Olen tavannut kiinnostavan miehen reilu kk sitten ja viihdymme hyvin yhdessä. Minulla on 1-vuotias poika (ennen kuin tuomitsette minut miestenvaihtajaksi tai hylkääjäksi niin tiedoksi että pojan isä jätti meidät sen enmpiä varoittelematta jo yli puoli vuotta sitten, itse en olisi halunnut erota) ja tapaamallani miehellä 6- ja 10- vuotiaat lapset.
Kun en ole ennen vastaavassa tilanteessa ollut niin kertokaa kokeneemmat ja viisaammat että mistä saisimme aikaa toinen toisillemme? Poikani asuu minun luonani ja olen saanut hänet hoitoon keskimäärin kahdesti viikossa, siis illoiksi, yöksi en ole vielä saanut. Miehen lapset kuukaudesta 2 viikkoa isänsä luona ja 2 viikkoa äitinsä luona. Eli silloin kun miehen lapset ovat äidillään, voimme tavata aina kun saan oman poikani hoitoon. Eli max 2 kertaa viikossa. Kun lapset tulevat taas 2 viikoksi isälleen niin hän on saanut lapset hoitoon kerran sen 2 viikon aikana.
Mielestäni tilanne on pidemmän päälle, ja itse asiassa etenkin tässä vaiheessa, kestämätön. Mies on sitä mieltä että malttia ja kun tutustun hänen lapsiinsa niin voimme viettää aikaa yhdessä vaikka kuinka paljon. Kyse ei ole siitä ettenkö siihen uskoisi. Ongelmana on se että mies ei voi tutustuttaa minua lapsiinsa ennen kuin suhteemme olemme tutustuneet kunnolla, mutta minusta emme tällä tapaamistahdilla tutustu ikinä kunnolla. Miten voi tutustua kunnolla ihmiseen jota tapaa keskimäärin kerran viikossa illan ajan? Käytännössä on pakko esitellä uusi kumppani lapsille ennen kuin hänet tuntee kunnolla. Eikö?
Kertokaa kokemuksianne, miten tämä tutustumisvaihe pitäisi hoitaa?
Kun en ole ennen vastaavassa tilanteessa ollut niin kertokaa kokeneemmat ja viisaammat että mistä saisimme aikaa toinen toisillemme? Poikani asuu minun luonani ja olen saanut hänet hoitoon keskimäärin kahdesti viikossa, siis illoiksi, yöksi en ole vielä saanut. Miehen lapset kuukaudesta 2 viikkoa isänsä luona ja 2 viikkoa äitinsä luona. Eli silloin kun miehen lapset ovat äidillään, voimme tavata aina kun saan oman poikani hoitoon. Eli max 2 kertaa viikossa. Kun lapset tulevat taas 2 viikoksi isälleen niin hän on saanut lapset hoitoon kerran sen 2 viikon aikana.
Mielestäni tilanne on pidemmän päälle, ja itse asiassa etenkin tässä vaiheessa, kestämätön. Mies on sitä mieltä että malttia ja kun tutustun hänen lapsiinsa niin voimme viettää aikaa yhdessä vaikka kuinka paljon. Kyse ei ole siitä ettenkö siihen uskoisi. Ongelmana on se että mies ei voi tutustuttaa minua lapsiinsa ennen kuin suhteemme olemme tutustuneet kunnolla, mutta minusta emme tällä tapaamistahdilla tutustu ikinä kunnolla. Miten voi tutustua kunnolla ihmiseen jota tapaa keskimäärin kerran viikossa illan ajan? Käytännössä on pakko esitellä uusi kumppani lapsille ennen kuin hänet tuntee kunnolla. Eikö?
Kertokaa kokemuksianne, miten tämä tutustumisvaihe pitäisi hoitaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
välimatka ei pitkä aloittakaa vaikka yhdessä ulkoillen. 1-vuotias ei vielä mieti miksi uusi tuttavuus on tullut elämäänne eikä osaa häntä kaivata jos asiat eivät sujukaan. Hänen muistinsa on kuitenkin vielä aika lyhyt.
tapaisitte sinun luonasi "kahvin merkeissä" kun olet laittanut pienen lapsesi nukkumaan, niinä iltoina kun hänellä ei ole lapset luonaan. Kyllä te sitten tutustuessanne eteenpäin keksitte tavan tapailla ja pikkuhiljaa lapset voivat tulla mukaan.
vastauksistanne.
Olemmekin tavanneet niin että 1-vuotias poikani on ollut tapaamisissa mukana. Saatu olla kahdestaan kun hän on nukahtanut. Ja olen saanut poikaani hoitoonkin joten kun miehen lapset ovat 2 viikkoa äitinsä luona niin tapaamiset onnistuvat useammin. Silti mielestäni liian harvoin, mies haluaa tutustua minuun mielellään ilman että 1-vuotias on paikalla enkä saa häntä kuin parhaimmassa tapauksessa 2 krt viikossa hoitoon.
Mutta sitten kun miehen lapset ovat 2 viikkoa hänen luonaan niin hän saa lapsensa sinä aikana keskimäärin kerran hoitoon. En ole vielä tavannut hänen lapsiaan eli tapaamme sen 2 viikon periodin aikana kerran kahdessa viikossa. SE on minulle liian vähän.
Miehen mielestä hiljaa hyvä tulee ja turha surra sellaista mille ei voi nyt juuri mtn tehdä jne. Yritän ymmärtää ja hokea itselleni ettei tässä nyt muuta voi ja ehkä joskus sitten mutta tämä on minulle koko ajan vaikeampaa. Minusta suhteessa eletään yhdessä, tavataan paljon paljon useammin kuin kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Mies sanoo että tilanne muuttuu ja johtuu ihan käytännön syistä mutta olen lopulta sitä mieltä että kaiken onnistuu järjestämään mitä tarpeeksi haluaa.
Mitä mieltä te olette? Olenko liian kärsimätön? Muuttuuko tilanne koskaan? Miten voi ikinä oppia tuntemaankaan tällä tyylillä, tämähän tarkotitaa sitä että tutustuminen oikeastaan alkaa vasta kun/jos tutustun hänen lapsiinsa ja tutustumme lapsien läsnäollessa.
On hetkiä jolloin olen jo luovuttamassa.
Omasta kokemuksesta tiedän, että uuden suhteen luominen on hankalaa kun mukana lapsia. Aikaa ei yksinkertaisesti meinaa löytyä ja eihän toiseen muuten tutustua kuin tapaamalla häntä. Aikani yrittelin suhteita mutta kun välimatkaakin saattoi olla satoja kilometrejä niin vaikeaa tapaaminen oli. Lapsenvahtia hankala järjestää ja ei oikein varaakaan jatkuvasti niitä palkata. Lapset sen verran isoja ettei heidän läsnäollessaan voinut tapaamisia järjestää. Missään vaiheessa en edennyt suhteissani niin pitkälle että olisimme toistemme lapsiin tutustunut. Lopulta luovutin ja ajattelin että näitä asioita ajattelen 15 vuoden kuluttua kun nuorinkin lapsi on poissa kotona.
Mutta elämä yllätti; huomasimme vanhan perhetutun kanssa että meillä voisi olla kenties jotain enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Lapsille hän oli ennestän tuttu ja suhdetta oli helppo viedä eteenpäin koska käynnit meillä jatkuivat samaan tapaan kuin ennenkin. Jossain vaiheessa lapsille kerrottiin että me tykkäämme toisistamme ja siinä vaiheessa mies jäi sitten ensimmäisen kerran yöksi. Helppoa kuin mikä, täytyy sanoa.
ette voi tavata silloin, kun miehen lapset muualla ja sinun lapsi ei ole hoidossa?
Miehen lapsi oli tuon ikäinen tun tutustuimme ja kyllä sitä tavattiin alkuajoilta lähtien - ei hänellä edes olisi ollut mahdollisuutta lasta hoitoon pistää. Kyseessä on niin pieni lapsi, että ei edes tarvitse lähteä selittelemään mahdollisesta parisuhteesta vielä mitään vaan yksinkertaisesti viettää aikaa yhdessä. Teillä harvemmin tulevaisuudessakaan tulee olemaan kahdenkeskistä aikaa, joten ihan hyvä sitä tutustua lapsenkin aikana. Jossain vaiheessahan miehenkin lasten sinut tavattava, mutta koska kyseessä 2vko-2vko, niin siihen ei ole mitään pakkoa vaan voitte keskenään katsella ja ainakin aikaa on. Vaikka kyllä en itsekään kamalasti tuollaista 2vko:n taukoja olisi jaksanut. Mutta kunhan tuosta ei kasva suurtakin kynnystä tutustuttaa sinut ja miehen lapset. Et nyt kertonut, miten lapset yleensä voisivat asiaan suhtautua ja onko kuinka kauan aikaa erosta, joten en sen enempää osaa kommentoida.
Olemme tavanneetkin silloin kun miehen lapset ovat muualla ja omani paikalla, mutta mielestäni liian harvoin. Miehen mielestä pari krt viikossa riittää niinä viikkona kun hänen lapsensa ovat hoidossa. Itse olen toista mieltä, mutta tämä johtunee muista asioista kuin lapsista, en ole koskaan ollut kovin vapaudenkaipuinen tai omaa tilaa kaipaava. Mies on elänyt vuoden eron jälkeen yksin ja kuulemma kaipaa totuttelua tilanteeseen.
Näin hänen lapsensa tässä pari päivää sitten ja tapaaminen meni oikein hyvin. Pikkuhiljaa voimme alkaa viettää aikaa yhdessä lastenkin kanssa. Sinänsä nyt näyttää valoisammalta.
Usein uuden kumppanin tapaaminen lapsen läsnäollessa onkin "helpompaa" kun lapsi on vielä ihan pieni. Silloin lapselle ei välttänmättä jää tästä tuttavuudesta muistikuvia, jos suhde ei onnistukaan. Vanhempien lasten aknssa asia on toisin ja ainakin itse halusin suojella lapsia mahdollisesti "vaihtuvilta" miesystäviltä. Tapailin miestäni puolisen vuotta viikonloppuisin, yleensä joka toinen vkl ennen kuin esittelin hänet lapsille.
Tutustuminen välillämme tapahtui tapaamisten ohella myös puhelinkeskusteluiden myötä. Meidän "lapsellisten" seurustelu on monesti järjestelyiltään erilaista kuin sinkkuna.
Ymmärrän tekstistäsi, että kaipaat miehen läheisyyttää ja yhdessäoloa. Vaikeinta tapaamattomuus on varmasti silloin, kun toinen on lähellä välimatkan suhteen, muttei kuitenkaan kykene tapaamaan. Ymmärrän sinua, mutta... Kaivella ystävyydellä haluan kuitenkin muistuttaa siitä, ettet anna aiheetta miehelle kuvaa itsestäsi takertujana. Eron myötä kaikilla meillä on oma historiamme ja omat ennakkoluulomme. Takaumat yllättävät ihmeellisissä tilanteissa. Ja kovin riippuvainen/takertuva uusi kumppani saattaa saada aikaan pakoreaktion. Tällä tarkoitan sitä, että anna miehen olla myös lastensa kanssa kahdestaan ilman että hän joutuu kokemaan huonoa omaa tuntoa sinun odotustesi osalta. En osaa oikein selittää, mutta nämä suhteet ovat niin monesta asiasta riippuvaisia.
Vertaiskeskusteluryhmän löydät halutessasi myös osoitteesta www.uusionni.net/uusionni
vastauksestasi!
Juuri tuota itsekin pelkään. Jos jotkut ihmiset ovat sitoutumiskammoisia tai tarvitsevat aikaa itselleen niin olen ja olen aina ollut juuri siitä toisesta äärilaidasta. Siten tämä ei ole pelkästään lapsista kiinni, vaan tässä on myös kahden ihmisen erilainen tarve yhdessäololle ja yksinololle. Sen kanssa kamppailen, pidän koko ajan mielessä sen etten ahdistaisi toista, aiheuttaisi pakoreaktiota liiallisella tarpeella tavata. Kuitenkin olen sitäkin mieltä ettei suhteessa voi eikä saa unohtaa omiakaan tarpeitaan. Jos toisen vapaudenkaipuu alkaa ohjaamaan suhdetta niin silloin minun kaipuuni yhdessäololle alkaa vetämään suhdetta toiseen suuntaan. Ja yleensä se joka haluaa enemmän omaa aikaa ja tilaa alkaa jossain vaiheessa käyttämään sanaa "ahdistus" ja siinä vaiheessa minua alkaa ahdistamaan. Minusta toisen välittäminen pitäisi näkyä haluna viettää aikaa yhdessä enemmän kuin erillään. Tapaamisista pitäisi tulla ensimmäiseksi mieleen sana ihastus eikä ahdistus.
Kun en ole niitä ihmisiä jotka tarvitsevat enemmän omaa kuin yhteistä aikaa niin mittaan toisen kiinnostusta hänen halukkuudellaan tavata. Mutta onneksi tässä taas näämme, silloin minua aina helpottaa. Pitkä erilläänoloaika työntää minua kauemmas, alan etääntyä vaikka toinen erossa lähentyisi. Minusta minulla on yhtälailla oikeus kaivata yhdessäoloa kuin toisella oikeus kaivata yksinoloa. Ja valitettavasti, minusta yhdessäolon kaipuu kertoo enemmän toisesta välittämisestä kuin yksinolon kaipuu. Ennemmin tulee mieleen että jos kaipaa enemmän yksinoloa kuin yhdessäoloa niin onkohan sitten kuitenkaan vielä valmis elämään kenenkään kanssa, olisiko sitten parempi elää kokonaan yksin niin kauan että alkaa kaipaamaan toisen ihmisen seuraa enemmän.