Kun minulla todettiin paniikkihäirö,sosiaaliset pelot.Voi minkä vasaanoton sain perheeltäni ja ystäviltäni.
Äitini haukkui minua hulluksi,vainoharhaiseksi.Että ei sinulla ole mitään,kuvittelet vain.Koko suku piti minua hulluna.Sanoivat van ettei tuollaisista saa puhua.Ystävät sanoivat:voi voi.onpa kamalaa.koitahan jaksaa.
Koita jaksaa?Häh.No,niinhän minä olen koittanut ja yrittänyt.
Eli tälläinen minun tarinani on paniikkihäiriöstä:
Olen ollut tosi kiltti,ahkera,tunnollinen tyttö koulussa.Sitten koin sen pahan asian mitä moni muukin on joutunut kokemaan.Koulukiusaaminen.Se kesti pitkään.Se nujersi minut.Aiheutti todella syvän haavan.Luottamus pulan ihmisistä.Ja kun oli koulussa esitelmiä ja joutui luokan eteen.Se tapahtui usein.Eka lähti kuulo,sitten näkö alkoi sumenemaan.Ja lopulta olin pyörtynyt maahan.Olin kuin olisin ollut jossain muussa tilassa kuin siinä missä olin.Poissaoleva olisi oikea sana.
Ihmettelin itsekin ja moni muukin ihmetteli sitä mikä nyt on.Ja aina kun olin tuosta pökkitilasta selvinnyt alkoi kamala päänsärky.Se oli kamalaa.
Myöhemmin näin aikuisena tajusin tuon tilanteen mistä minun paniikkioireeni on lähtenyt.Menin psykologille ja psykiartille puhumaan ongelmista.Olisin vain halunnut aikuisen näkökulmaa ja apu sekä sitä että minua kuunnellaan ja annetaan rohkaisevia sanoja.Mutta kun minulle lyötiin pillerit käteen tokaisin vaan etten ole varma tästä asiasta.Olen aina luottanut siihen mitä sisäinen ääneni sanoo.Ja kuinka ollakaan lääkärit olivat sitä mieltä,että kyllä minun kuuluu käyttää lääkkeitä.Tiesin haittavaikutuksista.Minulle kävi huonosti.Minulle tuli vieroitukset.Kolmiolääkkeet olivat varuillaan.En osannut käyttää lääkkeitä oikein.aina kun joku loukkasi minua otin lääkkeen(kolmio).Se helpotti.Mutta huomasin kuinka lääkkeet muuttivat minua.Käytin lääkkeitä puolivuotta.Sitten tuli sellainen olo että pärjään ilmankin.Nyt on kulunut 6 vuotta ja hyvin olen ilmankin pärjännyt.Olen halunnut kiusata itseäni ja mennyt paikkoihin joissa minua pelottaa.Liikun päivittäin.Yritän olla todella paljon ihmisten ilmoilla ja olla ihmisten kanssa tekemisissä.Ja hyvin on mennyt.Pärjään ilmankin.Toki tulee joskus tilanteita,että ahdistaa ja saattaa tulla paniikki.Mutta yritän itselleni sitä sanoa ettei hätää.kyllä tämä tästä.Iän myötä hävinnyt pelot.
En yritä sanoa että lopettakaa lääkkeiden käyttö.Meitä on moneen junaan.Toiset tarvitsevat niitä päivittäin.En tomitse ketään.Halusin vaan kertoa oman versioni miten minä olen yrittänyt elää ja tulla toimeen paniikkihäiriöni kanssa.
Äitini haukkui minua hulluksi,vainoharhaiseksi.Että ei sinulla ole mitään,kuvittelet vain.Koko suku piti minua hulluna.Sanoivat van ettei tuollaisista saa puhua.Ystävät sanoivat:voi voi.onpa kamalaa.koitahan jaksaa.
Koita jaksaa?Häh.No,niinhän minä olen koittanut ja yrittänyt.
Eli tälläinen minun tarinani on paniikkihäiriöstä:
Olen ollut tosi kiltti,ahkera,tunnollinen tyttö koulussa.Sitten koin sen pahan asian mitä moni muukin on joutunut kokemaan.Koulukiusaaminen.Se kesti pitkään.Se nujersi minut.Aiheutti todella syvän haavan.Luottamus pulan ihmisistä.Ja kun oli koulussa esitelmiä ja joutui luokan eteen.Se tapahtui usein.Eka lähti kuulo,sitten näkö alkoi sumenemaan.Ja lopulta olin pyörtynyt maahan.Olin kuin olisin ollut jossain muussa tilassa kuin siinä missä olin.Poissaoleva olisi oikea sana.
Ihmettelin itsekin ja moni muukin ihmetteli sitä mikä nyt on.Ja aina kun olin tuosta pökkitilasta selvinnyt alkoi kamala päänsärky.Se oli kamalaa.
Myöhemmin näin aikuisena tajusin tuon tilanteen mistä minun paniikkioireeni on lähtenyt.Menin psykologille ja psykiartille puhumaan ongelmista.Olisin vain halunnut aikuisen näkökulmaa ja apu sekä sitä että minua kuunnellaan ja annetaan rohkaisevia sanoja.Mutta kun minulle lyötiin pillerit käteen tokaisin vaan etten ole varma tästä asiasta.Olen aina luottanut siihen mitä sisäinen ääneni sanoo.Ja kuinka ollakaan lääkärit olivat sitä mieltä,että kyllä minun kuuluu käyttää lääkkeitä.Tiesin haittavaikutuksista.Minulle kävi huonosti.Minulle tuli vieroitukset.Kolmiolääkkeet olivat varuillaan.En osannut käyttää lääkkeitä oikein.aina kun joku loukkasi minua otin lääkkeen(kolmio).Se helpotti.Mutta huomasin kuinka lääkkeet muuttivat minua.Käytin lääkkeitä puolivuotta.Sitten tuli sellainen olo että pärjään ilmankin.Nyt on kulunut 6 vuotta ja hyvin olen ilmankin pärjännyt.Olen halunnut kiusata itseäni ja mennyt paikkoihin joissa minua pelottaa.Liikun päivittäin.Yritän olla todella paljon ihmisten ilmoilla ja olla ihmisten kanssa tekemisissä.Ja hyvin on mennyt.Pärjään ilmankin.Toki tulee joskus tilanteita,että ahdistaa ja saattaa tulla paniikki.Mutta yritän itselleni sitä sanoa ettei hätää.kyllä tämä tästä.Iän myötä hävinnyt pelot.
En yritä sanoa että lopettakaa lääkkeiden käyttö.Meitä on moneen junaan.Toiset tarvitsevat niitä päivittäin.En tomitse ketään.Halusin vaan kertoa oman versioni miten minä olen yrittänyt elää ja tulla toimeen paniikkihäiriöni kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä sinä, olet selvinnyt sitkeydellä ja yrittämisellä. Surullista oli lukea tuo alkutekstisi, jossa kuvailit äitisi, läheistesi ja ystäviesi suhtautumista sairauteesi. Täytyy sanoa, että kyllä meitä ihmisiä on moneksi. Oma läheiseni sairastaa paniikkihäiriötä (lievä lääkitys) eikä todella tulisi mieleenkään loukata, solvata häntä. Yleensä läheiset ihmiset, suku ja ystävät haluavat olla tukena omaisilleen. Todella uskomatonta ja outoa käytöstä heiltä. Onneksi olet selvinnyt aivan ominesi, ja suhtautumisesi tähän sairauteen on kannustavaa, ja rohkaisevaa. Kaikkea hyvää sinulle.
kiitos sinulle viaax kauniista sanoista!!!!!
Kyllä tässä on todellakin yrittänyt parhaansa muiden pahoista kommenteista.ja vaikka kuinka ahdistaisi ja tuntuisi pahalta niin enää en anna itseäni satuttaa enkä myöskään tule sitä näyttämään vaikka onnistuisivatkin.Vuosien varrella yrittänyt koko ajan kovettaa itseäni.
On todella tärkeää,että sukulaiset ja perheenjäsenet rakastavast sinua sellaisena kuin olet ja kannustaa elämässä eteenpäin.Pahinta oli se mitä siskoni sanoi minulle vierraillessani hänen luona,ettei halua tavata minua kun emme tule toimeen.mukamas.ja että sinä olet läski ei pahalla.voisit tehdä itsellesi jotain.nään harvoin siskoani.niin tuo oli kamalaa kuulla.nykyään suhtaudun varauksellisesti ja peräännyn sukulaisita.Harmi minä en ole saanut sitä.Mutta enpä sitä heiltä pyydä enkä tarvitse.On olemas myös toinen ryhmä jotka kunnioittavat sinua ja kannustavat.Työkaverit ja ystävät.
Mutta näillehän ei voi mitään.näiden kanssa on elettävä.ja jos joku ei tule toimeen niin sen ihmisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä.ja mikä tuntuu pahalta ja väärältä niin älä tee.seuraan niin paljon sisäistä ääntäni.luotan vaistoihini.
kuin ,myös sinulle kaikkea hyvää!!!!!!!