onko nuo tämän ikäisten ihmisten yleisimpiä määreitä?
Miksi on niin vaikeaa olla ystävällinen, empaattinen, suvaitsevainen.
Asioistahan voi, ja pitääkin olla erimieltä, mutta miksi niin usein mennään kirjoittajan henkilöön, ei pysytä asiassa, vaan tuomitaan, haukutaan, ihminen, nikin takana.
Onko mukavampi lueskella ilkeyksiä, saako ne hyvänolon tunteen kirjoittajalle, lukijalle?
Miksi on niin vaikeaa olla ystävällinen, empaattinen, suvaitsevainen.
Asioistahan voi, ja pitääkin olla erimieltä, mutta miksi niin usein mennään kirjoittajan henkilöön, ei pysytä asiassa, vaan tuomitaan, haukutaan, ihminen, nikin takana.
Onko mukavampi lueskella ilkeyksiä, saako ne hyvänolon tunteen kirjoittajalle, lukijalle?
Vastaukset 26
Vanhimmat
liittyy enemmän suomalaisuuteen, kun ikään. Kun lukee truota paluumuuttajien palstaa, ihmettelevät entiset suomalaiset, kuinka ihmiset ovat muuttuneet muutaman vuosikymmenen aikana. Moni muuttaa takaisin, koska kokevat juuri tuota ilkeyttä, kateutta ja vihamielsyyttä. Eräs epäili, että mahtaisko johtua siitä, että meillä on Eurooppalaisittain huonot tulot, ja korkeat elinkustannukset? Että täällä on elämä olemassaolokamppailua, ja se tekee meidät katkeriksi. Esimerkiksi Y.K:n tilastoissahan me suomalaisaet olemme suvaitsemattomia. En viitsi linkillä pahoittaa kenenkään mieltä, mutta ulkopuolisen silmissä se on kuitenkin niin!
olet oikeassa. Suomihan sijoittui aika hännille, onnellisuus mittauksessa.
Kolumbia, ja tanska olivat ihan ekoina.
Mulla asuu jälkikasvua, myös täältä pois, ja kuukauden jos ovat, niin iloiten koteihinsa palaavat.
Myös väittävät kaikkien valittavan, asiasta kuin asiasta, minunkin ;D
Kun väitän niin aina olleen, toteavat minun tulleen vanhaksi, jos en muista kuinka hauskaa oli usein.
He kokevat ihmisten oikeasti muuttuneen, tylyiksi, itsekkäiksi,minäminä nuoremmillakin koko ajan. Samoin kiire, ja ilottomuus näkyy kuulema useimmilla.
On myös jonkin verran suomalaisia jotka ovat kuin ennen ja siitä saa hyvän mielen.
lujalla kädellä! ?
Sitäpaitsi äreänä on helpompi olla, ystävällisyys vaatii henkistä voimavaraa enemmän.
Ystävällisyys koetaan TEESKENTELYKSI .
Empaattinen, sympaattinen ihminen kyllä voi olla , se on sisäänkirjoitettu luonteen piirre, se ilmenee luontaisesti, ei ole teeskentelyä, on aito tunne.
Siitä ei saa muuta kuin harmia, samoin kaikki toisien auttaminen. Todellista ystävää minulla ei ole ollut koskaan, sillä ajalla on tullut selville totuus. Mitään eroja eri kansallisuuksilla en ole huomannut vaan ihmiset ovat aivan samanlaisia.
Tästä lähtien jätän ystävällisyyden taka alalle, se kyllä tulee olemaan vaikeaa, sillä luotan ihmisiin liian paljon.
siis, eikö sinulla koskaan ole ollut todellista ystävää?
Oletko miettinyt, mistä se voisi johtua?
Minulle tuli oikein "paha olo", ajatellessani, ettei olisikaan ollut ihmisiä, joiden kanssa kasvaa eteenpäin. Jakaa niin ilot kuin surutkin, saada ja voida antaa.
Pettymyksiä varmaan kaikille tulee, mutta niistä olisi hyvä päästä eteenpäin.
Katkeroituminen jäytää, syö ihmistä sisältä, ja on voimavarojensa hukkaanheittämistä, mielestäni.
Yleensä hymyllä saa hymyn, ja Iloa elämäänsä.
Voisimpa halia sinua, ja antaa luottamusta ihmisiin.
Kyllä eri maissa on selkeästi havaittavia eroja edelleen. Monissa ns, köyhissä maissa ihmisten välinen ystävyys, onnellisuus, yhteisöllisyys, jeesaminen, iloisuus, näkyy edelleen.
tällä palstalla (tai sitten sama kirjoittaja) joka haluaisi halia! Se kun ei käy suomalaiselle ollenkaan. Jos joku minua tulisi halimaan, saattaisin lyödä päin näköä. Nyt mummovuosina sain aivan tarpeekseni halimisista silloin kun poikani kuoli. Sekä silloin kun äitini kuoli. Näissä tapauksissa en sentään ilennyt lyödä. Mutta en tykännyt yhtään, että minua halittiin. Enkä tykännyt siitä, että "ottivat osaa"! Halusin olla aivan yksin enkä halunnut siihen ketään valittelemaan! Vain entistä miestäni ja lapsiani olen halinut, en vieraita. Siis minua ei ole kuolemantapauksissa nämä halimiset lohduttaneet ollenkaan, päinvastoin.
ainostaan oman raksatamani miehen halaamiset hyväksyn, samoin lasteni ja lasten lasteni.
Mielstäni hautajaisissa riittää läsnä olo ja tavallinen juttelu, ja muistelu, kaikki teenäinen kehuminen on suorastaan TÖRKEÄÄ käytöstä.
Aina olen tuntenut itseni KIUSAANTUNEEKSI jos joku vieras on halannut.
ehkäpä haluatkin sitten olla itseksesi, etkä päästää ketään lähellesi.
Tottakai tajuan, että on sellaisiakin ihmisiä, itse en vain tunne heitä.
Minulle halaamiset, ystävien, suvun, ja jopa tuttavien kanssa ovat jokapäiväistä, iloa tapaamisesta.
Ei ollut tarkoitukseni loukata, ainoastaan ilahduttaa, joten metsään meni tuokin.
Hyvää päivän jatkoa.
en itsekkään tiedä miksi olen niiiiiin vaivaantunut vieraan ihmisen halailuista, niitä saan kyllä joskus osakseni.
kerrompa yhden jutun: olin menossa suureen leikkaikseen, oli hyvin väsynyt, toivoin etten selviytyis leikauksesta, kuinka ollakkaan, hieman ennen leikkausta joku sairaanhoitaja , (luulisin että oli sairaan hoitaja) hals mua kovalla otteella ja kysy mikä hätänä, en muista sanoinko mitään, mutta se jäi jotenkin mieleen lämmöllä , edelleenkin muistelen sitä mysteerinä, se ei ollut vastemielinen, se oli jotain jota en osaa kuvata, joka tapauksessa hyvä asia, että joskus halaaminen ehkä antaa jopa elämän.
..nimittäin ilkeyksien ja mollaamisten lukeminen tuo hyvää oloa, pahan olon sen sijaan kyllä. Tosin olen alkanut tottua niihinja se on varsin paha juttu. Olen eri mieltä siinä,että, että ilkeys olisi kansallisominaisuutemme tai että olemme inhottavia toisillemme, koska tämä sukupolvi (mikä ihmeen sukupolvi, kun 60-70 välille mahtuu monta sukupolvea, huom.!) on muka joutunut erityisen koville. Entäs vanhempamme tai isovanhempamme tai sitä ennen eläneet, ovatko he muka saaneet siloisen elämän kaikki? Eivät taatusti. Missä on päätetty, että elämä pitää olla helppoa ja siloista ja eikö toisaalta vaikean elämän pitäisi antaa runsaat eväät muiden suvaitsemiseen eikä päinvastoin?
Uskon ja luulen, että tässä on koolla joitakin, joilla omassa elämässään (eikä tarvitse lähteä hakemaan syytä sen kauempaa) ei ole ollut sellaisia ihmisiä, joihin he ovat voineet luottaa tai ovat luonnevammaisia alunperinkin (eivät ole koskaan hyväksyneet ketään muuta kuin korkeintaan itsensä). Tämä netti lienee ainoa kontaktipinta, jonne he voivat tulla. Moni on sanonut aiemmin, että kun on mukana sairaita ja vammaisia. Onko sairaus tai vamma syy, jonka vuoksi saa olla paholainen muille? Ei varmasti ole.
Minä en ole täydellinen ihminen, mutta ystäviä mulla on ollut aina ja tuttuja sekä muita läheisiä. Olen avoin,pystyn hölöttämään melkein kenen tahansa kanssa. Vieraiden ihmistenkin kanssa on sekä kotimaassa että ulkomailla ollut hemmetin hyviä keskusteluja vaikka mistä ja myös hyvin henkilökohtaisista asioista. Niin myös tuttujen. On halattu, jopa aivan vieraiden ihmisten kesken, kun on siltä tuntunut. Etelän ihmiset eivät ujostele näyttää tunteitaan ja koska olen sukua itäisestä Suomesta, en minäkään.
Joku varmaan saa nyt lopullisen sätkyn, kun sanon tämän: me helsinkiläiset (= kaupunkioloihin syntyneet alunperinkin) olemme joutuneet sietämään muita ja itseämme koko elinikämme, jos olemme kerrostaloympyröissä asuneet ja olleet. Siinä ei passaa nyrpistellä kummallisuuksille tai itsestä ja omasta perheestä poikkeville, jos mieli tulla juttuun ihmisten kanssa. Että kaikki Matti Vanhas- tyypit, jotka haluavat aina olla omassa rauhassaan: se saattaa koulia ihmisestä erakon pahimmillaan ja kuka tahtoisi aina olla yksin tai aina joukon ulkopuolella?
Juu, olen myös kummastellut, että aina mennään mielipiteen vuoksi henkilöön kiinni ja arvuutellaan, että etköhän olekin nyt ihan väärässä, ei noin voi sanoa, kun minä vain olen oikeassa, muutenkin vaikutat tosi kummalta tyypiltä, mahdatko olla ihan terve tai enemmän tai vähemmän tyhmä. Kuulkaas,tyhmiä me ollaan ihan kaikki yksin ja yhdessä, sillä kaiken tietävää ei toistaiseksi ole syntynyt. Kyllä aivoja täytyy valitettavasti vaivata, jos mieli perustella asiafaktoilla miksi on sitä mieltä kuin on lähtemättä repostelemaan ketään persoonakohtaisesti. Mielestäni tämä repostelu on tyypillinen naisten tapa ns. kävellä päällä, se on vallankäyttöä, tapa kertoa, että minä määrään tahdin vesittämällä varsinaisen keskustelunaiheen. Sitä samaa eli lillukanvasrsien kaivamista me harrastamme perheissämme ja suhteissamme. Naiset yleensä saavat viimeisen sanan vaikka väkisin. Niin myös täällä. Vaikka olen nainen itse, en enää jaksa keskustella aina oikeassa olevien naisten kanssa. Ajatuksiani ei onneksi kukaan voi kieltää. Eikä naurua silloin tällöin, sillä itselleen (ja joskus muillekin) on lupa nauraa, ei tämä niin totista touhua ole.
Mitä tulee empatiaan ja suvaitsevaisuuteen: meillä on kullakin oma tapamme katsoa asioita eli mikä kenestäkin on empatiaa ja mikä on suvaitsevaisuutta. Tämä tarkoittaa, että nämä käsitteet ovat kuin veteen piirretty viiva. Mutta jos hyvin yleisesti yritän asiaa lähestyä, suvaitsevaisuutta voisi ainakin olla se, että hyväksyy muitakin mielipiteitä kuin omansa ja toisenlaisia persoonia, toisenlaisia kokemuksia, erilaisia tapoja ajatella. Ei niitä omikseen tarvitse hyväksyä, mutta voi sentään todeta että kas, noinkin voi tuon jutun ymmärtää. Empaattisuudesta vaikka se, että hyväksyy tunteellisemmat tyypit, emme me kaikki ole kovettuneita sydänjuuriamme myöten.
No joo, eiköhän taas joku huomauta, että olipas liian pitkä kirjoitus ja täysin hölmön kirjoittama. Niin onkin. Sulkeudun laajaan suosioonne. Sain tänään kuulla,että omaan täysin terveet silmät. Niitä on tutkittu hartaasti ja epäilty vaikka mitä sairauksia. Olen hyvin onnellinen aikuisen oikeesti. Niin minä kuin moni muukin: varsin harvoin tulemme huomanneeksi, miten paljon hyvää meillä on ja miten onnekkaita olemme.
En ole pätevä arvostelemaan ketään, joten arvostelen aivan omasta lähtökohdasta , kuinka itse asian olen kokenut.
Kirjoituksesi oli hieno, persoonasi "topakka" päättäväinen todella tiedät mistä puhut.
Jutusta tuli vaikutelma vahvasta ihmisestä.
En kuitenkaan päässyt "kärrylle" oletko empaattinen tai suvaitsevainen, mutta ei sen ole väliäkään, vaikutat hyvin sivistyneeltä fiksulta ihmiseltä, ehkä joskus loukatulta, mutta kaikki me joskus loukaannumme toisiimme.
Tunnut kaipaavan joskus kunnon keskustelua. Olen ollut huomaavinani ettet ole löytänyt vertaistasi keskustelutaitoista näiltä palstoilta.
Itse en etsikkään suurempaa keskustelua asioista , riittä pelkät mielipiteet ja komentit asioista, niiden pohjalta muodostan käsityksen mitä mieltä kukanenkin on .
Pidän näitä palstoja viihteenä ja ajan kuluna, aika kuluu näitä lukiessa rattoisasti, on jopa terapeuttista joskus.
En pidä ihmisiä erakoituneina jotka tänne kirjoittavat , silloin meitä olis todella paljon erakoita.
Olen kyllä miettinyt onko ihmisillä enään tarve lähteä kerhoihin , ja harrastuksiin , kuin silloin kun ei tietokonetta ollut? Itse harrastan kyllä kodin ulkopuolellakin yhtä jos toista.
Anteeksi kuitenkin kirjoitukseni meni personallisuuteesi, en pystynyt neutraaliin kommunikointiin , joten se siitä.
"topakat" nujertuvat sitten kun sairaus iskee.Varsinkin kun se kohdistuu tuonne yläkertaan,se vika meinaan.
sitä ei itse edes huomaa,,
on kokemusta..
tuosta vain?
Onkohan pitkäkin kokemus sillä saralla?
En ole huomannut eroja ihmisten välillä, stressi voi osua vahvaan ja heikkoon.
Kaikki voivat sairastua, ennen kuolemaansa, jos ei sitten onnettomuus kohtaa yht'äkkiä.
Koskaan ei voi tietää, kuka meistä saa minkäkinlaisen sairauden, arvuutteleminen lienee siinä turhaa?
Joku saa huonommat kortit jo alusta asti, ja silti pystyy pelaamaan hyvin, toinen ei pärjää jokereidenkaan avulla.
HUONOKÄSI. Sanoi kerran eräs arvostettu Suomalainen musiikintekijä/sanoittaja.
Korjaus: Huono käsi.
kesken oikeudenkäyntiä, lehden mukaan , hänellä oli veritulppa aivoisa.
Juuu, kukaan ei tiedä hetkeä , milloin poislähtö tulee.
Käyn palvelutalossa usein vierailulla, dementtia osastolla, näkymä on aina surullinen.
eilen aamulla siitä.
Hyvä kun ei ollut yksin kotonaan.
Olen vuoden sisällä menettänyt, kaksi ystävääni. Toinen sai aivoverenvuodon, lapsuusystäväni.
Toisella petti sydän.
Siksi tuntuu ikävältä, nuo diaknosit, kun emme tunne toisiamme,, ja vaikka tuntisikin, voi koska tahansa sattua mitä vaan. Nukkuessaankin.
Nuo pilkat, ovat useimmiten lapsellisten nuorten, nimitellään, käsketään lääkkeet syömään, Mutta että täälläkin,, useissakin ketjuissa, niihin välillä törmää.
Unohdetaan, että senkin vastauksen saaja, on ihminen, ikätoverimme.
Hauskuutta saa, ja pitäisikin olla, vaan ivaaminen ei mielestäni sitä ole.
ovat täällä nuo nakkelut 'syö lääkkeesi, hanki elämä'.
Ensinnäkin, ne ovat täysin ala-arvoisia heitettyinä sokkona toisille kirjoittajille. Toisekseen osoittavat nakkelijoiden katkeruutta, jonka ei luulisi vähenevän, jos saavat tuntemattomat kanssakirjoittajat pahalle mielelle.
Muutenkin, jos itseä potuttaa, väheneekö se sillä, että pottuilee muille??
.
Itse luen mielelläni, pitkiäkin keskustelun aiheesta olevia, perusteltuja mielipiteitä. Kiitoksia vaan.
Joskus jokin yksittäinen naseva lausekin, toki riittää, kunhan se vie keskustelua eteenpäin.
Monestihan täällä, on vain mielipide, ei keskustelua, jota itse kaipaisin.
Tuossa oli paljon asiaa, toivotaan, monen "jaksavan" lukea, sillä, kuten kirjoitit, moni menee niiden ohi.
Se on heidän oikeutensa, mutta onko sitten mitään mieltä heidän "mollata" sellaista, koska monet meistä kuitenkin mielellään lukevat.
Ps, oletkohan sama henkilö, nicki ainakin on, kun annoit kirjavinkin toissakesänä, Stieg Larssonnin trigologiasta.?
Kiitokset, luin sen silloin, menneenä kesänähän sitä luki puoli suomea.
samoin ajattelen, usein.
Se on juuri sitä henkilöön menevää aliarvostusta.
Nuorten käyttämiä, koulukiusaajien vakiosloganeita.
Mutta, että 60 , ihmetyttää, kummastuttaa.
Toivoisivatkohan itselleen sellaista, kannattaisi ainakin miettiä, ennenkuin näppis laulaa.
Tämä on aivan erilainen tapa kohdata anonyyminä. Kohtaako tässä ollenkaan.
Monta kertaa olen miettinyt kun joku on edessä päin niin hyvää pataa ja kuuleekin sitten takana juoruajaksi pahasuopaiseksi.
Täällä voi antaa tulla sitä pimeetä puoltaan esiin, ymmätämättä edes että jotku sen tajuaa.
Aika suurella osall tuo omanarvon tunto ja itsestä ajattelu on aika huteralla pohjalla.
Toisilla täysin vääristynyt.
pönkitetään ja nojataan ihme asioihin elämässä niinkuin ne kantais tosi paikan tullen.
Haaveet kaatuu.
Kyllä vaan, tämä rotta kirjasarjaa suositteli. Niin, jotta ei tule epäilyksiä, olenko mahdollisesti puhetaidoton ja siksi kirjoitan pitkästi, valitettavasti olen yhtä suulas luonnossa. Minut tuntevien mielestä turhan usein ja äänekkäästi. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni, siinä kuin puhekin, koska olen ollut sellaisissa töissä vuosikymmeniä, joissa molemmat taidot olivat tarpeen. Minkä nuorena oppi, sen taitaa vanhanakin - aina jotenkin.Helmasyntini on lyhytjänteisyys ts. kirjoituksia pitäisi lyhentää, mutta aikaa siihen menee tuhottomasti (kun tiivistää ja stilisoi) että tällaisissa puheympäristön tapaisissa kirjoituksissa en aina viitsi.
Larssonista vielä: mikähän siinä on, että kun hyvästä romaanista tehdään elokuva, koko juttu menettää terävyytensä ja aihekin jää toisisijaiseksi? Kävin katsomassa elokuvaversion ensimmäisestä osasta ja tietysti petyin, vaikka arvostelijat siitä olivat tykänneet. Niin paljon sanomatta jäi eikä visuaalinen puoli
sittenkään aina vedä vertoja kirjalliselle ilmaisulle ja sen lukijassa synnyttämille mielikuville.
Kiitoksia vastauksestasi.
Ymmärrän tavallaan, kun pitää poistaa niin paljon, ja kuitenkin saada juoni ja asia typistettynä toimimaan.
Me kaikkihan muodostamme oman päämme sisällä, teoksesta omanlaisemme näkemyksen. -ja, yleensähän se ei sitten vastaakaan elokuvana sitä.
Aikoinaan, jo 70 luvulla, lopetin lukemieni kirjojen elokuvien katselun.
Koin niin voimakkaasti, " eihän se noin ollut,". Samoin jopa päähenkilöiden ulkoinen olemus, harmitti, koska olin luonut heistä erilaiset. ;D
Toisinpäin toimii. Ensin kuva ja sitten kirja.
Niinhän oikeassakin elämässä, jos samasta tapahtumasta on useampi kertoja, voi sanoa olevan niin monta eri tarinaa, kun kertojiakin.
Koemme asiat erilailla, rikkautta sekin, emme ole tasapaksua massaa.
Sama vika, kirjoittaa, ja puhua. Työni myös oli asioiden esille tuomista, useimmiten suullisesti.
Toisille ehkä sitten on helpompaa laittaa vaikka vain --------, vastaukseensa, ja toiset saavat päätellä, kuka mitäkin, vastauksen merkityksestä.
Ja miekun en tuohon määritelmään usko.
Jos haluaa olla ilkeä niin sitä on vaikka aidanseipäille, ei siinä silloin ole iällä mitään osuutta.
Ei kuuskymppisiä kuin ei nuoriakaan saa määritellä yhdellä formulla, jokainen kuitenkin on oma itsensä ja kantaa ikioman historiansa, joko elämästä iloiten ja nauttien tai katkeruuden syövereissä möyrien.
Helppottaako kiukkuilu muita kohtaan omaa pahoinvointia, ehkä niinkin voi olla, mutta kait täällä tuiskinta ventovieraille ihmisille lisää vain elämän taakkaa.
Erimielisyys on eri asia ja ihan toivottavaa ja voipa jopa avartaa kiukkupussinkin elämänpiiriä jos vain haluaa. Täälläkin voi huomata, ettäs katos noinkin voi tuosta asiasta aatella...
Tunnen paljon sydämmellisiä ikäihmisiä, joilla on elämänviisautta vaikka muille jakaa.
Jokaiseen ikäkauteen kuuluu omat vaikeutensa, mitä varten niitä vastaan pitää rimpuilla, ei se ole periksi antamista jos hyväksyy ne asiat joita ei voi muuttaa, mutta ne joita voi muuttaa niin petraa pirusti joka päivä.
Kuuskymppisillä on takana paljon elettyä elämää, kokemuksia, rikkauksia ja rimpuiluja, hyvää ja pahakin, mutta kuitenkin edessä oleva uusi päivä avaa monta pientä mahdollisuutta ajatella toisin.
On niin helppoa uskoa hyvien ajatusten ihmeitä tekevään vaikutukseen, toisilla se on luonteenpiirteenä mutta kaikki voivat sitä harjoitella. Ei niin synkkää asiaa olekkaan ettei sillä olisi myös se valoisampi puolensa jos sen haluaa nähdä.
Valoisaa päivää kaikille, taidan tästä lähteä puita kantamaan ja tupaa lämmittämään...