvallistakin tuntea surua, pettymystä ja jopa vihaakin. Minä tosin pitäisin vieläkin mahdollisena sitä, että mies palaa vielä. Olen itse ollut saman kaltaisessa tilanteessa ja minun mieheni pakomatka kesti lähes kolme viikkoa... Järkytys elämänmuutoksesta voi ottaa aikansa. Ja tiedän että tosi v***umaista se on! Sappeni kiehuu miesten vastuuttomuuksien ja päättämättömyyksien takia sinun puolestasi, ja se kiehuu omastakin puolesta kun muistelen omaa kokemustani! Vaikkakin itselläni kaikki kääntyi hyväksi ja otin mieheni takaisin vielä kolmen viikon bailaamisen jälkeenkin, siltikin nyt vielä 20 vuotta myöhemminkin välillä ajattelen, että jos raskaus, synnytys ja vauvan alkuhoito olisivat miesten vastuulla, olisi ihmiskunta kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten... grrrrrrr :(
Toiseksikin olet järkyttynyt siitä, että miehesi ei yhtäkkiä haluakaan lasta, jota yhdessä toivoitte. Siitäkin on inhimillistä, oikeutettua ja luvallistakin tuntea surua, pettymystä ja jopa vihaakin. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa se, että MIES on se joka ei haluakaan, MIES on se jota pelottaa ja MIES on se joka pakenee, et SINÄ! Ja vaikka mies ei sinua enää haluaisikaan, hän saattaa silti haluta olla lapselleen isä. Jos näin käy, minä en ihan heti hylkäisi sitäkään mahdollisuutta omien henkilökohtaisten kaunojen ja pettymysten takia. Ihan jo itsesikin kannalta etäisästä voi olla paljonkin iloa, hyötyä ja ainakin taloudellista apua. Ja lapsen kannalta yleensä kai rakastava etäisä on parempi kuin ei lainkaan isää.
Viimeiseksi surusi nyt on se, että epäilet itsekin haluatko tämän lapsen. Tämän murheen toivoisin poistuvan sillä, että muistaisit lapsen ja miehen olevan kaksi eri asiaa. Sinä kuitenkin halusit lapsen ja nyt sen olet saamassa! Ymmärrän, että halusit sekä lapsen että miehen, mutta jos niin huonosti käy, ettet molempia voi saada, niin eikö yksi ole parempi kuin ei mitään, lapsi parempi kuin ei kumpaakaan? Sinullehan raskaus kuitenkin alunperin oli toivottu ja haluttu, joten kumpi nyt ihan oikeasti on se ei-toivottu asia; tuleva lapsi vaiko parisuhteen kariutuminen? Nämä ovat todella kaksi ihan eri asiaa, omasta kokemuksestani olen sen huomannut. Mainittakoon, että olen itse ollut kahdesti siinä tilanteessa että mies pakenee kun kuulee raskaudesta. Ekalla kerralla mies ei tullut takaisin enää, tokalla tuli (eri miehistä siis kyse). Mutta molemmista selvisin, joten mikset sinäkin selviäisi!
Kerrothan taas kuulumisiasi täällä, olivat ne millaisia hyvänsä?
vastasin jotain jo aiemmin...mutta, pakko vielä sanoa, että vaikka itse raskausaikana pelkäsin yli kaiken sitä, että jään yksin lapsen kanssa, sitä mietti että elämä loppuu siihen, kukaan ei enää huolisi yh-äitiä puolisokseen, talot jää ostamatta ja opiskelut opiskelematta. ja ennenkaikkea sitä oli huolissaan, että pärjääkö yksin, kun ei ole sitä toista tukemassa.
kuitenkin, vaikka itse edelleen olen mieheni kanssa(ainakin toistaiseksi), niin nyt kun lapsi on syntynyt, niin ajatukset ovat tuonkin asian suhteen muuttuneet, nyt tiedän että pärjäisimme pojan kanssa todella hyvin kahdestaan, sitä vaan haluaa tehdä ja yrittää kaikkensa sen pienen eteen. kai sitä ihminen jotenkin vahvistuu, kun tulee äidiksi. niin kuvittelisin..mutta ei siihen yksin jäämiseen enää samanlailla suhtaudu- olisihan mulla, kuten sullakin, silti se tärkein siinä vierellä. eikä se koskaan jätä.
Minä tulin 2 vuoden seurustelun jälkeen raskaaksi, pillereistä huolimatta. Mies mietiskeli 2 päivää, otti ja jätti. Painosti aborttiin. Olin kuulemma tehnyt pahinta mitä toiselle voi: "tullut salaa raskaaksi". Pidin lapsen (olin tuolloin 20v) ja koskaan en ole päätöstäni katunut. Tyttäreni syntyi äitienpäivänä 2007. Tytön ollessa parin kuukauden iässä, löysin nykyisin aviomieheni jonka kanssa minulla on 08 syntynyt lapsi ja ensi viikolla syntyy toinen :) Kyllä se elämä siitä lähtee hymyilemään. Exä jotenkin tajusi kaiken vasta siinä vaiheessa,kun rupesin seurustelemaan, että mitä on menettänyt. Kovasti ruikutti minua takaisin, mutta olin löytänyt jotain parempaa. Ihmisen, joka tukee minua silloinkin, kun tukea eniten tarvitsen. Menimme alkuviikosta naimisiin:)
Tsemppiä ja ihania ajatuksia matkaasi! Tulet todennäköisesti katumaan, jos keskeytät raskauden "ison pojan" takia, joka käyttäytyy niinkuin kakara! Lapsi tulee rakastamaan sinua ehdoitta..
Olet oikein malliesimerkki siitä miten ihmiselle voi käydä hyvin. Onnea sinulle ja miehellesi!
Mutta minusta on väärin jos aloittaja ajattelee sinun kirjoituksen perusteella että hän pitää lapsen ja varmaan sitten pian kohtaa elämänsä unelmamiehen niin kuin sinulle kävi.
Minusta aloittaja on nyt yksin, todella yksin. Hän on päättänyt pitää lapsen ja se on hyvä asia koska ero ei ole lapsen syy. (Siinä olen sinun kanssa samaa mieltä että ero olisi varmasti tullut jossain vaiheessa kun voi nytkin kohdella toista noin huonosti.)
Mutta lapsi ansaitsee paljon enemmän kuin äidin joka haikailee muuta. Lapsi ansaitsee äidin joka rakastaa ja ajattelee lapsen parasta. Ja jos äiti löytää uuden miehen niin toivottavasti mies rakastaa lasta kuin omaansa.
Ja toivon että jos äiti jää loppuelämäkseen yksin niin hän ei syytä siitä lasta joka karkoitti uuden unelmamiehen karkuun.
Toivon ketjun aloittaneelle odottavalle äidille jaksamista tilanteessa joka ei ole helppo. Pidä lapsesta hyvää huolta.
vaihtis: tarkoitukseni olikin viestissäni ilmaista, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin aikanaan. Mikä "unelmamies" se tuollainen on, joka ei pysty rakkaintaan tukemaan yhtä yllättävässä tilanteessa, kuin hän itsekin on.
että kuulostaa pahalta tilanteelta, ja uskoo että toivo tuntuu menetetyltä.
Mutta uskon ja toivon voi saada takaisin.
Älä abortoi kusipää-miehen takia. Pärjäät kyllä paremmin ilman.
Mielestäni sinun kannattaa ehdottamasti pitää lapsi.Se tulee olemaan sen arvoinen! Miehesi on yksinkertaisesti ääliö. Toivottavasti tajuaa mitä tuli tehtyä. Kannattaa kertoa lähimmäisillesi sillä ethän sinä' voinut tietää että miehesi ajattelee toista mitä sanoo. Koeta kestää!!