NOVELLI, ARVOSTELKAA

Tiedän, ettet halunnut, että olisin näin murtunut. Halusit minun jatkavan elämää, halusit minun olevan onnellinen. Ei tämän pitänyt mennä näin. Olit luvannut vaikka mitä, muistatko? Olisimme voineet olla perhe, olisimme voineet tänäänkin olla rannalla. Mutta täällä minä istun, yksin. Onnettomana. Kotona, ilman sinua.
Muistan vieläkin kuinka tustuimme. Muistan kuinka alussa pidin sinua melkeinpä ärsyttävänä, no, pidän vieläkin. Naurahdan, pitkästä aikaa. Katson kuvaasi, jonka olin ripustanut sänkyäni vastapäätä. Sinä hymyilet, suorastaan naurat kuvassa. Ihosi on hieman ruskettunut, muistan hyvin kun nappasin kuvan sinusta. Vaaleat hiuksesi hulmuavat tuulessa ja tunnen muljahduksen vatsassani. Olimme rannalla, olimme oikeastaan usein rannalla. Muistan joka ikisen kerran kun olin kanssasi rannalla. Muistan jokaisen hetken kun olin kanssasi. Muistatkohan sinä?
Uppouduin muistelmiini, kun tapasimme. Olin silloin ylä-aste ikäinen ja seitsemännellä.
Meidät jaettiin luokkiin ja johdatettiin kotiluokkiimme. Minua jännitti, mutta onneksi Mia tuli samalla luokalle kuin minä. Muuten olisin ollut hukassa, ujo kun olin. Minulla ei ollut paljon vaatteita, en käyttänyt meikkiä, olin aivan tavallinen 13-vuotias. Silmäni olivat vihreät ja hiukset paksut ja ruskeat.
"Meillä on aika pieni luokka!" Mia sanoi ja katseli ympärilleen.
"Parempi vaan, viimevuonna oli liian suuri luokka. En kuullut mitään mitä opettaja selitti", Sanoin Mialle ja itsekkin silmäilin uusia luokkalaisiani. Näin muutamia tuttujakin kasvoja. Silloin näin sinut ekaa kertaa. Sinä näytit katsovan minua, siksi kiinnitin sinuun ylipäätänsä huomiota. Käänsit katseesi alas ja minäkin käänsin katseeni tauluun.
"Ruokasali on alimmassa kerroksessa. Koettakaa painaa paikkoja mieleenne, mennään hieman tutustumaan uuteen kouluunne. Suurin osa teitä ei ole koskaan ollut täällä", Opettaja Martti sanoi.
Keskenään mumisten luokka nousi seisomaan ja lähti ulos luokasta, Martti ensimmäisenä. Mia katsoi tylsistyneenä paikkoja. Minä vilkuilin muita luokkalaisiani. Sinulla oli paljon kavereita tältä luokalta, juttelit iloisesti muille pojille ja osoitit kotitalouden luokan ovea selittäen jotain iloisesti. Huomasit katseeni ja hymyilit leveästi, niin että valkoisen säihkyvät hampaasi näkyivät. Sinulla oli leveä hymy, rakastin sitä. Olit aina ollut iloinen ihminen. Punastuin hiukan ja hymyilin takaisin, en läheskään yhtä säihkyvästi kuin sinä.
Ala-asteella kukaan ei ollut vilkaissutkaan minua, ne äänekkäät tytöt saivat poikien kaiken huomion. Mutta en kaivannutkaan mitään huomiota.
"Tylsää!" Mia kuulutti kovaan ääneen. Muutama tyttö kääntyi katsomaan tuimasti meitä. Minä yritin hymyillä heille, mutta vain yksi vastasi hymyyn.
Koulupäivä meni nopeasti. Emme edes opiskelleet, vaan saimme aikaa tutustua toisiimme muutamalla leikillä. Kukaan ei vaikuttanut innostuneelta, paitsi sinä. Nauroit eniten. Et välittänyt vaikka tytöt mulkoilivat sinua. Muut pojat tuntuivat kunnioittavan sinua, kaikki halusivat puhua sinulle. Ehkä olit niin helppoluonteinen ihminen ja sinun kanssasi oli helppo olla.
Pian aloin jo tottua uuteen kouluun ja kotiutua. Tiesin kaikki luokkalaiset nimeltä ja sinunkin nimen sain tietää. Amon. Minusta se oli hauskan kuuloinen. Vaikka olit mukava ja hauska sinä ärsytit minua. Minne meninkin naurusi soi päässäni ja sinun leveä typerä hymysi. Niin minä silloin ajattelin. Minua ärsytti myös se, että katselit minua, mutta et edes yrittänyt puhua. Puhuit kaikille muille, paitsi minulle. Ehkä siksi sinä olit niin ärsyttävä minun mielestä. Vaikka samalla pidinkin sinusta.