Bredo

Katonrajassa roikkui monta paria eriväristä saapasukkia ja niiden välissä puinen kapusta. Kostea, kuuma höyry leijaili hämärässä majassa ja hetkeen ei Amanda tajunnut, missä olikaan. Sitten tuttuakin tutumpi hoilotus kajahti arvaamatta ja varoittamatta leimuavan tulen ääressä hikipäissään työskentelevän Peran suunnasta. Pera mätti hevosen kakkaroita saunan kiukaan näköiseen laitteeseen jossa oli mittareita ja kierteisiä putkia. Kuumaa ja paineista höyryä sihahteli ilmoille silloin tällöin ja tottuneesti – varmoin ottein hän sääteli laitteen monia säätimiä, mutta palasi sitten aina tuijottamaan pannulaitoksen lämpömittaria. Pienestä putkesta tiputti tasaiseen tahtiin kirkasta nestettä sinkkiämpäriin. Mutta pian hevosenlanta lensi talikolla myös valtavaan sammioon joka poreili ja kupli nurkassa, sitten Pera istahti ja pyyhki otsaansa saastaisen takkinsa hihaan. Amanda katseli miehen kiiltelevää profiilia vasten leimuavaa tulta ja kauhukseen hän tajusi, että hänen kaikki vaatteensa olivat ylhäällä sukkien seassa kuivumassa. Niistä nousi höyryä joka tiivistyi peltisen katon alapintaan ja tippui sitten lähellä nurkkaa maahan. Hiljaa huokaisten hän kokeili ihoaan ja todensi näin pahimmat pelkonsa, sitten hän veti kauhtuneen peiton lujasti ylös leukaansa asti. Peran korvat värähtivät hennon liikkeen havaitessaan, kuin sudella. Mies käänsi hiestä kimmeltävät kasvonsa kohden Amandaa ja virnisti. Amanda ei saanut sanaa suustaan vaan katseli anovin silmin tulen edessä liikkuvaa olentoa eikä hän hallinnut lainkaan ajatuksiaan, tunteitaan. Hänen verensä polte tuntui jo tuskaisalta hiljaisen, tarkkailevan miehen edessä ja äkkiä ihmeellinen, outo tuli valtasi koko hänen vartalonsa päästä varpaiden kärkiin asti. Yhdellä raivoisalla liikkeellä hän heitti peiton syrjään ilmaa saadakseen ja hänen kuumat huulensa janosivat kosketusta.”Mitä sie oikein?” Pera huudahti, mutta raivoisat ja nopeat kädet hiljensivät pian hänen hiljenevän muminansa ja hiljainen ensilumi jatkoi ulkona lempeää laskeutumistaan pienen asumuksen kuumalle katolle. Jossakin kaukana hirnahti lumen peittämä Bredo.
Amandan korvissa vihelsi kylmä tuuli, mutta hänellä itsellään oli kuitenkin lämmin. Luminen maa oli kaukana alla ja läheinen poppelimetsä oli peittynyt valkoiseen harsoon. Oudon olennon siivet iskivät ilmaa harvakseltaan ja sen kumea sydän hakkasi hänen paljaita jalkojaan vasten. Talli piirtyi alhaalla heikkona kuvana hänen silmiinsä ja Amanda kumartui linnun paksua niskaa vasten ja tarrasi hädissään kiinni sen pehmeistä alus-sulista, sitten valkea usvapilvi peitti heidät näkymättömiin ja Amanda kadotti hetkessä kaiken suuntavaistonsa. Olennon siipien iskut harvenivat ja lakkasivat viimein kokonaan, ovelta kuului äänekäs koputus.
”Miehä sanoin, että täällä on portelli, kato vaikka”, möräkkä miehen ääni kuului oviaukosta.
Sisälle majaan tunki kaksi poliisia ja unestaan vielä sekapäinen Amanda yritti piiloutua täkin alle katseilta suojiin. Sänky hänen vieressään oli vielä lämmin, mutta tyhjä.
”Ja törkypannukin vielä! Möräkkä ääni päivitteli.
”Yrittäjä itse taitaa olla päiväunilla. Menes, Kaapo pihalle niin mie katon mikä täällä on oikein tilanne”, naispoliisi sanoi ympärilleen katsellen.
Bredo hirnahteli aitauksessaan ja aloitti äkkiarvaamatta laukkansa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan metsän reunasta sille vilkuttavaa Peraa joka hävisi keltaisten lehtien suojiin hiljaa ja valppaana, vihreä reppu selässään. Jotenkin Bredo oli varma, että hän näki Peran nyt viimeisen kerran ja hirnahti kerran ja kuuluvasti tämän perään ja aloitti sitten taas kauhean laukkansa sinisten valojen vilkkuessa tallimaneesin pihalla.

Odeb kirjoitti:

Katonrajassa roikkui monta paria eriväristä saapasukkia ja niiden välissä puinen kapusta. Kostea, kuuma höyry leijaili hämärässä majassa ja hetkeen ei Amanda tajunnut, missä olikaan. Sitten tuttuakin tutumpi hoilotus kajahti arvaamatta ja varoittamatta leimuavan tulen ääressä hikipäissään työskentelevän Peran suunnasta. Pera mätti hevosen kakkaroita saunan kiukaan näköiseen laitteeseen jossa oli mittareita ja kierteisiä putkia. Kuumaa ja paineista höyryä sihahteli ilmoille silloin tällöin ja tottuneesti – varmoin ottein hän sääteli laitteen monia säätimiä, mutta palasi sitten aina tuijottamaan pannulaitoksen lämpömittaria. Pienestä putkesta tiputti tasaiseen tahtiin kirkasta nestettä sinkkiämpäriin. Mutta pian hevosenlanta lensi talikolla myös valtavaan sammioon joka poreili ja kupli nurkassa, sitten Pera istahti ja pyyhki otsaansa saastaisen takkinsa hihaan. Amanda katseli miehen kiiltelevää profiilia vasten leimuavaa tulta ja kauhukseen hän tajusi, että hänen kaikki vaatteensa olivat ylhäällä sukkien seassa kuivumassa. Niistä nousi höyryä joka tiivistyi peltisen katon alapintaan ja tippui sitten lähellä nurkkaa maahan. Hiljaa huokaisten hän kokeili ihoaan ja todensi näin pahimmat pelkonsa, sitten hän veti kauhtuneen peiton lujasti ylös leukaansa asti. Peran korvat värähtivät hennon liikkeen havaitessaan, kuin sudella. Mies käänsi hiestä kimmeltävät kasvonsa kohden Amandaa ja virnisti. Amanda ei saanut sanaa suustaan vaan katseli anovin silmin tulen edessä liikkuvaa olentoa eikä hän hallinnut lainkaan ajatuksiaan, tunteitaan. Hänen verensä polte tuntui jo tuskaisalta hiljaisen, tarkkailevan miehen edessä ja äkkiä ihmeellinen, outo tuli valtasi koko hänen vartalonsa päästä varpaiden kärkiin asti. Yhdellä raivoisalla liikkeellä hän heitti peiton syrjään ilmaa saadakseen ja hänen kuumat huulensa janosivat kosketusta.”Mitä sie oikein?” Pera huudahti, mutta raivoisat ja nopeat kädet hiljensivät pian hänen hiljenevän muminansa ja hiljainen ensilumi jatkoi ulkona lempeää laskeutumistaan pienen asumuksen kuumalle katolle. Jossakin kaukana hirnahti lumen peittämä Bredo.
Amandan korvissa vihelsi kylmä tuuli, mutta hänellä itsellään oli kuitenkin lämmin. Luminen maa oli kaukana alla ja läheinen poppelimetsä oli peittynyt valkoiseen harsoon. Oudon olennon siivet iskivät ilmaa harvakseltaan ja sen kumea sydän hakkasi hänen paljaita jalkojaan vasten. Talli piirtyi alhaalla heikkona kuvana hänen silmiinsä ja Amanda kumartui linnun paksua niskaa vasten ja tarrasi hädissään kiinni sen pehmeistä alus-sulista, sitten valkea usvapilvi peitti heidät näkymättömiin ja Amanda kadotti hetkessä kaiken suuntavaistonsa. Olennon siipien iskut harvenivat ja lakkasivat viimein kokonaan, ovelta kuului äänekäs koputus.
”Miehä sanoin, että täällä on portelli, kato vaikka”, möräkkä miehen ääni kuului oviaukosta.
Sisälle majaan tunki kaksi poliisia ja unestaan vielä sekapäinen Amanda yritti piiloutua täkin alle katseilta suojiin. Sänky hänen vieressään oli vielä lämmin, mutta tyhjä.
”Ja törkypannukin vielä! Möräkkä ääni päivitteli.
”Yrittäjä itse taitaa olla päiväunilla. Menes, Kaapo pihalle niin mie katon mikä täällä on oikein tilanne”, naispoliisi sanoi ympärilleen katsellen.
Bredo hirnahteli aitauksessaan ja aloitti äkkiarvaamatta laukkansa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan metsän reunasta sille vilkuttavaa Peraa joka hävisi keltaisten lehtien suojiin hiljaa ja valppaana, vihreä reppu selässään. Jotenkin Bredo oli varma, että hän näki Peran nyt viimeisen kerran ja hirnahti kerran ja kuuluvasti tämän perään ja aloitti sitten taas kauhean laukkansa sinisten valojen vilkkuessa tallimaneesin pihalla.

Lue lisää

Amanda tuskaili ratsutallin toimistossa ja hieroi molemmin käsin ohimojaan. Lattian laskujen ja mainosten seasta hän oli löytänyt ratsutallille osoitetun vaatimuksen verottajalta, joka koski ”wiinain walmistusta salakawalin aikein, sekä laittoman portellin ylläpidosta näin saatuin woittoin perimiseksi”, eikä hän tiennyt mitä olisi siitä ajatellut. Tuomari oli viimein uskonut hänen vakuuttelunsa, mutta viikko poliisivankilassa oli ollut kauheaa! Kukaan ei ollut edes uskonut Peran olemassaoloon, vaikka hän oli miten selittänyt. Ratsutallin olemassaolo oli nyt vaakalaudalla ja Amanda painoi väsyneen päänsä käsiinsä ja alkoi itkemään vailla lohtua.
Bredo hirnahti ulkona ja katsoi aitauksestaan suoraan toimiston ikkunaan jossa Amanda nyyhki epätoivoisena. Samassa Amandan mieleen juolahti ajatus hevosta katsellessaan. Jos kerran Pera oli toiminut tehtailijana, ehkä hänen toimitiloistaan löytyisi myös rahaa sakkojen ja uhkavaatimusten maksamiseksi. Nopeasti ja täynnä ihmeellistä päättäväisyyttä Amanda nousi pöydän äärestä, sitten hän otti ratsupiiskansa ja asteli ulko-ovelle. Ulkona ratsumaneesin yllä paistoi lokakuun aurinko ja sen hento lämpö kuivasi kyyneleet Amandan poskilta. Bredo seurasi korvat höröllä Amandan päättäväistä harppomista ratsumaneesin takanurkalle, sinne missä Peran saastainen maja sijaitsi. Sitten se hirnahti ja alkoi juosta aitauksessaan sinne tänne, vailla päämäärää.
Maja näytti siltä, kuin kukaan ei olisi asustellut siinä moneen vuoteen. Tuppeen sahatut seinälaudat lotkottivat ja ainokainen ikkuna-aukko oli peittynyt jäiseen huuruun. Lantakasasta nousi kuuma höyry mutta talikko törrötti edelleen itsepäisesti sen huipulla. Peran pannurakennelma makasi oviaukon edessä kappaleiksi hajotettuna, Amanda nyrpisteli nenäänsä astellessaan metallikappaleiden yli. Ovi oli puoliksi auki.
Majassa oli hämärää ja meni hetki, ennen kuin Amandan silmät tottuivat siihen. Katossa roikkui ruostuneen rautalangan varassa suurikokoinen puinen kapusta ja sen vierellä karkeasti parsittu, hikisen näköinen sukka. Nurkassa lojui lyttyyn hakattu sammio ja maalattian pinnalla näkyi perunanpalasia ja käynyttä hevosenlantaa. Pienellä pöydällä oli sekalaisia papereita ja niiden seasta pilkotti suuri, mustakantinen kirja. Amanda asteli varoen kohti pöytää ja sipaisi ratsupiiskansa kärjellä Peran luonnokset ja kirjoitukset pois kirjan päältä, sitten hän veti henkeään tahtomattaan. Kirjan pintaan oli poltettu sen nimi: Necronomicone.

Oderb kirjoitti:

Amanda tuskaili ratsutallin toimistossa ja hieroi molemmin käsin ohimojaan. Lattian laskujen ja mainosten seasta hän oli löytänyt ratsutallille osoitetun vaatimuksen verottajalta, joka koski ”wiinain walmistusta salakawalin aikein, sekä laittoman portellin ylläpidosta näin saatuin woittoin perimiseksi”, eikä hän tiennyt mitä olisi siitä ajatellut. Tuomari oli viimein uskonut hänen vakuuttelunsa, mutta viikko poliisivankilassa oli ollut kauheaa! Kukaan ei ollut edes uskonut Peran olemassaoloon, vaikka hän oli miten selittänyt. Ratsutallin olemassaolo oli nyt vaakalaudalla ja Amanda painoi väsyneen päänsä käsiinsä ja alkoi itkemään vailla lohtua.
Bredo hirnahti ulkona ja katsoi aitauksestaan suoraan toimiston ikkunaan jossa Amanda nyyhki epätoivoisena. Samassa Amandan mieleen juolahti ajatus hevosta katsellessaan. Jos kerran Pera oli toiminut tehtailijana, ehkä hänen toimitiloistaan löytyisi myös rahaa sakkojen ja uhkavaatimusten maksamiseksi. Nopeasti ja täynnä ihmeellistä päättäväisyyttä Amanda nousi pöydän äärestä, sitten hän otti ratsupiiskansa ja asteli ulko-ovelle. Ulkona ratsumaneesin yllä paistoi lokakuun aurinko ja sen hento lämpö kuivasi kyyneleet Amandan poskilta. Bredo seurasi korvat höröllä Amandan päättäväistä harppomista ratsumaneesin takanurkalle, sinne missä Peran saastainen maja sijaitsi. Sitten se hirnahti ja alkoi juosta aitauksessaan sinne tänne, vailla päämäärää.
Maja näytti siltä, kuin kukaan ei olisi asustellut siinä moneen vuoteen. Tuppeen sahatut seinälaudat lotkottivat ja ainokainen ikkuna-aukko oli peittynyt jäiseen huuruun. Lantakasasta nousi kuuma höyry mutta talikko törrötti edelleen itsepäisesti sen huipulla. Peran pannurakennelma makasi oviaukon edessä kappaleiksi hajotettuna, Amanda nyrpisteli nenäänsä astellessaan metallikappaleiden yli. Ovi oli puoliksi auki.
Majassa oli hämärää ja meni hetki, ennen kuin Amandan silmät tottuivat siihen. Katossa roikkui ruostuneen rautalangan varassa suurikokoinen puinen kapusta ja sen vierellä karkeasti parsittu, hikisen näköinen sukka. Nurkassa lojui lyttyyn hakattu sammio ja maalattian pinnalla näkyi perunanpalasia ja käynyttä hevosenlantaa. Pienellä pöydällä oli sekalaisia papereita ja niiden seasta pilkotti suuri, mustakantinen kirja. Amanda asteli varoen kohti pöytää ja sipaisi ratsupiiskansa kärjellä Peran luonnokset ja kirjoitukset pois kirjan päältä, sitten hän veti henkeään tahtomattaan. Kirjan pintaan oli poltettu sen nimi: Necronomicone.

Lue lisää

Kirjan sisältä ei löytynyt seteleitä, niin kuin Amanda oli ensin luullut. Sen sijaan siellä oli ihmeellisiä kuvia ja kummallista grafiikkaa joita hän tuijotti ulkona laskevan auringon valossa. Monilla sivuilla oli ihmeellisiä sanoja, kuin rukouksia – joita Amanda tapaili hymynkare kauniilla huulillaan. ”Kaikkea se roisto on saattanut keksiäkin, se heittiö!”, Amanda tuumaili kirjan sanoja tapaillessaan.
”Nenirhlaah sou viiik!”, Amanda lausui mutta säikähti samalla miten voimallisena se kaikuikaan takaisin poppelimetsiköstä. Sitten hän selasi kirjaa eteenpäin posket punertaen ja löysi oudon riimin, mutta hänen korvansa eivät kuulleet ollenkaan matalaa jymyä maan alta ja helvetillistä musiikkia, joka kuului jostakin vaimeana. Bredo hirnui aitauksessaan vauhkona, se potki paksuja lankkuja niin että sälöt lentelivät ilmassa ja tolpat kaatuilivat.
”Iin ittutiv uunnim uk uttiv!” Amanda huusi ilmoille. Samassa savuava kirja putosi hänen käsistään ja sen sivut alkoivat selautua itsekseen. Maa järisi ja maja alkoi heilua; Amanda kirkui kauhean musiikin noustessa jostakin syvältä. Mustat pilvet peittivät hetkessä seesteisen taivaan ja poppelien viimeisetkin keltaiset lehdet tipahtivat samassa alas maahan, yhdessä kohauksessa. Lonkero sukelsi esiin tallimaneesin salaojakaivosta ja se alkoi tavoitella Amandaa, mutta viimeisillä voimillaan hän säntäsi juoksuun kohti toimistoa. Bredo oli juossut aidan läpi ja korskui vaahdon lennellessä sen suusta; sen etukaviot pieksivät ilmaa ja hevosen silmät muljahtelivat päässä. Villinä ja vauhkona se tunnisti kuitenkin tutun hahmon: juoksevan Amandan ja nopeasti se laukkasi Amandan eteen ja tarjosi tälle kylkensä. Amanda hyppäsi vauhdissa hevosen selkään ja tarrasi kiinni sen liehuvaan harjaan. Kuuma eläin juoksi kuin viimeistä päivää ja maa sen jalkojen alla alkoi avautua railoiksi, rikkiä puhkuviksi kanjoneiksi ja kauhuissaan Amanda näki miten kaikki vajosi murenevan maan sisään.
”Bredo, juokse nyt niin kuin et eläissäsi olisi juossut! Juokse nyt Peran luo, vain hän voi auttaa meitä!” Amanda huusi hevosen korvaan ja painoi päänsä sen kuumaa niskaa vasten. Bredon lihakset vastasivat pyyntöön; ne sykkivät ja työstivät, eikä maailmassa olisi ollut voimaa Bredoa hiljentämään kauheaa vauhtiaan!
Ratsumaneesi nousi ilmaan ja lukemattomat kiemurtelevat lonkerot tunkeutuivat esiin sen perustusten alta, maan alta, ja ilmoille syöksyi keltainen tuli lukemattomista maan haavoista! Chtulhu nousi esiin savisesta maasta ja kaikkialla paloivat tulet ja sireenit huusivat; Chtulhu oli astunut esiin ja se aukaisi inhan kitansa ja karjui mustalle taivaalle ja kumea musiikki pauhasi, mutta korkealla Salamoiden räikeässä valossa liisi piste ja se laskeutui hieman alemmas mustien pilvien peittämällä taivaalla.

Oderb kirjoitti:

Kirjan sisältä ei löytynyt seteleitä, niin kuin Amanda oli ensin luullut. Sen sijaan siellä oli ihmeellisiä kuvia ja kummallista grafiikkaa joita hän tuijotti ulkona laskevan auringon valossa. Monilla sivuilla oli ihmeellisiä sanoja, kuin rukouksia – joita Amanda tapaili hymynkare kauniilla huulillaan. ”Kaikkea se roisto on saattanut keksiäkin, se heittiö!”, Amanda tuumaili kirjan sanoja tapaillessaan.
”Nenirhlaah sou viiik!”, Amanda lausui mutta säikähti samalla miten voimallisena se kaikuikaan takaisin poppelimetsiköstä. Sitten hän selasi kirjaa eteenpäin posket punertaen ja löysi oudon riimin, mutta hänen korvansa eivät kuulleet ollenkaan matalaa jymyä maan alta ja helvetillistä musiikkia, joka kuului jostakin vaimeana. Bredo hirnui aitauksessaan vauhkona, se potki paksuja lankkuja niin että sälöt lentelivät ilmassa ja tolpat kaatuilivat.
”Iin ittutiv uunnim uk uttiv!” Amanda huusi ilmoille. Samassa savuava kirja putosi hänen käsistään ja sen sivut alkoivat selautua itsekseen. Maa järisi ja maja alkoi heilua; Amanda kirkui kauhean musiikin noustessa jostakin syvältä. Mustat pilvet peittivät hetkessä seesteisen taivaan ja poppelien viimeisetkin keltaiset lehdet tipahtivat samassa alas maahan, yhdessä kohauksessa. Lonkero sukelsi esiin tallimaneesin salaojakaivosta ja se alkoi tavoitella Amandaa, mutta viimeisillä voimillaan hän säntäsi juoksuun kohti toimistoa. Bredo oli juossut aidan läpi ja korskui vaahdon lennellessä sen suusta; sen etukaviot pieksivät ilmaa ja hevosen silmät muljahtelivat päässä. Villinä ja vauhkona se tunnisti kuitenkin tutun hahmon: juoksevan Amandan ja nopeasti se laukkasi Amandan eteen ja tarjosi tälle kylkensä. Amanda hyppäsi vauhdissa hevosen selkään ja tarrasi kiinni sen liehuvaan harjaan. Kuuma eläin juoksi kuin viimeistä päivää ja maa sen jalkojen alla alkoi avautua railoiksi, rikkiä puhkuviksi kanjoneiksi ja kauhuissaan Amanda näki miten kaikki vajosi murenevan maan sisään.
”Bredo, juokse nyt niin kuin et eläissäsi olisi juossut! Juokse nyt Peran luo, vain hän voi auttaa meitä!” Amanda huusi hevosen korvaan ja painoi päänsä sen kuumaa niskaa vasten. Bredon lihakset vastasivat pyyntöön; ne sykkivät ja työstivät, eikä maailmassa olisi ollut voimaa Bredoa hiljentämään kauheaa vauhtiaan!
Ratsumaneesi nousi ilmaan ja lukemattomat kiemurtelevat lonkerot tunkeutuivat esiin sen perustusten alta, maan alta, ja ilmoille syöksyi keltainen tuli lukemattomista maan haavoista! Chtulhu nousi esiin savisesta maasta ja kaikkialla paloivat tulet ja sireenit huusivat; Chtulhu oli astunut esiin ja se aukaisi inhan kitansa ja karjui mustalle taivaalle ja kumea musiikki pauhasi, mutta korkealla Salamoiden räikeässä valossa liisi piste ja se laskeutui hieman alemmas mustien pilvien peittämällä taivaalla.

Lue lisää

Bredon juostua raivokkaasti liki tunnin ajan, Amanda nosti päänsä sen hulmuavan harjan takaa ja katseli silmät vettä vuotaen edessä aukenevaa pimeää tietä. Ojassa retkotti savuava miehistönkuljetusvaunu jonka kylkeen oli joku maalannut ”Yog-Sothoth” mustalla maalilla, mutta Amandasta näytti kuin väri olisi ollut verta. Hieman kauempana loimusi tuli ja kymmenkunta ihmistä tanssi palavan auton ympärillä villisti huutaen. Amanda pysäytti Bredon ja katseli huutavaa laumaa levottomana.
”Nälkä!” Mies hyppäsi rynnäkkökivääri käsissään Korskuvan Bredon eteen, Amanda tarrautui hädissään ja viime tingassa ennen uhkaavaa putoamistaan hevosen harjoihin. Miehellä oli päällään repaleinen maastoasu ja hänen suunsa ja kasvot olivat värjäytyneet verestä.
”Seis!” Joku huusi läheltä roihuavaa tulta. ”Emme voi koskea tähän, sillä suuri Chtulhu on katsonut häneen!”
Rynnäkkökiväärillä osoitteleva mies vain tuijotti Amandaa, mutta ei tehnyt elettäkään päästääkseen hänet ja Bredon ohitseen. Palavan auton luona tanssineet ihmiset sen sijaan vetäytyivät tien laitaan ja katsoivat alas paljaisiin jalkoihinsa. Asetta pitelevä mies virnisti ja sylkäisi maahan Bredon eteen.
”Nälkä!”, mies huusi ja kääntyi salamannopeasti kohden huutajaa. Rynnäkkökivääri päästi lyhyen sarjan ja äskeisen huutajan päässä ollut turkislakki lensi yhdessä kallonsirujen ja ihonpalojen kanssa tienojaan. Bredon korvat taipuivat niskaan, sitten se säntäsi hirnuen ampujan ylitse yhdellä loikalla ja Amanda painoi taas päänsä sen voimakkaan niskan taakse suojaan, huutava väkijoukko jäi taakse ja karkasi ampujan kimppuun.
Pimeä moottoritie avautui laukkaavan Bredon edessä ja Amanda tunsi aivoissaan valtavan paineen joka käski häntä kääntymään takaisin ratsumaneesille, mutta hän taisteli Chtulhun kauheaa kutsua vastaan kaikin voimin. Edessä oli pimeää, mutta laukkaavan hevosen takana taivaanranta hehkui punaisena. Jos Amanda olisi saanut katseensa käännetyksi tulosuuntaansa, hän olisi nähnyt miten yhä ylemmäs nousevien lonkeroiden varjot loimottavan kuun edessä valtaisina ja kauheina, mutta hänen päänsä oli painunut lujasti vasten Bredon kuumaa, hikoilevaa niskaa ja mielessään hän ajatteli nauravaa Peraa joka istui rommipullo kädessään aitauksen päällä.

Oderb kirjoitti:

Bredon juostua raivokkaasti liki tunnin ajan, Amanda nosti päänsä sen hulmuavan harjan takaa ja katseli silmät vettä vuotaen edessä aukenevaa pimeää tietä. Ojassa retkotti savuava miehistönkuljetusvaunu jonka kylkeen oli joku maalannut ”Yog-Sothoth” mustalla maalilla, mutta Amandasta näytti kuin väri olisi ollut verta. Hieman kauempana loimusi tuli ja kymmenkunta ihmistä tanssi palavan auton ympärillä villisti huutaen. Amanda pysäytti Bredon ja katseli huutavaa laumaa levottomana.
”Nälkä!” Mies hyppäsi rynnäkkökivääri käsissään Korskuvan Bredon eteen, Amanda tarrautui hädissään ja viime tingassa ennen uhkaavaa putoamistaan hevosen harjoihin. Miehellä oli päällään repaleinen maastoasu ja hänen suunsa ja kasvot olivat värjäytyneet verestä.
”Seis!” Joku huusi läheltä roihuavaa tulta. ”Emme voi koskea tähän, sillä suuri Chtulhu on katsonut häneen!”
Rynnäkkökiväärillä osoitteleva mies vain tuijotti Amandaa, mutta ei tehnyt elettäkään päästääkseen hänet ja Bredon ohitseen. Palavan auton luona tanssineet ihmiset sen sijaan vetäytyivät tien laitaan ja katsoivat alas paljaisiin jalkoihinsa. Asetta pitelevä mies virnisti ja sylkäisi maahan Bredon eteen.
”Nälkä!”, mies huusi ja kääntyi salamannopeasti kohden huutajaa. Rynnäkkökivääri päästi lyhyen sarjan ja äskeisen huutajan päässä ollut turkislakki lensi yhdessä kallonsirujen ja ihonpalojen kanssa tienojaan. Bredon korvat taipuivat niskaan, sitten se säntäsi hirnuen ampujan ylitse yhdellä loikalla ja Amanda painoi taas päänsä sen voimakkaan niskan taakse suojaan, huutava väkijoukko jäi taakse ja karkasi ampujan kimppuun.
Pimeä moottoritie avautui laukkaavan Bredon edessä ja Amanda tunsi aivoissaan valtavan paineen joka käski häntä kääntymään takaisin ratsumaneesille, mutta hän taisteli Chtulhun kauheaa kutsua vastaan kaikin voimin. Edessä oli pimeää, mutta laukkaavan hevosen takana taivaanranta hehkui punaisena. Jos Amanda olisi saanut katseensa käännetyksi tulosuuntaansa, hän olisi nähnyt miten yhä ylemmäs nousevien lonkeroiden varjot loimottavan kuun edessä valtaisina ja kauheina, mutta hänen päänsä oli painunut lujasti vasten Bredon kuumaa, hikoilevaa niskaa ja mielessään hän ajatteli nauravaa Peraa joka istui rommipullo kädessään aitauksen päällä.

Lue lisää

Puoli vuotta sen jälkeen, kun kauhea Chtulhu oli vetäytynyt entisen ratsumaneesin alla sijainneeseen R’lyehin kaupunkiinsa ja ihmisiä piinanneet viimeisetkin vitsaukset oli saatu karkotettua Chtulhun seuraksi, Amanda oli saanut jo uuden, entistä ehomman ratsumaneesin aikaiseksi. Vakuutusyhtiö ei ollut ensin meinannut korvata maan sisään vajonneita rakennuksia, mutta ”Force majeure” – kohta ei tuomarin mielestä ollut kuitenkaan kattanut Chtulhun mellastusta, joten uudet rakennukset olivat nousseet nopeasti ja kustannuksia säästämättä. Viimeisetkin rakennusmiehet olivat lähteneet tallilta jo puoli viikkoa sitten ja Amanda katseli toimistonsa ikkunasta ulkona laukkaavaa Bredoa hymy kauniilla kasvoillaan. Lokakuun matala aurinko valaisi maneesin pihaa keltaisella valollaan ja laukkaavan Bredon harjakset hulmusivat kuin tuli, eikä taivaalla näkynyt edes pilven hattaraa. Bolero alkoi hitaana ja vaanivana, se voimistui ja sen sävelet täyttivät kokonaan Amandan mielen kuin häntä houkuttaakseen ja Amanda huokaisi hiljaa itsekseen. Hän käveli lanteet keinuen tiukoissa ratsuhousuissaan jykevän, käsityönä tammesta valmistetun työpöytänsä eteen ja ojensi toisen jalkansa sirosti sen reunalle kuin verryttelevä voimistelija tai balettitanssija hiljaisen musiikin rytmiin mukautuen. Hiljaa hän kuljetti punaisia, teroitettuja kynsiään vasten kiiltävän nahan pintaa ja alkoi sitten sitoa ratsusaappaansa nyörejä pohkeen takaa niin tiukalle, että ohut nyöri valitti narskuen ja kaiuttimista kuuluivat symbaalien lyönnit kuin mukaillen Amandan hitaita, kissamaisesti venytteleviä liikkeitä – niihin täydellisesti yhtyen. Tehtyään saman myös toiselle saapikkaalle, Amanda otti naulakosta ratsupiiskansa ja espanjalaisen leveälierisen, mustan hattunsa ja kokeili sitten piiskan läjähtävää ääntä kiiltävää nahkaa vasten. Hänen punaisille huulilleen nousi viekas hymy, sitten hänen korkeat, melkeinpä piikikkäät korkonsa jo kopsuivat kohden ulko-ovea ja kohden lokakuun raukeaa ja matavaa valoa. Stereoiden ääni rätisi, sitten musiikki seisahtui viimein kokonaan.
Bredon silmät muljahtelivat villisti sen päässä ja hevonen korskui aitauksensa nurkassa kuin henkensä hädässä. Keskellä hevosaitausta oli savisessa maassa painauma josta nousi ilmoille valkoinen höyry. Amanda käveli ihmetellen aitaukseen ja ensi töikseen rauhoitteli Bredoa, sitten hän meni painauman luo. Kuoppa oli sileä ja täydellisen säännöllinen, aivan kuin muutaman metrin korkuinen pallo olisi tippunut pilvettömältä taivaalta keskelle hevosaitausta, mutta hävinnyt sitten salaperäisesti olemattomiin. Amanda kumartui kuopan ääreen ja kokeili sen sileää pintaa: se oli miltei kuuma ja se oli aivan sileä, pieni huokaus karkasi hänen kauniilta huuliltaan ihon vaistotessa maan kuumuuden. Melkein vastentahtoisesti Amanda veti hyväilevän kätensä pois kuopan sileältä ja polttavalta pinnalta, sitten hän ojentautui täyteen mittaansa ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja oli aivan hiljaista. Kumma, etteivät edes varikset ja naakat ole täällä rääkymässä, kuten tavallisesti, hän ajatteli siinä seistessään. Outo painauma kuitenkin huolestutti Amandaa ja rauhoiteltuaan Bredon, hän talutti eläimen pilttuuseensa kaiken varalta. Olisipa Pera nyt täällä, se kelmi ja heittiö! Amanda manaili mielessään sulkiessaan Bredon pilttuun oven. Bredon korvat olivat luimussa ja eläin polki etujalkojaan levottomana pilttuun lattiaan, Amanda katseli hetken vielä ympärilleen ja ymmällään, mitään outoa löytämättä hän käveli tallista ulos aurinkoiselle pihalle ja sulki oven perässään, sitten hän asteli takaisin hevosaitaukseen. Nurkan takana vaaninut olento nousi kyyrystä ja asteli nopeasti ja päättäväisenä Amandan perään, pää hieman kumarassa ja katse tiukasti Amandaan kiinnittyneenä. Amanda vaistosi takanaan jotakin ja kääntyi salamanopeasti; Pera seisoi hänen edessään täysin alastomana ja kuin itse totisuus. Vaikka Peran jalat olivat uponneet melkein puoleen sääreen asti pehmeään maahan, Amandasta näytti kuitenkin siltä kuin Pera olisi kasvanut pituutta sitten viime näkemältä. Eikä Hänen muistikuvissaan Peraa ympäröinyt ainakaan silloin massiiviset, auringon valossa varjoillaan leikittelevät lihasvuoret jotka värähtelivät hänen edessään ja Amanda veti henkeä ilmestystä katsellessaan.

Oderb kirjoitti:

Puoli vuotta sen jälkeen, kun kauhea Chtulhu oli vetäytynyt entisen ratsumaneesin alla sijainneeseen R’lyehin kaupunkiinsa ja ihmisiä piinanneet viimeisetkin vitsaukset oli saatu karkotettua Chtulhun seuraksi, Amanda oli saanut jo uuden, entistä ehomman ratsumaneesin aikaiseksi. Vakuutusyhtiö ei ollut ensin meinannut korvata maan sisään vajonneita rakennuksia, mutta ”Force majeure” – kohta ei tuomarin mielestä ollut kuitenkaan kattanut Chtulhun mellastusta, joten uudet rakennukset olivat nousseet nopeasti ja kustannuksia säästämättä. Viimeisetkin rakennusmiehet olivat lähteneet tallilta jo puoli viikkoa sitten ja Amanda katseli toimistonsa ikkunasta ulkona laukkaavaa Bredoa hymy kauniilla kasvoillaan. Lokakuun matala aurinko valaisi maneesin pihaa keltaisella valollaan ja laukkaavan Bredon harjakset hulmusivat kuin tuli, eikä taivaalla näkynyt edes pilven hattaraa. Bolero alkoi hitaana ja vaanivana, se voimistui ja sen sävelet täyttivät kokonaan Amandan mielen kuin häntä houkuttaakseen ja Amanda huokaisi hiljaa itsekseen. Hän käveli lanteet keinuen tiukoissa ratsuhousuissaan jykevän, käsityönä tammesta valmistetun työpöytänsä eteen ja ojensi toisen jalkansa sirosti sen reunalle kuin verryttelevä voimistelija tai balettitanssija hiljaisen musiikin rytmiin mukautuen. Hiljaa hän kuljetti punaisia, teroitettuja kynsiään vasten kiiltävän nahan pintaa ja alkoi sitten sitoa ratsusaappaansa nyörejä pohkeen takaa niin tiukalle, että ohut nyöri valitti narskuen ja kaiuttimista kuuluivat symbaalien lyönnit kuin mukaillen Amandan hitaita, kissamaisesti venytteleviä liikkeitä – niihin täydellisesti yhtyen. Tehtyään saman myös toiselle saapikkaalle, Amanda otti naulakosta ratsupiiskansa ja espanjalaisen leveälierisen, mustan hattunsa ja kokeili sitten piiskan läjähtävää ääntä kiiltävää nahkaa vasten. Hänen punaisille huulilleen nousi viekas hymy, sitten hänen korkeat, melkeinpä piikikkäät korkonsa jo kopsuivat kohden ulko-ovea ja kohden lokakuun raukeaa ja matavaa valoa. Stereoiden ääni rätisi, sitten musiikki seisahtui viimein kokonaan.
Bredon silmät muljahtelivat villisti sen päässä ja hevonen korskui aitauksensa nurkassa kuin henkensä hädässä. Keskellä hevosaitausta oli savisessa maassa painauma josta nousi ilmoille valkoinen höyry. Amanda käveli ihmetellen aitaukseen ja ensi töikseen rauhoitteli Bredoa, sitten hän meni painauman luo. Kuoppa oli sileä ja täydellisen säännöllinen, aivan kuin muutaman metrin korkuinen pallo olisi tippunut pilvettömältä taivaalta keskelle hevosaitausta, mutta hävinnyt sitten salaperäisesti olemattomiin. Amanda kumartui kuopan ääreen ja kokeili sen sileää pintaa: se oli miltei kuuma ja se oli aivan sileä, pieni huokaus karkasi hänen kauniilta huuliltaan ihon vaistotessa maan kuumuuden. Melkein vastentahtoisesti Amanda veti hyväilevän kätensä pois kuopan sileältä ja polttavalta pinnalta, sitten hän ojentautui täyteen mittaansa ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja oli aivan hiljaista. Kumma, etteivät edes varikset ja naakat ole täällä rääkymässä, kuten tavallisesti, hän ajatteli siinä seistessään. Outo painauma kuitenkin huolestutti Amandaa ja rauhoiteltuaan Bredon, hän talutti eläimen pilttuuseensa kaiken varalta. Olisipa Pera nyt täällä, se kelmi ja heittiö! Amanda manaili mielessään sulkiessaan Bredon pilttuun oven. Bredon korvat olivat luimussa ja eläin polki etujalkojaan levottomana pilttuun lattiaan, Amanda katseli hetken vielä ympärilleen ja ymmällään, mitään outoa löytämättä hän käveli tallista ulos aurinkoiselle pihalle ja sulki oven perässään, sitten hän asteli takaisin hevosaitaukseen. Nurkan takana vaaninut olento nousi kyyrystä ja asteli nopeasti ja päättäväisenä Amandan perään, pää hieman kumarassa ja katse tiukasti Amandaan kiinnittyneenä. Amanda vaistosi takanaan jotakin ja kääntyi salamanopeasti; Pera seisoi hänen edessään täysin alastomana ja kuin itse totisuus. Vaikka Peran jalat olivat uponneet melkein puoleen sääreen asti pehmeään maahan, Amandasta näytti kuitenkin siltä kuin Pera olisi kasvanut pituutta sitten viime näkemältä. Eikä Hänen muistikuvissaan Peraa ympäröinyt ainakaan silloin massiiviset, auringon valossa varjoillaan leikittelevät lihasvuoret jotka värähtelivät hänen edessään ja Amanda veti henkeä ilmestystä katsellessaan.

Lue lisää

”Tarvitsen takkisi, housusi, hattusi ja saapikkaasi. Tarvitsen myös ratsupiiskasi ja autosi”, Pera tokaisi kasvot täysin peruslukemilla Amandaa tuijottaen.
”Oh…sinä… sinä sika!” Amanda huudahti. Samassa hänen ratsupiiskansa vihelsi ilmassa ja läjähti totisen miehen kasvoille: palkeenkieli ilmestyi välittömästi miehen poskipäähän, mutta haavasta ei tihkunut verta vaan ihon alta pilkotti metallin himmeä kiilto. Amanda haukkoi henkeään.
”Jätit minut silloin sinne majaasi ja joku…!”
”Vaiti, ihminen!” Olennon käsi vilahti kuin käärme aidan tolppaa kohti ja tarttui samassa kaksi senttiä paksuun lattarautaan (jotka olivat ainoaa materiaalia jotka kestivät Bredon hyväilevien kavioiden keveän kosketuksen) ja teräs katkesi kuin ruohon korsi miehen käden sitä vääntäessä.
”Nopeasti!” Ääni tokaisi monotonisesti.
Puolen minuutin kuluttua Amanda värjötteli nilkkojaan myöten uponneena hevosaitauksen saviseen ja kylmään maahan. Suu auki hän katseli miten Pera mahdutti itsensä hänen ratkeamispisteessä valittaviin vaatteisiinsa, mutta samassa hänen poskilleen nousi kuuma lämpö, joka oli lähtöisin paljon alempaa. Hiljaa ja varoen hän lähestyi Peraa, tarttui tämän isoon kouraan ja nosti kaikki voimansa ponnistaen miehen käden alastomalle iholleen. Amanda voihkaisi hiljaa ja sulki silmänsä; uskomattoman painava koura lepäsi hänen villisti hakkaavaa sydäntään vasten
”Pera…” hän kuiskasi hiljaa ja liukui samalla paikoillaan seisovaa olentoa vasten antaen samalla vasemman kätensä juosta alemmas pitkin miehen vatsalihaksia. Mies seisoi paikoillaan eikä sanonut mitään.
”Mitä hel…?! Amanda huudahti äkkiä ja loikkasi kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
”Mihin sinun… siis mitä sä oot tehnyt itsellesi?!.” Amanda huusi järkyttyneenä vasten totisen miehen kasvoja.
Bredon hirnunta kuului pilttuusta ja sen kaviot jysähtivät hentoon oveen säännöllisesti, rytmisesti. Pian villi raudikko juoksi tallin pihamaalla päänsä pystyssä mustan maan lentäessä ilmoille sen maahan iskeytyvistä kavioista, mutta Amanda katseli suu auki hamottaen miten Pera käveli hänen Volvonsa luokse ja tempaisi kuljettajan puoleisen oven auki metallikappaleiden singotessa ilmoille ja varashälyttimen huutaessa, sitten auto käynnistyi. Volvon vasen puoli oli painunut niin alas, että sen renkaat ottivat kiinni pyöräkoteloihin. Auto kaasutti hevoshaan kohdalle ja samassa pelkääjänpuoleinen lasi lensi keveällä töytäisyllä saviseen maahan.
”I’ll be back!”, totiset kasvot sanoivat autosta kurottaen ja pian Volvo hävisi mutkaisia teitä näkymättömiin kipinöiden sinkoillessa sen vasemman reunan alta. Hytisevä Amanda katseli juoksevaa Bredoa ja vihelsi sille jotain tehdäkseen; Bredo seisahtui niille sijoilleen ja hevonen kääntyi katsomaan kohden Amandaa. Toimistosta seinien läpi kuului taas bolero, - vaimeana ja voimistuvana, mutta taivaalle ratsumaneesin ylle oli ilmestynyt taas liitävä piste jota Amandan katse nyt seuraili. Lokakuun aurinko alkoi kohta laskunsa ja pian varjot vajosivat ratsumaneesin ylle; bolero kuului vaimeana ylös liitävän varjon radalle asti ja se kiljaisi Amandalle kerran, mutta ääni ei enää tavoittanut Bredon kuumaa kaulaa silittävän Amandan tietoisuutta.

Oderb kirjoitti:

”Tarvitsen takkisi, housusi, hattusi ja saapikkaasi. Tarvitsen myös ratsupiiskasi ja autosi”, Pera tokaisi kasvot täysin peruslukemilla Amandaa tuijottaen.
”Oh…sinä… sinä sika!” Amanda huudahti. Samassa hänen ratsupiiskansa vihelsi ilmassa ja läjähti totisen miehen kasvoille: palkeenkieli ilmestyi välittömästi miehen poskipäähän, mutta haavasta ei tihkunut verta vaan ihon alta pilkotti metallin himmeä kiilto. Amanda haukkoi henkeään.
”Jätit minut silloin sinne majaasi ja joku…!”
”Vaiti, ihminen!” Olennon käsi vilahti kuin käärme aidan tolppaa kohti ja tarttui samassa kaksi senttiä paksuun lattarautaan (jotka olivat ainoaa materiaalia jotka kestivät Bredon hyväilevien kavioiden keveän kosketuksen) ja teräs katkesi kuin ruohon korsi miehen käden sitä vääntäessä.
”Nopeasti!” Ääni tokaisi monotonisesti.
Puolen minuutin kuluttua Amanda värjötteli nilkkojaan myöten uponneena hevosaitauksen saviseen ja kylmään maahan. Suu auki hän katseli miten Pera mahdutti itsensä hänen ratkeamispisteessä valittaviin vaatteisiinsa, mutta samassa hänen poskilleen nousi kuuma lämpö, joka oli lähtöisin paljon alempaa. Hiljaa ja varoen hän lähestyi Peraa, tarttui tämän isoon kouraan ja nosti kaikki voimansa ponnistaen miehen käden alastomalle iholleen. Amanda voihkaisi hiljaa ja sulki silmänsä; uskomattoman painava koura lepäsi hänen villisti hakkaavaa sydäntään vasten
”Pera…” hän kuiskasi hiljaa ja liukui samalla paikoillaan seisovaa olentoa vasten antaen samalla vasemman kätensä juosta alemmas pitkin miehen vatsalihaksia. Mies seisoi paikoillaan eikä sanonut mitään.
”Mitä hel…?! Amanda huudahti äkkiä ja loikkasi kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
”Mihin sinun… siis mitä sä oot tehnyt itsellesi?!.” Amanda huusi järkyttyneenä vasten totisen miehen kasvoja.
Bredon hirnunta kuului pilttuusta ja sen kaviot jysähtivät hentoon oveen säännöllisesti, rytmisesti. Pian villi raudikko juoksi tallin pihamaalla päänsä pystyssä mustan maan lentäessä ilmoille sen maahan iskeytyvistä kavioista, mutta Amanda katseli suu auki hamottaen miten Pera käveli hänen Volvonsa luokse ja tempaisi kuljettajan puoleisen oven auki metallikappaleiden singotessa ilmoille ja varashälyttimen huutaessa, sitten auto käynnistyi. Volvon vasen puoli oli painunut niin alas, että sen renkaat ottivat kiinni pyöräkoteloihin. Auto kaasutti hevoshaan kohdalle ja samassa pelkääjänpuoleinen lasi lensi keveällä töytäisyllä saviseen maahan.
”I’ll be back!”, totiset kasvot sanoivat autosta kurottaen ja pian Volvo hävisi mutkaisia teitä näkymättömiin kipinöiden sinkoillessa sen vasemman reunan alta. Hytisevä Amanda katseli juoksevaa Bredoa ja vihelsi sille jotain tehdäkseen; Bredo seisahtui niille sijoilleen ja hevonen kääntyi katsomaan kohden Amandaa. Toimistosta seinien läpi kuului taas bolero, - vaimeana ja voimistuvana, mutta taivaalle ratsumaneesin ylle oli ilmestynyt taas liitävä piste jota Amandan katse nyt seuraili. Lokakuun aurinko alkoi kohta laskunsa ja pian varjot vajosivat ratsumaneesin ylle; bolero kuului vaimeana ylös liitävän varjon radalle asti ja se kiljaisi Amandalle kerran, mutta ääni ei enää tavoittanut Bredon kuumaa kaulaa silittävän Amandan tietoisuutta.

Lue lisää

(Nurkan takaa juosseen miehen lantioilla oli kuitenkin hevosloimi)*


* Kirj. huom.