Kirjoitan nyt yön hiljaisina tunteina vähän kipeästä aiheesta.
Tässä viimeisen kahden vuoden aikana olen tarjonnut itseään yksinäisiksi sanoville seuraa niin tosimaailmassa kuin netissäkin. On ollut miestä ja naista sekä myös vähän eri ikäisiä.
Voitte arvata kiinnostaako vastaava enää jatkossa.
Monet yksinäisistä todellisuudessa eivät kaipaa seuraa vaan itselleen ihmisen joka on aina heitä varten mutta heidän ei tarvitse olla ketään varten tai sitten he eivät huoli seuraansa toista ihmistä, parhaimmassa tapauksessa eivät vastaile viesteihin tai eivät edes yritä tutustua.
Itselläni on muutamia ystäviä joten en kuulu tuohon joukkoon ja hyvää hyvyyttäni (mutta ilman sääliä) olen vilpittömästi yrittänyt tutustua ns. "yksinäisiin" ihmisiin. Tarjonnut apuani ja ennen kaikkea mahdollisuutta tutustua ja oppia tuntemaan paremmin. Olla läsnä jne.
Paskan marjat te mitään ihmisiä tarvitsette ympärille, suurin osa teistä teeskentelee. Se mitä te kaipaatte on mielikuvitusolento jonka saatte kutsuttua paikalle silloin kun haluatte ja on sellainen kuin te itse haluatte hänen olevan. Vähän kuin lapsi pienenä haluaa kaikki voipansa äitinsä luokseen silittelmään, paijaamaan yms. kun vähän itkuilee. Äidin omat toiveet ovat se ja sama.
Veikkaisin että yksinäisyyteen suurin syy on passiivisuudessa, kyvyttömyydessä minkäänlaisiin ihmissuhteisiin ja empatian vähyydessä sekä yleensä kyvyttömyydessä ymmärtää ihmissuhteiden luomista ja ylläpitoa.
Osa ei vastaa edes aloitusviesteihin, osa lopettaa yhteydenpidon tuosta vaan, osa keksii erinäisiä syitä miksei halua pitää yhteyttä vaikka kuinka on halunnut kenestä tahansa häntä kuulemaan, osa ei kuuntele kuin omia juttujaan, osa on äärimmäisen katkeria umpinegatiivisia ihmisiä jotka ovat paranoideja siitä miksi toinen on yhteydessä, osa ei ota yhteyttä ellei toinen ota, osasta paljastuu ihmisiä hyväksikäyttäviä pelkureita ja osasta toisia panettelevia pettäviä kaksinaismoralisteja.
Aiemmin olen tavannut elämässäni oikeasti yksinäisiä ihmisiä joilla on pohjaton ikävä esimerkiksi kuolleita läheisiään sekä yleensä ihmiskontaktia mutta veikkaisin että noin yleisesti nämä itseään yksinäiseksi nimittävät ansaitsevat yksinäisyytensä koska mihinkään muuhun heistä elämässä ei ole, edes sen ihmiskontaktin luomiseen ja senkin voi hylätä heti kun jotain parempaa osuu tielle. Sitten on näitä jotka väittävät olevansa yksinäisiä kun heillä on poikaystävät vaikkapa. Voi herran jumala sentään. Osalla ei ole ketään. EI KETÄÄN.
Hävetkää te teko-yksinäiset. Ja tämän miehen ja yksilön avustusretket yksinäisten pariin loppuivat tähän. Jokainen pitäköön huolen itsestään ja pyöriköön siinä omassa itse kaivatussa kylmässä, kolkossa ja tyhjyyttä kaikuvassa haudassaan.
(Pahoittelen niiden puolesta jotka oikeasti ovat yksin ja yksinäisiä, mutten voi muuta enää sanoa kuin että yrittäkää hieman itse. Kovasti olen itsekin tehnyt töitä että muutama ihminen minua jaksaa ja joskus typeryyksissä kuvittelin että voisin jakaa sitä iloa muillekin olemassa heille läsnä. Valitettavasti en vain odottanut sen olevan aina lähes poikkeuksetta yksipuolista.)
Minulla oli joskus aikoinaan ajatus että hyvä sydän voittaa vaikka mitä, kiitos että osittain revitte sen rinnastani ja paljastitte tuon ajatuksen typeräksi illuusioksi.
Tässä viimeisen kahden vuoden aikana olen tarjonnut itseään yksinäisiksi sanoville seuraa niin tosimaailmassa kuin netissäkin. On ollut miestä ja naista sekä myös vähän eri ikäisiä.
Voitte arvata kiinnostaako vastaava enää jatkossa.
Monet yksinäisistä todellisuudessa eivät kaipaa seuraa vaan itselleen ihmisen joka on aina heitä varten mutta heidän ei tarvitse olla ketään varten tai sitten he eivät huoli seuraansa toista ihmistä, parhaimmassa tapauksessa eivät vastaile viesteihin tai eivät edes yritä tutustua.
Itselläni on muutamia ystäviä joten en kuulu tuohon joukkoon ja hyvää hyvyyttäni (mutta ilman sääliä) olen vilpittömästi yrittänyt tutustua ns. "yksinäisiin" ihmisiin. Tarjonnut apuani ja ennen kaikkea mahdollisuutta tutustua ja oppia tuntemaan paremmin. Olla läsnä jne.
Paskan marjat te mitään ihmisiä tarvitsette ympärille, suurin osa teistä teeskentelee. Se mitä te kaipaatte on mielikuvitusolento jonka saatte kutsuttua paikalle silloin kun haluatte ja on sellainen kuin te itse haluatte hänen olevan. Vähän kuin lapsi pienenä haluaa kaikki voipansa äitinsä luokseen silittelmään, paijaamaan yms. kun vähän itkuilee. Äidin omat toiveet ovat se ja sama.
Veikkaisin että yksinäisyyteen suurin syy on passiivisuudessa, kyvyttömyydessä minkäänlaisiin ihmissuhteisiin ja empatian vähyydessä sekä yleensä kyvyttömyydessä ymmärtää ihmissuhteiden luomista ja ylläpitoa.
Osa ei vastaa edes aloitusviesteihin, osa lopettaa yhteydenpidon tuosta vaan, osa keksii erinäisiä syitä miksei halua pitää yhteyttä vaikka kuinka on halunnut kenestä tahansa häntä kuulemaan, osa ei kuuntele kuin omia juttujaan, osa on äärimmäisen katkeria umpinegatiivisia ihmisiä jotka ovat paranoideja siitä miksi toinen on yhteydessä, osa ei ota yhteyttä ellei toinen ota, osasta paljastuu ihmisiä hyväksikäyttäviä pelkureita ja osasta toisia panettelevia pettäviä kaksinaismoralisteja.
Aiemmin olen tavannut elämässäni oikeasti yksinäisiä ihmisiä joilla on pohjaton ikävä esimerkiksi kuolleita läheisiään sekä yleensä ihmiskontaktia mutta veikkaisin että noin yleisesti nämä itseään yksinäiseksi nimittävät ansaitsevat yksinäisyytensä koska mihinkään muuhun heistä elämässä ei ole, edes sen ihmiskontaktin luomiseen ja senkin voi hylätä heti kun jotain parempaa osuu tielle. Sitten on näitä jotka väittävät olevansa yksinäisiä kun heillä on poikaystävät vaikkapa. Voi herran jumala sentään. Osalla ei ole ketään. EI KETÄÄN.
Hävetkää te teko-yksinäiset. Ja tämän miehen ja yksilön avustusretket yksinäisten pariin loppuivat tähän. Jokainen pitäköön huolen itsestään ja pyöriköön siinä omassa itse kaivatussa kylmässä, kolkossa ja tyhjyyttä kaikuvassa haudassaan.
(Pahoittelen niiden puolesta jotka oikeasti ovat yksin ja yksinäisiä, mutten voi muuta enää sanoa kuin että yrittäkää hieman itse. Kovasti olen itsekin tehnyt töitä että muutama ihminen minua jaksaa ja joskus typeryyksissä kuvittelin että voisin jakaa sitä iloa muillekin olemassa heille läsnä. Valitettavasti en vain odottanut sen olevan aina lähes poikkeuksetta yksipuolista.)
Minulla oli joskus aikoinaan ajatus että hyvä sydän voittaa vaikka mitä, kiitos että osittain revitte sen rinnastani ja paljastitte tuon ajatuksen typeräksi illuusioksi.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Oot oikeessa monissa asioissa mutta yleensä yksinäiset ihmiset jotka ovat olleet pitkään täysin yksin ovat todella ujoja, joka hankaloittaa kaveri-suhteita ja uusien suhteiden luomista todella paljon, lisäksi monet yksinäiset ovat lisäksi masentuneita asian takia, joka nollaa oma-aloitteisuuden täysin.
Itselläni ei ole ollut ollenkaan kavereita tai mitään sosiaalista elämää yli 5 vuoteen ja haluaisin todella paljon saada kavereita edes yksikin riittäisi, mutta ku on ollu niin kauan yksin niin ei enään uskalla tai oo rohkeutta enään luoda sosiaalista kontaktia vaikka kuinka haluaisi.
Ja jos joku tulee jutteleen niin tuntuu että ne juttelee vaan säälistä haluten auttaa hetken mielijohteesta, mikä aiheuttaa yksinäiselle sellaisen mielikuvan että " Toi juttelee mulle vaan sen takia ku oon niin säälittävä ja huomenna se ei ees muista mua " jonka takia ei välttämättä vastailla, ja myös mielikuva siitä että jotku vaan vittuilee, ja on asiasta henkilökohtaisia kokemuksia.
Ja kaikki ihmiset ovat erinlaisia et voi sanoa että kaikkilla yksinäisilla olisi alhainen empatia, sillä itse esim olen aina kiltti kaikille ja autan mikäli he sallivat vaikka kukaan ei koskaan ole kiltti mulle.
Ja mun mielestä nuo negatiiviset asiat mitkä listasit niin noita ominaisuuksia löytyy lähes kaikilta ihmisiltä, jotkut eivät vain tuo niitä esille.
Ja oletan että viestisi tarkoitus on provosoida eli internet termillä " trolli ".
Sit pitäis kyl olla muitakin yhdistäviä tekijöitä, kun pelkkä yksinäisyys ei yleensä oikein riitä.
On paljon erilaisia yksinäisiä.
En ole todellakaan trolli.
Eli nyt taas esimerkki siitä että kun joku tulee kertomaan että ehkä yksinäinen voisi itsekin yrittää hieman niin annetaan syyksi kaiken maailman ujoudet jne.
Olen tavannut elämässäni ujoja ihmisiä mutten jaksa minäkään täysin passiivisia itsekeskeisiä hyypiöitä.
Toin esille ikävän puolen monista yksinäisistä ihmisistä joille olen yrittänyt kovasti olla ystävä ja tuttava.
"Ja mun mielestä nuo negatiiviset asiat mitkä listasit niin noita ominaisuuksia löytyy lähes kaikilta ihmisiltä, jotkut eivät vain tuo niitä esille."
Aivan niin, joten ehkäpä yksinäiset eivät kaipaa seuraa kun ovat aivan yhtä negatiivisia kuin monet itse mollaamansa sosiaaliset ihmiset.
"Oot oikeessa monissa asioissa mutta yleensä yksinäiset ihmiset jotka ovat olleet pitkään täysin yksin ovat todella ujoja, joka hankaloittaa kaveri-suhteita ja uusien suhteiden luomista todella paljon, lisäksi monet yksinäiset ovat lisäksi masentuneita asian takia, joka nollaa oma-aloitteisuuden täysin."
Tarkoitat sitä oma-aloitteisuutta että jos toinen laittaa viestin että siihen vastataan tai vastataan edes suhteellisen ajan kuluessa sekä yritetään edes joskus ottaa itse yhteyttä?
"Ja jos joku tulee jutteleen niin tuntuu että ne juttelee vaan säälistä haluten auttaa hetken mielijohteesta, mikä aiheuttaa yksinäiselle sellaisen mielikuvan että " Toi juttelee mulle vaan sen takia ku oon niin säälittävä ja huomenna se ei ees muista mua " jonka takia ei välttämättä vastailla, ja myös mielikuva siitä että jotku vaan vittuilee, ja on asiasta henkilökohtaisia kokemuksia."
En ole jättänyt koskaan asioita yhteen kertaan koska tiedän että siinä voi käydä noin. Mutta arvaapa olenko yrittänyt usean kerran.
En ole trolli vaan purin huonoja kokemuksia yksinäisistä tänne. Se oli nähtävästi väärin sekin.
Pitäkää yksinäisyytenne.
hyvä aloitus ja sulla on totuuden siemen noissa sanoissasi.
epäluuloisuus, ujous, huono itsetunto, vaatimattomuus, sosiaalinen rajoittuneisuus, sulkeutuneisuus, vainoharhaisuus, yritteliäisyyden puute, sinnikkyyden puute, uskalluksen puute, vajavainen riskinottokyky, lamaantuminen, masennus, apatia, flegmaattisuus, laiskuus, mukavuudenhalu... jne. jne. jne. jne.
kuinka monta kohtaa pätee teihin yksinäisiin?
voisiko niissä olla kehittymisen varaa?
mitä aiotte tehdä asialle?
Minäkin olen ollut melko yksin jo useita vuosia, kavereita löytyy kaikenkaikkiaan kaksi, ja he ovat samanlaisia ujoja kuin minäkin. Nyt olen koulussa tavannut pari ihan mukavaa tyyppiä ja he ovat pyytäneet minua ulos viihteelle ja muutenkin he ovat olleet todella mukavia minulle. Minulle tämä tilanne on ollut niin uusi, sillä minulla ole koskaan ollut ketään kelle soittaa ja jonka kanssa mennä noin vaan juhlimaan.
Olen niin tottunut sellaiseen "omaan rauhaan", etten heti osa vahtaa viihteelle ja kulkea suuren porukan mukana kaupungin yössä. Semmoiset soittelut ja "Tuu nyt meidän kanssa!" -ehdotukset saattavat jopa tuntua ahdistavilta! Toisaalta haluaisin mennä porukkaan mukaan, mutta toisaalta koko tilannet hermostuttaa niin paljon... Sitten on koko ajan semmoinen ihme fiilis, että "Miksiköhän he haluavat minut mukaan? haluavatko he nolata minut vai ottavatko mukaan ihan vaan säälistä?" Olin koko peruskoulu ajan koulukiusattu ja se jätti jälkeensä tämmöisen epäluuloisuuden, en osaa heti luottaa ihmisiin.
Yksinäiset ja ujot ovat niin hitaastilämpiäviä, heille pitää antaa aikaa. Ei se riitä, että yrittää vaan puhua ja kutsua mukaan illanistujaisiin vaan pitää aluksi antaa sitä aikaa ja etäisyyttä ja sit vähitellen tulla lähemmäksi. Yksinäiset ovat melko hankalia tapauksia, ja siksi me varmasti olemmenkin yksin! Me kaipaamme läheisyyttä, mutta sitten kun sitä olisi tarjolla menemme niin lukkoon, tai käyttäydymme muuten vaan typerästi.
Ei yksinäiset todellakaan halua olla töykeitä, he ovat vaan niin kömpelöitä kaikissa ihmissuhteissa.
On hienoa, että joku yrittää ystävystyä yksinäisten kanssa! Se merkitsee heille todella paljon, vaikka he eivät osaa ehkä näyttää tunnettaan niin hyvin kuin ns. normaalit.
Rajansa kuule kaikella.
Jos on kömpelö ja ujo yms. ymmärrän sen. Varsinkin kun itsekin olen hieman omissa oloissani viihtyvä.
Mutta jos ei yritä mitään saada aikaiseksi niin miksi valittaa yksinäisyyttä? Sitten on helpompi olla yksin ja sanoa suoraan se.
Itse en ole kovinkaan arka.
Kukaan ei kuitenkaan koskaan pyydä minua mihinkään, ja jos itse teen aloitteen, ihmiset eivät kiinnostu. Tarkoitan ihan ystävyysmielessä, en seurustelusuhteita.
Toiset ovat epätoivottuja. Olisi vaan mukava tietää, mikä tekee joistakin ihmisistä kartettavia. Kommentteja?
Meitä yksinäisiä kun on niin moneen junaan. Aina vika ei ole kyvyttömyydessä luoda suhteita tai tehdä aloitteita. Kaikki yksinäiset eivät ole ujoja.
Ainakin nuorilla tuntuu olevan aika rajattu sapluuna, millainen tytön/pojan kuuluu olla. Jos et sovi tähän massamuottiin, saat istua yksin kotona.
Luulisi olevan täydellistä: toinen yksinäinen, joka ymmärtää mitä on olla ilman läheisiä. Mutta se käy niin pitkään kun pysytään sähköisessä muodossa.
Mutta totta puhuen, minä itse uskon olevani niin tylsää seuraa, että parempi kun ei nosta toiveita. Sitä toivoisi pystyvänsä muuttumaan, vaan niinpä niin...
"epäluuloisuus, ujous, huono itsetunto, vaatimattomuus, sosiaalinen rajoittuneisuus, sulkeutuneisuus, vainoharhaisuus, yritteliäisyyden puute, sinnikkyyden puute, uskalluksen puute, vajavainen riskinottokyky, lamaantuminen, masennus, apatia, flegmaattisuus, laiskuus, mukavuudenhalu... jne. jne. jne. jne.
mitä aiotte tehdä asialle? "
Joo, siis sanotaan että todellinen yksinäisyys alkaa jostain ikävästä jutusta joka ei ole itseaiheutettu
eli tyylin, vanhempien kuolema, koulukiusaus tai joku tapahtuma joka pistää ihmisen henkisesti koville ja
ryhmän marginaaliin.
MIten joku syrjäytynyt yksinäinen ihminen voisi hakea seuraa?
Otetaan esim. koulukiusattu, työpaikkakiusattu yksinäinen työtön mies.
Miten hän voisi laajentaa kontaktejaan? Ellei hänen ulkonäkönsä ole ihan loistava tai hänellä ole uskomaton pokaustaito niin hänen on kohtalaisen vaikea mennä minnekään. Aikuiselle yksinäiselle on olemassa harrastuksia, mutta ne vie rahaa ja työttömällä tuskin riittää edes omaan elämiseen.
Jos ei ole kavereita keitä kutsua niin mistä niitä saisi. Kadultako? Rohkeuskaan ei auta jos ei ole jotain karismaa.
Tarvitaan Jumalainen väliintulo tai jokin sattuman onni että sellainen yksinäisyyskierre katkeaa.
Älä suolla paskaa asioista mistä et mitään tiedä.
Aivan, näkeehän sen jo tälläkin palstalla. Monet harrastaa täällä "Hit & Run" meininkiä. Kirjoitetaan kitinäviesti, mutta yleensä ketjun aloittaja ei itse näytä ottavan enää sen jälkeen osaa keskusteluun. Kaipa sillä olit sittenkin parempaa tekemistä.
Ehkäpä sulla ja niillä ihmisillä ei ole ollut juurikaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita, tai luonteenpiirteet ei vaan klikanneet yksiin. Eli ei kannata välttämättä syytellä ja haukkua niitä ns. yksinäisiä joiden kanssa olet ollut tekemisissä.
Siinä joukossa oli erilaisia ihmisiä mutta suurimman osan kanssa oli paljonkin yhteistä.
Ketäs sitten saa syytellä ja haukkua jos ei niitä jotka valittavat yksinäisyyttä mutta sitten joku joka voisi sitä helpottaa torjutaan ihan noin vain?
Tietysti yksinäinen ajattelee että vika on muissa ihmisissä kun he syrjivät tai eivät löydä ihmisiä mutta oman kokemukseni mukaan yksinäiset eivät halua tai kykene olemaan tekemisissä toisten kanssa koska heidän oma maailmankaikkeutensa saattaisi siitä murentua. Eivätkä he myöskään ymmärrä että myös muilla ihmisillä on tarve tulla huomioitua.
Ne yksinäiset joiden kanssa olin tekemisissä olivat idiootteja. Piste.
Sinä saat ajatella heistä mitä hyvänsä koska varmaan sinun kirjoissasi yksinäiset saavat tehdä mitä hyvänsä, ovathan he yksinäisiä.
Saavat sitten valittaa ihan yksin sitä yksinäisyyttä, koska ainakin tämä mies vetää auttavan kätensä pois.
Sosiaalinen kanssakäyminen on monimutkainen prosessi. Voi tuntua äärimmäisen ylimieliseltä, jos joku lähtee taivaspaikka tai vastaava hyvänä ihmisenä oleminen päämääränä auttamaan yksinäisiä. Se voi olla hyvinkin puhtaana mielessä, mutta keho puhuu monia sanoja jotka eivät tule esiin. Lisäksi, voi hyvinkin olla että olet itse ihmisenä esimerkiksi päällekäyvä tai ahdistava. Toisin sanoen, sinun sanallisesti hyvä tarkoituksesi ei ole lainkaan itseselvyys hyvänä tarkoituksena, kun sanat muuttuvat teoksi. Oletko miettinyt, että vikaa voisi olla sinussakin puutteellisissa dialogian taidoissa. Me olemme kaikki eläneet tähän asti niin että olemme tulleet ruokituiksi, mutta kai me saamme ruokamme mieluummin vaikka kerjäämällä kuin kiitollisuudenvelalla. Olet epäonnistunut auttaja, ja olen erittäin tyytyväinen että otit tämän puheenaiheeksi, mistä epäonnistunut ihmisen auttaminen johtuu.
Kiitos vain.
Olen nyt sitten vielä kaiken lisäksi epäonnistunut ihmisten auttaja.
Tiedätkö että se oli ensimmäinen asia jota ajattelin vähän aikaa sitten. Että olin epäonnistunut noiden ihmisten kanssa. Mutta sitten annoin itselleni anteeksi sekä puhtaat paperit. Tiedätkö miksi?
Koska yritin tehdä jotain. Monet yksinäiset eivät.
Itseasiassa minulle tuli usein mieleen että kuulostanko ylimieliseltä tai toisaalta mietin että kuulostanko itsekin epätoivoiselta yksinäiseltä kun ihmiset välttelivät. Yritin antaa aikaa ja ymmärtää. Se ei toiminut.
Mitään kiitollisuudenvelkaa en ole odotellut vaan ihmetellyt sitä että kuinka ihminen voi väittää olevansa nälkäinen (sinun sanoin) jos kuitenkin kääntää tarjotun ruuan pois ja potkaisee kupin syrjään? Ei se tarkoita sitä että pitäisi hotkia ruokaa alkamaan, anella lisää tai suudella jalkoja kiitokseksi mutta hieman yrittää itsekin ja avautua omalta osaltaan ottamaan vastaan se ruoka ja ehkä sillä toisella on omanlaisensa sapuskaa minulle tarjottavana?
Kuten jo sanoin niin ajatus siitä hyvästä sydämen merkityksestä kuoli jo minulla viimeistään näiden kokemusten jälkeen. Kiitokseksi saan vielä kaltaiseltasi muistutuksen että olinkin hakemassa omaa taivaspaikkaa (en ole uskovainen) tai havittelin että minussa nähdään hyvä ihminen.
Pyydän anteeksi karmeuteni kun tarjosin suojaa yksinäiselle ja aitoa toveruutta jossa jakamisen kautta löydetään molempien potentiaali ja yhteisen olemassaolon kohtaaminen ja tiedostaminen.
Olet oikeassa, olen surkea näköjään dialogissa joten lopetankin dialogini tähän ja jätän sinut monologisi kanssa yksin kuten ne yksinäiset jotka eivät apua, seuraa yms. näy kaipaavan.
Kiitos selvennyksestäsi. Sait minut viimein vakuuttumaan, että yrityksesi auttaa oli puhdasta vilpitöntä uskoa hyvään. Harmi, etteivät yritykset syystä tai toisesta ottaneet tuulta siipien alle. Toivoisin kovasti, ettet luovuttaisi uskoasi puhtaaseen sydämeen, sillä maailma on niin äärimmäisen markkinoitu ja hyötyajattelun ohjaama, että joskus kyynisyys ottaa vallan ajattelussa aivan huomaamatta, ainakin minulla usein nykyään. Pyydän siis anteeksi, jos epäilin vilpittömyyttäsi. Toivottavasti jaksat edes jossakin määrin edelleen luottaa siihen, että yrityksesi auttaa olivat ja voivat edelleen olla kaiken sen osaksesi saaman vaivan ja mielipahan arvoisia. Hyvä ettet enää soimaa itseäsi, mutta ymmärrä myös niitä, joille voi olla pitkien aikojen saatossa kertynyt niin paljon estoja ja olemista ohjaavia mutkia, että he tuskin enää itsekään tietävät mitä haluavat. Lämpöä ja rakkautta sinulle, parahin auttaja.
Kiitos toivotuksista ja ei tässä mitään. Netissä syntyy herkästi väärin ymmärryksiä.
Olin joskus todella kyyninen mutta tuossa välillä yritin kovasti juuri ihmissuhteissa mm. juuri olla yksinäisille yhtenä osapilarina. Olen vain tullut siihen lopputulokseen että kovin vähäisesti sitä saa takaisin ja kaikesta huokuu lopulta se toisen sulkeminen pois. Itse olen tietyssä suhteessa "normaali ihminen" ja myös osaan olla sosiaalinen. Moni ei arvaakaan että minulta löytyy myös estoja ja olen syrjäänvetäytyvä. Olen joskus osannut selviytyä pois omista hankaluuksista ja sen vuoksi olen kovasti yrittänyt auttaa myös toisia. Laihoin tuloksin. Lisäksi joskus kuvittelin että ehkä yksinäisten naisten joukosta (vaikka tuo ei ollut tarkoitus miksi joihinkin tutustuin) saattaisi löytyä minullekin se sopiva pari. Niin ei koskaan käynyt.
Yritin vain herätellä kirjoituksellani ihmisiä ja niitä yksinäisiä tajuamaan että niistä tilaisuuksista olisi otettava irti juttuja ja mahdollisuuksien mukaan avauduttava sekä myös tarjottava muille jotain. Tällä tavoin se yksinäisyys sitten hellittää kun jaetaan asioita yhdessä.
En ole varsinaisesti yksinäinen mutta tunnen ajoittain syvääkin yksinäisyyttä mutta se ehkä kuuluu luonteeseeni. Harmittaa kovasti että aiemmin niin puhtaat ajatukset ihmisistä sekä sydämellinen pyrkimys auttaa ovat menneet harakoille ja lopulta minusta on tullut aika tunteeton ja välinpitämätön.
En vain jaksa enää. Ehkä joku toinen voi yrittää enemmän. Ehkä kuten sanoit epäonnistuin koska en osaa dialogia tai muuten en vain ole riittävä oikeanlainen apu.
Kaikille yksinäisille kestämistä ja yrittäkää selviytyä.
Ei puutteessa olevallekaan ihan mikä tahansa kelpaa. Esim. nälkiintynyt ei välttämättä suostu syömään ihmislihaa tai muuta sinänsä ruuaksi kelpaavaa mutta omien moraalisääntöjen vastaista. Samoin yksinäinenkään ei välttämättä hengaile ihan kenen kanssa tahansa jos kemiat sovi yhteen. Tai jos toinen jollain tapaa hyvin ikävä ihminen niin silloin hänen seuransa ei ole yksinäisyyttä parempi vaihtoehto.
Monella yksinäisellä yksinäisyyden syy voi olla myös masennus, mikä aiheuttaa sen ettei ihmissuhteita kerta kaikkiaan hoitaa. Jos siihen tulee joku sitten vaatimaan että miksi et esim. vastaa tekstiviesteihin samana päivänä niin sitä mieluummin sitten vetäytyy suhteesta kokonaan, tai oikeastaan on pakko koska voimia ei ole.
Jokaisella voi olla omat syynsä. Millä oikeudella sä täällä haukut yksinäisiä. Suurinta osaa meistä et edes tunne. Kirjoituksestasi päätellen et ole kovin mukava ihminen, miksi edes yksinäisistä yksinäisin haluaisi sun kanssasi ystävystyä?
Olet aivan oikeassa. En ole ENÄÄ mukava ihminen vaan hyvin ikävä.
Tietysti vaadin tuolloin että jokainen vastaa tekstiviesteihini sen seuraavan 5 minuutin kuluessa tai muuten hermostuin.
Olen myös uskomattoman typerää ja tyhmää seuraa sekä kemiat ei sovi yhteen kenenkään kanssa. Syön myös ihmislihaa jota tarjoilin kaikille tapaamilleni yksinäisille. En myöskään ymmärrä masennusta vaan oletin että jokainen on aina joka hetki pirtsakka ja aina minua varten.
"Kirjoituksestasi päätellen et ole kovin mukava ihminen, miksi edes yksinäisistä yksinäisin haluaisi sun kanssasi ystävystyä?"
Aivan. Ehkä joskus aiemmin olin jotain muuta. Sehän tämän tarinan juoni olikin vai miksi kuvittelet että purkauduin tänne?
Now I don't give a fuck anymore.
ei millään pahalla, mutta lievää marttyyrimäisyyttä nyt havaittavissa. Ripottele vielä tuhkaa päällesi niin menee sanoma perille.
Mitäköhän hyötyä siitä marttyyriudesta minulle olisi?
Enköhän vastannut vain sarkastisesti tuohon edelliseen kirjoitukseen.
Kerroin lopulta aloiteksessani totuuden miten minulle kävi kun yritin olla ystävä yksinäisille.
En mitään muuta odottanut mutta tahdoin tehdä myös selväksi mitä tapahtui.
Vaikea kuvitella että olisit paljoa muuttunut. Yleensä ihmiset eivät paljoa muutu, jollei nyt ole jokin aivosairaus joka muuttaa personalisuutta.
Ihmiset muuttuvat.
Eivät vain aian välttämättä siihen hyvään suuntaan ja osa oppitunneista on harvinaisen kitkeriä.
Tietysti tähän omaan tilanteeseen on vaikuttanut muutkin ihmissuhteet mutta pari vuotta sitten vielä oikeasti uskoin että hyvällä sydämellä pääsee pitkälle mm. juuri yksinäisten auttamisessa ja että vika todellakin on minussa jos en ole tarpeeksi aktiivinen yms. jotta ihmiset saisi motivoitua tekemään jotain tai että ehkäpä tapaan vain vääränlaisia ihmisiä.
Olin väärässä. Ihmiset olivat oikeita mutta he olivat joko luovuttaneet tai heillä ei ollut enää tuntea muuta kuin oma olemassaolonsa.
Käyttäytyminen voi muuttua kun ihminen käy tietyn prosessin läpi ja itselläni todellakin on sihti huomattavasti tiukentunut kehen ihmisiin olen yhteyksissä ja mistä syystä. Jos se on aivosairaus niin aika moni ihminen näyttää sairastavan sitä. Osa tosin ei valita samalla että he eivät löydä ketään ihmisiä jotka olisivat heistä kiinnostuneita.
...että iso osa yksinäisistä on sitä huomaamattaan ihan omasta tahdostaan. Olen itse ollut nuoruudessani yksinäinen ja näin jälkikäteen voin sanoa, että en todellakaan ottanut vastaan sitä minulle silloin tarjottiin. Uskoin aina pahinta mahdollisista auttajista ja sehän nyt ei tietenkään johda mihinkään positiiviseen. En myöskään yrittänyt itse yhtään vaan käperryin itseeni ja käänsin selkäni ulkomaailmalle. Omasta kokemuksestani tiedän, että sieltä yksinäisyydestä on vaikea päästä pois, mutta ainakaan minä en ole keksinyt mitään muuta ratkaisua kuin tehdä kovasti töitä. Tiedän, että masennukseen ja syrjäytymiseen kuuluvat väsymys, "laiskuus", kiinnostuksen puute ja toivottomuus, mutta aloittamalla pienin askelin ja tietoisesti kannustamalla itseään, on sieltä kuopasta mahdollista nousta.
Vei vuosia päästä siihen tilanteeseen, jossa olen nyt ja edelleenkin ne samat ajatukset omasta huonoudesta vaivaavat, mutta en anna niille kaikkea valtaa. Ei kaikilla "sosiaalisillakaan" kaikki ole itsestään tullut vaan sitä on harjoiteltu aikuisiällä. Tiedän, että on kurjaa aloittaa toivottomalta tuntuva taival kohti mahdollisesti parempaa elämää, mutta harvaa sieltä yksinäisyydestä yritetään pois auttaa, eli itse se työ on tehtävä. Tässäkin aloittaja on yrittänyt auttaa, mutta jos ei siltä yksinäiseltä löydy sitä halua edes yrittää, niin ei siitä mitään tule. Pisteet aloittajalle yrittämisestä, teen itse samaa, mutta en tiedä kuinka kauan...
Tiedän että moni ei tajua edes kuinka välttelee ihmisiä. ihmettelen vain suuresti puheita yksinäisyydestä jos sitten ei yritetä mitään.
Koko aloitukseni tarkoitus oli pienen provosoinnin sekä oman kohtaamani esimerkkini kautta kehottaa siihen yrittämiseen itse kutakin yksinäistä.
Se ei tarkoita että vika olisi aina yksinäisessä jos hän on yksin. Mutta yritystä pitää olla, tiedän sen myös ihan omalta kohdaltani omalla tavallani.
Tietenkään Aina se vika ei ole yksinäisessä, mutta jos otettais kourallinen ihmisiä, jotka täällä valittavat yksinäisyyttään ja kysyttäisiin heiltä mitä he ovat kuluneen vuoden aikana tehneet parantaakseen tilannettaan, vastauksia ei varmasti paljon tulisi. Toiset ei tunnu enää edes käsittävän sitä, että ihmissuhteiden eteen joutuu jokainen näkemään vaivaa, istutaan vaan tietokoneella murehtimassa, kun ei kukaan tykkää musta...
Mä kyllä väitän, että internet ei oo erityisemmin lisänny ystävien löytämistä vaan päinvastoin. Pelailemalla saa kulutettua pitkiä aikoja ihan yksinään ja erilaiset keskustelupalstat ja chatit korvaavat aidot ihmiskontaktit. Netissäkin on tarjolla vaikka mitä, mutta kun niittenkin asioitten eteen joutuu näkee vaivaa... Tälläkin palstalla silloin tällöin näkee ilmoituksia, joissa etsitään ystäviä, mutta kuinka moni itse vastailee tällaisiin ilmoituksiin? Niitä löytyy ihan joka puolelta, mutta on helpompaa jättää vastaamatta ja jatkaa vaan odottelua...
Jokanen täälläkin varmaan kuvittelee olevansa niin erikoinen tai erityisen kamala, että unohtaa miten paljon ihmisiä maailmaan mahtuu. Jos yksi ei tykkää sinusta, niin ei kun uutta matoa koukkuun. Ja suurin kynnys on aina se ensimmäinen ystävä, sen jälkeen se helpottaa... Ja täälläkin itkevien määrää kun katsoo, niin varmasti sieltä löytyisi ihmisiä, joista voisi tulla keskenään kavereita, mutkun, mutkun, mutkun...
Niin. Tiedän mistä puhut.
Toisaalta olen itse yrittänyt juuri parin kolmen vuoden aikana valtavasti ihmissuhteissa ja lopputulos on ollut että on paljastunut miten ikäviä ihmiset ovatkaan. Yritin myös noiden yksinäisyyttään valittavien kanssa vaikka miten päin olla. Toki eihän siinä ollut kaikki yksinäiset joten kokemuspohjani on rajallinen mutta olen aiemmin tavannut todella yksinäisiä ihmisiä joilla ei ole oikeasti ketään ja esimerkiksi vamma jonka takia on hankala itse tehdä asioita. Mutta hekin yrittävät enemmän kuin moni muu.
Joihinkin netti-ilmoituksiinkin olen vastannut joskus ja joihinkin ei ole koskaan vastattu takaisin. Ehkä sitten löytyi jo riittävästi yhteydenottajia.
Internetin ongelma on se että moni ei näy kohtelevan ihmisiä täällä kuin he olisivat "oikeita" lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tämä sama ajattelu näyttää leviävän sitten muuallekin eli tuolla kaupungilla eteen tulevat ihmiset ovat vain eräänlaisia haamuja ja objekteja joista voi saada erilaisia kokemuksia ja kiksejä, eivät itse ajattelevia, tuntevia, tiedostavia ja samankaltaisia olentoja kuin itse.
Minulla oli kanssa tuossa vähän aikaa sitten tuo ajatus "uudesta madosta koukussa" eli että jos yksi yksinäinen ei ollut iloinen minun yhteydenpidosta niin etsin toisen sielun. Valitettavasti kun noita kertyy tietty määrä niin kyllä siinä itselläkin tulee haluttomuus enää luikertelijaa yrittää työntää siihen hakaseen.
Tällainen palstahan olisi hyvä paikka löytää uusia tuttuja, kavereita ja ystäviä tai jopa seurustelukumppani. Teki mieli vielä jonkun aikaa sitten jättää yhteystiedot että voi ottaa yhteyttä mutta se kai sitten olisi tuomittu yrityksenä olla "Messias" yksinäisille. Sitä en halunnut olla vaan kyllähän jokainen itsekin kuten minäkin haluan toisen olemista minulle läsnä jopa Internetin välityksellä.
Itsestä lähtee monia asioita joten vaikka minun esimerkki on osaltaan masentava niin sen ei pidä antaa nujertaa niitä jotka kärsivät yksinäisyydestä. Täytyy vain tehdä jotain asialle. Tietääpähän sitten että ainakin kokeili, kuten minäkin.
Koko viestiketjua en jaksanut lukea mutta kommentoin sen verran että pohjimmiltaan ketjun aloittaja on aivan oikeassa. Siis kuten hän kirjoitti: "Tietenkään Aina se vika ei ole yksinäisessä, mutta jos otettais kourallinen ihmisiä, jotka täällä valittavat yksinäisyyttään ja kysyttäisiin heiltä mitä he ovat kuluneen vuoden aikana tehneet parantaakseen tilannettaan, vastauksia ei varmasti paljon tulisi. Toiset ei tunnu enää edes käsittävän sitä, että ihmissuhteiden eteen joutuu jokainen näkemään vaivaa, istutaan vaan tietokoneella murehtimassa, kun ei kukaan tykkää musta..."
Nimenomaan olen itsekin joskus ollut hieman tuollainen. Tajusin sen että pitää reipastua, tehdä itse aloita, ja samoin - ennen kaikkea! - myös miettiä toisen ihmisen tarpeita. Ihan konkreettinen esimerkki: jos haluaa jonkun kaverikseen elokuviin, baariin tms. ei pidä heti pilata tilaisuutta asettamalla ehdottomia vaatimuksia sen suhteen mennäänkö johonkin tiettyyn kellonaikaan tai mihin baariin mennään, pitää olla joustava.
Lukekaa muuten ketjua "Yksin asujille galluppia": siellähän suurin osa vastaa kysymykseen siitä mitä he iltaisin töiden jälkeen tekevät: he istuvat kämpillä. No niin. Siinähän se sitten tulikin. Lukekaa todellakin tuo ketju.
Monia ihmisiä ei saa sitten mitenkään liikkeelle. Kyllä, minäkin olen koettanut. Suomalaiset yleensäkin ovat kummallisia sisälläistuskelijoita. "Jaksamiseen" on turha vedota, kun vapaa-aikaa on nykyään taatusti enemmän kuin vaikka 100 vuotta sitten. Tajuatteko pahvit, että juuri siitä saa piristystä ja energiaa kun lähtee liikkeelle!
Eipä tässä muuta. Ketjun aloittaja jo sanoi kaiken.
Mä olen tällä hetkellä 33-vuotias ja olen ala-asteella sairastunut sosiaaliseen fobiaan, joka on viimeisiä paria vuotta lukuunottamatta ollut hoitamaton. Mä kärsin sinä aikana suunnattomasti yksinäisyydestä. Omasta mielestäni yritin tehdä asialle jotain, mutta pidin itseäni ihmisenä, josta kukaan ei voinut pitää, sillä enhän itsekään pitänyt itsestäni. Olin hyvin tuomitseva itseäni sekä muita kohtaan. Tapahtui elämässäni hyvää tai pahaa, kiinnitin tarkkaavaisuuteni aina siihen pahaan. Nyt olen parin vuoden ajan käyttänyt lääkkeitä ja kaiken onneksi, ne ovat auttaneet. Luulen, että sosiaalisen fobian vuoksi olin hyvin masentunut. Nyt voin paremmin, mutta olen huomannut, että sosiaaliset taitoni ovat olemattomat, sillä minulla ei yksinäisyyteni vuoksi ole ollut mahdollista niitä harjoittaa. Huonommuuden tuntoni myös ohjaa huomiotani niin, että edelleen oikein haen tilanteita, joissa voisin saada turpaani. Yritän väkisin pitää yhteyttä ihmisiin, jotka saavat tuntemaan itseni huonoksi ja toisaalta taas ohitan ihmiset, jotka osoittaisivat minulle, että haluaisivat seuraani. Olen huomannut myös, ettei minulla ole taitoja osoittaa ihmisille, että pidän heistä. Minulta puuttuu vaadittava sanavarasto sanoa oikeita sanoja. Olen kuulostellut tunteitani ja pohjalla tuntuu olevan pelko siitä, että "antautuisin suhteeseen" ja joutuisinkin huomaamaan, että ystävyys onkin näyttelemistä ja minulle sanottaisiinkin, että luuletko, että mä oikeasti pitäisin susta.
En tiedä oliko tässä mitään tolkkua, mutta huomasin viimeisimpien kommenttien koskettaneen sisintäni siinä mielessä, että siellä on totuudensiemen. Ehkä joillakin muillakin yksinäisillä voi olla samanlaisia ajatuksia kuin minulla. Minä ainakin tunnustan, että tarvitsisin kurssin siitä, että miten olet hyvä ystävä ja erityisesti miten osoitat sitä sanoillasi ja teollasi niin, että ystävyys säilyisi ja syvenisi. Olen huomannut liian monesti, että en ole osannut toimia oikein ja seurauksena on se, että toinen "menettää kiinnostuksensa" ilmeisesti kun tulkitsee, etten tarvitse/arvosta häntä ystävänä.
itse vastaan kutsuihin, käyn kylässä kun pyydetään ja pyydän itsekin.
Silti minua vaivaa usein musertava yksinäisyys, nytkin koko ajan eikä siinä auta kukaan eikä mikään, vaikka hakeudun muiden seuraan, olen sielläkin yksin.
En ota yhteyttä kehenkään, koska tiedän että siinä käy juuri niin kuin kuvailit.
En ole kiinnostunut ympärilläni olevista ihmisistä. Minua ei kiinnosta mikä naapurin nimi on tai mitä hänelle kuuluu. Sukulaiset on lähes yhdentekeviä. Vanhat koulukaverit saavat minun puolesta olla omissa oloissaan. Saatan ottaa yhteyttä johonkin perheenjäseneen jos tarvin jotakin isompaa apua. Pikkuasioilla en vaivaa ketään eivätkä kenenkään pikkuasiat kiinnosta minua.
En ole koskaan oikein rakastanut ihmisiä. Rakastan luontoa ja kiinnyn paikkoihin, mutta en ihmisiin. Kaikki ihmiset ovat jotenkin niin samanlaisia. Ihmisiä on jotenkin liikaa. Kuka jaksaa olla kiinnostunut 5 miljardin ihmisen pikku ongelmista ja puuhista.
Kuitenkin kaipaan ihmisen seuraa. Kun vuokraa videon, tuntuu siltä kuin ihmisiä tulisi kotiin kylään. Kirjat tai lukeminen ei jostakin syystä minua lohduta samalla tavalla. Kaipaan myös keskustelua ja väittelyä mutta lähinnä sellaista yleisellä tasolla pysyvää - sellaista miesten kesken jutustelua. Niihin on vaikea päästä mukaan, koska olen itse nainen.
En todennäköisesti koskaan pysty rakastumaan kehenkään tai tekemään ketään ihmistä onnelliseksi. Vanhemmiten olen hyväksynyt sen eikä se tunnu enää edes tärkeältä. Kaikki ihmisen elämässä juontaa jotenkin juurensa lapsuudesta. Ehkä en saanut lapsena osakseni ehdotonta rakkautta. Ehkä sen takia minun on aina ollut vaikea ymmärtää sitä, miten puheeni ja tekoni vaikuttavat toiseen ihmiseen. Minulla on ollut hyvin vähän positiivisia ihmissuhteita elämässäni, parisuhdetta tuskin minkäänlaista. Viime vuosina krooninen masennus ja ajoittainen työkyvyttömyys on alkanut vaivata. Olen 35 -vuotias nainen.
Kirjoitin tämän, koska tämä voi olla jollekulle uutta. Mutta meitäkin siis on. Alkeperäiselle sanoisin, että meihin ei kannata tuhlata ruutia, koska olemme toivottomia tapauksia.
Ei nyt parin huonon kokemuksen takia kannata alkaa kaikkia mollaamaan. Ehkäpä sä olet vaatinut liikaa ja yrittänyt ravistella niistä ujoista tyypeistä sitä sosiaalista rääviturpaa esille. Kun se ei ole onnistunut heti, niin he ovat muuttuneet sun silmissä "idiooteiksi" ja miksi lie oudoiksi tyypeiksi. Ei pari poikittaista sanaa tee vielä kenestäkään idioottia.
haistakka vituu juodfdaan vittu ittemmke hengkltä vittu ny kuullä riittt'äääää
Itselläni oli kouluaikoina tosi paljon kavereita. Opiskelujen ja muuttamisten jälkeen suurin osa on jäänyt matkan varrelle, mutta väittäisin että niin käy useinkin...eri elämäntilanteissa kohtaa ja tarvitsee erilaisia tuttavuuksia.
Asun nykyisin etelä-suomessa ja täällä minulla on pieni, mutta toimiva ystävyysverkosto. Joka tarkoittaa molemminpuolista yhteydenottoa, tapailua, vuoroin kuuntelua ja vuoroin avautumista. Tämän lisäksi on hyvänpäivät tutut baarissa, työpaikalla ja vanhat ystävyydet netin välityksellä.
Kaipaisin enempikin ihmisiä elämääni, mutta olen tyytyväinen tähänkin. En kaipaa sellaisia ihmisiä, joista ei ikinä kuulu muuten mitään kuin että itse olisin oma-aloitteinen soittamalla tai lähettämällä viestiä...
Olen samaa mieltä, yksinäisyyteen liittyy jonkinlainen passiivisuus ja aloitteellisuuden puuttuminen.
Tiedän sen omasta kokemuksestani, että mikäli ihminen haluaa eroon yksinäisyydestä, se on tehtävä ihan itse. Ei todellakaan riitä mikään ilmoitus näille palstoille, että "ETSIN YSTÄVÄÄ" tai "OLISIKO MINULLE YSTÄVÄÄ?" ei todellakaan toimi näin! Itse olin 16-19v ikävuodet ilman yhden yhtäkään kaveria ja se oli elämäni raskainta aikaa, kunnes sain kammettua itseni aloittamaan harrastuksen, jonka kautta olen kaveri- ja ystäväpiirini hankkinut. Samassa harrastuksessa emme enää kukaan ole, mutta yhteydenpito on edelleen yhtä tiivistä.
Olen myös yrittänyt olla seurana yksinäisille, mutta alkoi käydä liian ahistavaksi, koska kyseiset henkilöt eivät muusta puhuneet kuin itsestään ja oli elettävä vain heitä varten, eivätkä itse voineet mitään tehdä.
Mietityttää vaan tämäkin, kun jotkut ovat kovasti näilläkin palstoilla pistämässä näitä "ystävätapaamisia" sun muita "yksinäisten miittejä" pystyyn, niin kuinka moni olisi tosissaan sellaiseen lähdössä? Kovasti puhutaan, että olisi sellainen ihan jees, mutta ei sitten tehdä itse asialle mitään.
Täysin samaa mieltä. Itse olin nuorempana hiljainen. Oikein joukolla koulukiusattu. En täyttänyt sellaisia kriteereitä mitä miehen pitäisi olla. No ajattelin etten koko elämääni tuhlaa ujouden tai typerysten takia. Aloin kirjoittamaan kirjeitä kuten silloin oli tapana. Pelkäsin että taas tytöt nauraa jne. Mutta löytyi pikkuhiljaa tutustuen ihmisiä, monia, joitakin uskaltautui tapaa ja sitten sitä koki asioita. Pakko on vain uskaltaa vaikka olisi mitä kokenut tai minkälainen. Tuskin sitä on yksin kuitenkaan. Aina joku samanlainen löytyy.
Vieläkin tunnen kpäitä mutta itse oon sosiaalisesti menestynyt sen epävarmuuden ja paskan jälkeen. Elämä hymyilee mutta muistuttaa myös vanhasta.
tässä oli asiaa!!
Mä ymmärrän hyvin jos jostakin ei oo aloitteentekijäksi, mä ymmärrän myös että osa on passiivisia, mä ymmärrän myös että osa on "uusavuttomia" siinä miten luoda sosiaalisia kontakteja, mut kuten tässä ketjussa on tolkutettu niin en ymmärrä miten ihminen voi samalla olla yksinäinen ja kieltäytyä ihmisten vilpittömistä tarjouksista tutustua. Jos ei osaa olla aktiivinen niin pitää osata ainakin reagoida toisiin. Ei kukaan loputtomasti jaksaa nyhtää toista liikkeelle tai yrittää ujuttautua toisen ajatuksiin. Joskus on vaan tartuttava siihen oljen korteen mitä toinen tarjoaa vaikkei se olis just sitä mitä ite haluaa. Se voi viedä pois yksinäisyydestä.
Olet selvästi kärsimätön ja tunkeileva ja epäempaattinen henkilö. Ei ole ihme etteivät yksinäiset pidä sinusta, kun ovat saaneet kaltaisistasi ylimielisistä kiusaajista tarpeekseen jo peruskoulussa.
Mulle tuli kanssa sellainen olo että on täytyny olla sairas sadistinen kiusaaja jos ottaa johonkin yksinäiseen yhteyttä. on varmasti myös epäempaattinen, tunkeileva sekä sairaalloisen utelias takertuja jos viitsii yrittää yksinäistä ymmärtää. musta ei kannata kenenkään alkaa noin kärsimättömäksi kiusantekijäksi, yksinäiset selviää kyllä hyvin ilman tällaisia turhia kapistuksia kuten toisia ihmisiä. saapahan olla yksinäinen ihan rauhassa kenenkään tuhman pojan/tytön/miehen/naisen häiritsemättä. sitte ei myöskään ite tarvii tehä mitään.
Tässä keskustelussa on kyllä tullut esiin hyviä näkemyksiä aiheeseen.
Kun mietin asiaa itseni kohdalla, niin kyllä minun yksinäisyyteni johtuu ihan pelkästään itsestäni. Olen ollut koko ikäni ihmisten seurassa eri kouluissa ja muissa tilaisuuksissa ja tutustumismahdollisuuksia on ollut yllinkyllin. Kuitenkin olen ihan itse mokannut kaikki tilaisuudet milloin minkäkin syyn takia.
Ymmärrän ihan hyvin, että kukaan ei jaksa seuraani, koska olen oppinut huonojen kokemusten takia häpeämään monia asioitani ja olen aika sulkeunut. Kuka jaksaa ihmistä, josta pitää hohtimilla nyhtää mitä musiikkia kuuntelee tai mitä tekee viikonloppuna tai lähes mitä vain? En kertoile hienoja juttuja asioista mitä minulle tapahtui, koska ei minulle koskaan tapahdu mitään. En kerro, jos on tyttöystävän kanssa riitaa tai menee hyvin tai mistään "hoidoista", koska mitään edellä mainittuja ei ole. En kerro kuinka kännissä olin viime baarireissulla ja mitä kaikkea tyhmää tein, koska en käy baareissa. En kerro harrastuksistani, koska arvelen että ketään ei vaan kiinnosta että kävin eilen juoksemassa 7km lenkin tai vedin 100 leukaa eikä minulla mitään sen jännempiä harrastuksia olekaan. En koe tarpeelliseksi kertoa, että katsoin eilen CSI:n telkkarista ja jakso oli mielestäni hyvä. Jos joku sattuu vahingossa kysymään mitä tein vappuna, vastaan vain että "en mitään", koska en tosiaankaan tehnyt mitään muuta kuin istuin koneella. Sitten jos äärimmäisen harvoin joku sattuu kertomaan vaikka huolistaan tai jostain, niin kuuntelen kyllä asioita mielelläni, mutta jotenkin tilanteesta tulee usein kiusallinen kun en sitten osaa kommentoida näihin oikein mitään.
Vapaa-ajalla on äärimmäisen harvinaista että olisin jonkun kaverin kanssa. En vain jotenkin osaa soittaa kenellekään ja pyytää häntä minnekään, koska en itsekään käy koskaan missään. Ei minulla ole aavistustakaan mitä voisin jollekin ehdottaa. Lisäksi jos joskus harvoin jotain tulee mieleen mihin olisi kiva saada seuraa, niin pelkään kauheasti että kukaan niistä parista kaverista kenen numero minulla on ei suostukaan lähtemään. Ja kaikista edellämainituista syistä on vielä 100x harvinaisempaa että joku ehdottaisi jotain minulle. Näihinkin ehdotuksiin jotenkin suhtautuu varauksella ja tekisi mieli kieltäytyä, mutta yritän sentään pakottaa itseni mukaan. Mielessä vaan pyörii että kukaan muu ei kai suostunut niin olen tällainen varavarakaverinkorvike tai jotain. Pelkään sitä, että olenko tarpeeksi hyvää seuraa. Kerrankin eräs mesekaveri, jonka kanssa oli ollut juttua ehkä puoli vuotta aikaisemmin, kirjoitti sitten että "Ääää ei oo ketään muuta kaveria mesessä ni täytyy kirjottaa sulle". Ei hän sitä loukkauksena tarkoittanut, mutta kyllä siinä aika turhaksi itsensä tunsi. Lisäksi tuntuu varmasti monien mielestä täysin naurettavalta se, että on vain vaikea sanoa kotona että lähtee jonnekin kun se on niin äärimmäisen harvinaista..
Kaikenkaikkiaan olen vain niin täysin mitäänsanomaton ja rasittava, että ymmärrän hyvin ettei kukaan kestä seuraani. Tästä saan syyttää ihan pelkästään itseäni. En tee sitä kuitenkaan tahallani ja kärsin asiasta. Tiedostan sentään nykyään ongelmani ja yritän parantaa ulosantiani, vastata kysymyksiin pitkästi ja yrittää selittää ummet ja lammet, pitää yllä keskustelua ja kysyä vastavuoroisesti asioita muilta. Tämä vain on niin kovin vaikeaa.
Tossa on totuutta, monelle ne ihmissuhteet on itsestäänselvyyksiä että tuntevat ettei ite tarvii yrittää. Sitte kaikki on toisten vika kun kukaan ei heistä kiinnostu.
Yritystä pitää olla!
Ei onnistu muuten elämässä mikään, eikä ihmissuhteissa varsinkaan.
Jaksatko kertoa tarkemmin kokemuksistasi?
Ketju on avattu viime syksynä, jos et huomannut...