Bredo

Katonrajassa roikkui monta paria eriväristä saapasukkia ja niiden välissä puinen kapusta. Kostea, kuuma höyry leijaili hämärässä majassa ja hetkeen ei Amanda tajunnut, missä olikaan. Sitten tuttuakin tutumpi hoilotus kajahti arvaamatta ja varoittamatta leimuavan tulen ääressä hikipäissään työskentelevän Peran suunnasta. Pera mätti hevosen kakkaroita saunan kiukaan näköiseen laitteeseen jossa oli mittareita ja kierteisiä putkia. Kuumaa ja paineista höyryä sihahteli ilmoille silloin tällöin ja tottuneesti – varmoin ottein hän sääteli laitteen monia säätimiä, mutta palasi sitten aina tuijottamaan pannulaitoksen lämpömittaria. Pienestä putkesta tiputti tasaiseen tahtiin kirkasta nestettä sinkkiämpäriin. Mutta pian hevosenlanta lensi talikolla myös valtavaan sammioon joka poreili ja kupli nurkassa, sitten Pera istahti ja pyyhki otsaansa saastaisen takkinsa hihaan. Amanda katseli miehen kiiltelevää profiilia vasten leimuavaa tulta ja kauhukseen hän tajusi, että hänen kaikki vaatteensa olivat ylhäällä sukkien seassa kuivumassa. Niistä nousi höyryä joka tiivistyi peltisen katon alapintaan ja tippui sitten lähellä nurkkaa maahan. Hiljaa huokaisten hän kokeili ihoaan ja todensi näin pahimmat pelkonsa, sitten hän veti kauhtuneen peiton lujasti ylös leukaansa asti. Peran korvat värähtivät hennon liikkeen havaitessaan, kuin sudella. Mies käänsi hiestä kimmeltävät kasvonsa kohden Amandaa ja virnisti. Amanda ei saanut sanaa suustaan vaan katseli anovin silmin tulen edessä liikkuvaa olentoa eikä hän hallinnut lainkaan ajatuksiaan, tunteitaan. Hänen verensä polte tuntui jo tuskaisalta hiljaisen, tarkkailevan miehen edessä ja äkkiä ihmeellinen, outo tuli valtasi koko hänen vartalonsa päästä varpaiden kärkiin asti. Yhdellä raivoisalla liikkeellä hän heitti peiton syrjään ilmaa saadakseen ja hänen kuumat huulensa janosivat kosketusta.”Mitä sie oikein?” Pera huudahti, mutta raivoisat ja nopeat kädet hiljensivät pian hänen hiljenevän muminansa ja hiljainen ensilumi jatkoi ulkona lempeää laskeutumistaan pienen asumuksen kuumalle katolle. Jossakin kaukana hirnahti lumen peittämä Bredo.
Amandan korvissa vihelsi kylmä tuuli, mutta hänellä itsellään oli kuitenkin lämmin. Luminen maa oli kaukana alla ja läheinen poppelimetsä oli peittynyt valkoiseen harsoon. Oudon olennon siivet iskivät ilmaa harvakseltaan ja sen kumea sydän hakkasi hänen paljaita jalkojaan vasten. Talli piirtyi alhaalla heikkona kuvana hänen silmiinsä ja Amanda kumartui linnun paksua niskaa vasten ja tarrasi hädissään kiinni sen pehmeistä alus-sulista, sitten valkea usvapilvi peitti heidät näkymättömiin ja Amanda kadotti hetkessä kaiken suuntavaistonsa. Olennon siipien iskut harvenivat ja lakkasivat viimein kokonaan, ovelta kuului äänekäs koputus.
”Miehä sanoin, että täällä on portelli, kato vaikka”, möräkkä miehen ääni kuului oviaukosta.
Sisälle majaan tunki kaksi poliisia ja unestaan vielä sekapäinen Amanda yritti piiloutua täkin alle katseilta suojiin. Sänky hänen vieressään oli vielä lämmin, mutta tyhjä.
”Ja törkypannukin vielä! Möräkkä ääni päivitteli.
”Yrittäjä itse taitaa olla päiväunilla. Menes, Kaapo pihalle niin mie katon mikä täällä on oikein tilanne”, naispoliisi sanoi ympärilleen katsellen.
Bredo hirnahteli aitauksessaan ja aloitti äkkiarvaamatta laukkansa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan metsän reunasta sille vilkuttavaa Peraa joka hävisi keltaisten lehtien suojiin hiljaa ja valppaana, vihreä reppu selässään. Jotenkin Bredo oli varma, että hän näki Peran nyt viimeisen kerran ja hirnahti kerran ja kuuluvasti tämän perään ja aloitti sitten taas kauhean laukkansa sinisten valojen vilkkuessa tallimaneesin pihalla.

Odeb kirjoitti:

Katonrajassa roikkui monta paria eriväristä saapasukkia ja niiden välissä puinen kapusta. Kostea, kuuma höyry leijaili hämärässä majassa ja hetkeen ei Amanda tajunnut, missä olikaan. Sitten tuttuakin tutumpi hoilotus kajahti arvaamatta ja varoittamatta leimuavan tulen ääressä hikipäissään työskentelevän Peran suunnasta. Pera mätti hevosen kakkaroita saunan kiukaan näköiseen laitteeseen jossa oli mittareita ja kierteisiä putkia. Kuumaa ja paineista höyryä sihahteli ilmoille silloin tällöin ja tottuneesti – varmoin ottein hän sääteli laitteen monia säätimiä, mutta palasi sitten aina tuijottamaan pannulaitoksen lämpömittaria. Pienestä putkesta tiputti tasaiseen tahtiin kirkasta nestettä sinkkiämpäriin. Mutta pian hevosenlanta lensi talikolla myös valtavaan sammioon joka poreili ja kupli nurkassa, sitten Pera istahti ja pyyhki otsaansa saastaisen takkinsa hihaan. Amanda katseli miehen kiiltelevää profiilia vasten leimuavaa tulta ja kauhukseen hän tajusi, että hänen kaikki vaatteensa olivat ylhäällä sukkien seassa kuivumassa. Niistä nousi höyryä joka tiivistyi peltisen katon alapintaan ja tippui sitten lähellä nurkkaa maahan. Hiljaa huokaisten hän kokeili ihoaan ja todensi näin pahimmat pelkonsa, sitten hän veti kauhtuneen peiton lujasti ylös leukaansa asti. Peran korvat värähtivät hennon liikkeen havaitessaan, kuin sudella. Mies käänsi hiestä kimmeltävät kasvonsa kohden Amandaa ja virnisti. Amanda ei saanut sanaa suustaan vaan katseli anovin silmin tulen edessä liikkuvaa olentoa eikä hän hallinnut lainkaan ajatuksiaan, tunteitaan. Hänen verensä polte tuntui jo tuskaisalta hiljaisen, tarkkailevan miehen edessä ja äkkiä ihmeellinen, outo tuli valtasi koko hänen vartalonsa päästä varpaiden kärkiin asti. Yhdellä raivoisalla liikkeellä hän heitti peiton syrjään ilmaa saadakseen ja hänen kuumat huulensa janosivat kosketusta.”Mitä sie oikein?” Pera huudahti, mutta raivoisat ja nopeat kädet hiljensivät pian hänen hiljenevän muminansa ja hiljainen ensilumi jatkoi ulkona lempeää laskeutumistaan pienen asumuksen kuumalle katolle. Jossakin kaukana hirnahti lumen peittämä Bredo.
Amandan korvissa vihelsi kylmä tuuli, mutta hänellä itsellään oli kuitenkin lämmin. Luminen maa oli kaukana alla ja läheinen poppelimetsä oli peittynyt valkoiseen harsoon. Oudon olennon siivet iskivät ilmaa harvakseltaan ja sen kumea sydän hakkasi hänen paljaita jalkojaan vasten. Talli piirtyi alhaalla heikkona kuvana hänen silmiinsä ja Amanda kumartui linnun paksua niskaa vasten ja tarrasi hädissään kiinni sen pehmeistä alus-sulista, sitten valkea usvapilvi peitti heidät näkymättömiin ja Amanda kadotti hetkessä kaiken suuntavaistonsa. Olennon siipien iskut harvenivat ja lakkasivat viimein kokonaan, ovelta kuului äänekäs koputus.
”Miehä sanoin, että täällä on portelli, kato vaikka”, möräkkä miehen ääni kuului oviaukosta.
Sisälle majaan tunki kaksi poliisia ja unestaan vielä sekapäinen Amanda yritti piiloutua täkin alle katseilta suojiin. Sänky hänen vieressään oli vielä lämmin, mutta tyhjä.
”Ja törkypannukin vielä! Möräkkä ääni päivitteli.
”Yrittäjä itse taitaa olla päiväunilla. Menes, Kaapo pihalle niin mie katon mikä täällä on oikein tilanne”, naispoliisi sanoi ympärilleen katsellen.
Bredo hirnahteli aitauksessaan ja aloitti äkkiarvaamatta laukkansa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan metsän reunasta sille vilkuttavaa Peraa joka hävisi keltaisten lehtien suojiin hiljaa ja valppaana, vihreä reppu selässään. Jotenkin Bredo oli varma, että hän näki Peran nyt viimeisen kerran ja hirnahti kerran ja kuuluvasti tämän perään ja aloitti sitten taas kauhean laukkansa sinisten valojen vilkkuessa tallimaneesin pihalla.

Lue lisää

Amanda tuskaili ratsutallin toimistossa ja hieroi molemmin käsin ohimojaan. Lattian laskujen ja mainosten seasta hän oli löytänyt ratsutallille osoitetun vaatimuksen verottajalta, joka koski ”wiinain walmistusta salakawalin aikein, sekä laittoman portellin ylläpidosta näin saatuin woittoin perimiseksi”, eikä hän tiennyt mitä olisi siitä ajatellut. Tuomari oli viimein uskonut hänen vakuuttelunsa, mutta viikko poliisivankilassa oli ollut kauheaa! Kukaan ei ollut edes uskonut Peran olemassaoloon, vaikka hän oli miten selittänyt. Ratsutallin olemassaolo oli nyt vaakalaudalla ja Amanda painoi väsyneen päänsä käsiinsä ja alkoi itkemään vailla lohtua.
Bredo hirnahti ulkona ja katsoi aitauksestaan suoraan toimiston ikkunaan jossa Amanda nyyhki epätoivoisena. Samassa Amandan mieleen juolahti ajatus hevosta katsellessaan. Jos kerran Pera oli toiminut tehtailijana, ehkä hänen toimitiloistaan löytyisi myös rahaa sakkojen ja uhkavaatimusten maksamiseksi. Nopeasti ja täynnä ihmeellistä päättäväisyyttä Amanda nousi pöydän äärestä, sitten hän otti ratsupiiskansa ja asteli ulko-ovelle. Ulkona ratsumaneesin yllä paistoi lokakuun aurinko ja sen hento lämpö kuivasi kyyneleet Amandan poskilta. Bredo seurasi korvat höröllä Amandan päättäväistä harppomista ratsumaneesin takanurkalle, sinne missä Peran saastainen maja sijaitsi. Sitten se hirnahti ja alkoi juosta aitauksessaan sinne tänne, vailla päämäärää.
Maja näytti siltä, kuin kukaan ei olisi asustellut siinä moneen vuoteen. Tuppeen sahatut seinälaudat lotkottivat ja ainokainen ikkuna-aukko oli peittynyt jäiseen huuruun. Lantakasasta nousi kuuma höyry mutta talikko törrötti edelleen itsepäisesti sen huipulla. Peran pannurakennelma makasi oviaukon edessä kappaleiksi hajotettuna, Amanda nyrpisteli nenäänsä astellessaan metallikappaleiden yli. Ovi oli puoliksi auki.
Majassa oli hämärää ja meni hetki, ennen kuin Amandan silmät tottuivat siihen. Katossa roikkui ruostuneen rautalangan varassa suurikokoinen puinen kapusta ja sen vierellä karkeasti parsittu, hikisen näköinen sukka. Nurkassa lojui lyttyyn hakattu sammio ja maalattian pinnalla näkyi perunanpalasia ja käynyttä hevosenlantaa. Pienellä pöydällä oli sekalaisia papereita ja niiden seasta pilkotti suuri, mustakantinen kirja. Amanda asteli varoen kohti pöytää ja sipaisi ratsupiiskansa kärjellä Peran luonnokset ja kirjoitukset pois kirjan päältä, sitten hän veti henkeään tahtomattaan. Kirjan pintaan oli poltettu sen nimi: Necronomicone.

Oderb kirjoitti:

Amanda tuskaili ratsutallin toimistossa ja hieroi molemmin käsin ohimojaan. Lattian laskujen ja mainosten seasta hän oli löytänyt ratsutallille osoitetun vaatimuksen verottajalta, joka koski ”wiinain walmistusta salakawalin aikein, sekä laittoman portellin ylläpidosta näin saatuin woittoin perimiseksi”, eikä hän tiennyt mitä olisi siitä ajatellut. Tuomari oli viimein uskonut hänen vakuuttelunsa, mutta viikko poliisivankilassa oli ollut kauheaa! Kukaan ei ollut edes uskonut Peran olemassaoloon, vaikka hän oli miten selittänyt. Ratsutallin olemassaolo oli nyt vaakalaudalla ja Amanda painoi väsyneen päänsä käsiinsä ja alkoi itkemään vailla lohtua.
Bredo hirnahti ulkona ja katsoi aitauksestaan suoraan toimiston ikkunaan jossa Amanda nyyhki epätoivoisena. Samassa Amandan mieleen juolahti ajatus hevosta katsellessaan. Jos kerran Pera oli toiminut tehtailijana, ehkä hänen toimitiloistaan löytyisi myös rahaa sakkojen ja uhkavaatimusten maksamiseksi. Nopeasti ja täynnä ihmeellistä päättäväisyyttä Amanda nousi pöydän äärestä, sitten hän otti ratsupiiskansa ja asteli ulko-ovelle. Ulkona ratsumaneesin yllä paistoi lokakuun aurinko ja sen hento lämpö kuivasi kyyneleet Amandan poskilta. Bredo seurasi korvat höröllä Amandan päättäväistä harppomista ratsumaneesin takanurkalle, sinne missä Peran saastainen maja sijaitsi. Sitten se hirnahti ja alkoi juosta aitauksessaan sinne tänne, vailla päämäärää.
Maja näytti siltä, kuin kukaan ei olisi asustellut siinä moneen vuoteen. Tuppeen sahatut seinälaudat lotkottivat ja ainokainen ikkuna-aukko oli peittynyt jäiseen huuruun. Lantakasasta nousi kuuma höyry mutta talikko törrötti edelleen itsepäisesti sen huipulla. Peran pannurakennelma makasi oviaukon edessä kappaleiksi hajotettuna, Amanda nyrpisteli nenäänsä astellessaan metallikappaleiden yli. Ovi oli puoliksi auki.
Majassa oli hämärää ja meni hetki, ennen kuin Amandan silmät tottuivat siihen. Katossa roikkui ruostuneen rautalangan varassa suurikokoinen puinen kapusta ja sen vierellä karkeasti parsittu, hikisen näköinen sukka. Nurkassa lojui lyttyyn hakattu sammio ja maalattian pinnalla näkyi perunanpalasia ja käynyttä hevosenlantaa. Pienellä pöydällä oli sekalaisia papereita ja niiden seasta pilkotti suuri, mustakantinen kirja. Amanda asteli varoen kohti pöytää ja sipaisi ratsupiiskansa kärjellä Peran luonnokset ja kirjoitukset pois kirjan päältä, sitten hän veti henkeään tahtomattaan. Kirjan pintaan oli poltettu sen nimi: Necronomicone.

Lue lisää

Kirjan sisältä ei löytynyt seteleitä, niin kuin Amanda oli ensin luullut. Sen sijaan siellä oli ihmeellisiä kuvia ja kummallista grafiikkaa joita hän tuijotti ulkona laskevan auringon valossa. Monilla sivuilla oli ihmeellisiä sanoja, kuin rukouksia – joita Amanda tapaili hymynkare kauniilla huulillaan. ”Kaikkea se roisto on saattanut keksiäkin, se heittiö!”, Amanda tuumaili kirjan sanoja tapaillessaan.
”Nenirhlaah sou viiik!”, Amanda lausui mutta säikähti samalla miten voimallisena se kaikuikaan takaisin poppelimetsiköstä. Sitten hän selasi kirjaa eteenpäin posket punertaen ja löysi oudon riimin, mutta hänen korvansa eivät kuulleet ollenkaan matalaa jymyä maan alta ja helvetillistä musiikkia, joka kuului jostakin vaimeana. Bredo hirnui aitauksessaan vauhkona, se potki paksuja lankkuja niin että sälöt lentelivät ilmassa ja tolpat kaatuilivat.
”Iin ittutiv uunnim uk uttiv!” Amanda huusi ilmoille. Samassa savuava kirja putosi hänen käsistään ja sen sivut alkoivat selautua itsekseen. Maa järisi ja maja alkoi heilua; Amanda kirkui kauhean musiikin noustessa jostakin syvältä. Mustat pilvet peittivät hetkessä seesteisen taivaan ja poppelien viimeisetkin keltaiset lehdet tipahtivat samassa alas maahan, yhdessä kohauksessa. Lonkero sukelsi esiin tallimaneesin salaojakaivosta ja se alkoi tavoitella Amandaa, mutta viimeisillä voimillaan hän säntäsi juoksuun kohti toimistoa. Bredo oli juossut aidan läpi ja korskui vaahdon lennellessä sen suusta; sen etukaviot pieksivät ilmaa ja hevosen silmät muljahtelivat päässä. Villinä ja vauhkona se tunnisti kuitenkin tutun hahmon: juoksevan Amandan ja nopeasti se laukkasi Amandan eteen ja tarjosi tälle kylkensä. Amanda hyppäsi vauhdissa hevosen selkään ja tarrasi kiinni sen liehuvaan harjaan. Kuuma eläin juoksi kuin viimeistä päivää ja maa sen jalkojen alla alkoi avautua railoiksi, rikkiä puhkuviksi kanjoneiksi ja kauhuissaan Amanda näki miten kaikki vajosi murenevan maan sisään.
”Bredo, juokse nyt niin kuin et eläissäsi olisi juossut! Juokse nyt Peran luo, vain hän voi auttaa meitä!” Amanda huusi hevosen korvaan ja painoi päänsä sen kuumaa niskaa vasten. Bredon lihakset vastasivat pyyntöön; ne sykkivät ja työstivät, eikä maailmassa olisi ollut voimaa Bredoa hiljentämään kauheaa vauhtiaan!
Ratsumaneesi nousi ilmaan ja lukemattomat kiemurtelevat lonkerot tunkeutuivat esiin sen perustusten alta, maan alta, ja ilmoille syöksyi keltainen tuli lukemattomista maan haavoista! Chtulhu nousi esiin savisesta maasta ja kaikkialla paloivat tulet ja sireenit huusivat; Chtulhu oli astunut esiin ja se aukaisi inhan kitansa ja karjui mustalle taivaalle ja kumea musiikki pauhasi, mutta korkealla Salamoiden räikeässä valossa liisi piste ja se laskeutui hieman alemmas mustien pilvien peittämällä taivaalla.

Oderb kirjoitti:

Kirjan sisältä ei löytynyt seteleitä, niin kuin Amanda oli ensin luullut. Sen sijaan siellä oli ihmeellisiä kuvia ja kummallista grafiikkaa joita hän tuijotti ulkona laskevan auringon valossa. Monilla sivuilla oli ihmeellisiä sanoja, kuin rukouksia – joita Amanda tapaili hymynkare kauniilla huulillaan. ”Kaikkea se roisto on saattanut keksiäkin, se heittiö!”, Amanda tuumaili kirjan sanoja tapaillessaan.
”Nenirhlaah sou viiik!”, Amanda lausui mutta säikähti samalla miten voimallisena se kaikuikaan takaisin poppelimetsiköstä. Sitten hän selasi kirjaa eteenpäin posket punertaen ja löysi oudon riimin, mutta hänen korvansa eivät kuulleet ollenkaan matalaa jymyä maan alta ja helvetillistä musiikkia, joka kuului jostakin vaimeana. Bredo hirnui aitauksessaan vauhkona, se potki paksuja lankkuja niin että sälöt lentelivät ilmassa ja tolpat kaatuilivat.
”Iin ittutiv uunnim uk uttiv!” Amanda huusi ilmoille. Samassa savuava kirja putosi hänen käsistään ja sen sivut alkoivat selautua itsekseen. Maa järisi ja maja alkoi heilua; Amanda kirkui kauhean musiikin noustessa jostakin syvältä. Mustat pilvet peittivät hetkessä seesteisen taivaan ja poppelien viimeisetkin keltaiset lehdet tipahtivat samassa alas maahan, yhdessä kohauksessa. Lonkero sukelsi esiin tallimaneesin salaojakaivosta ja se alkoi tavoitella Amandaa, mutta viimeisillä voimillaan hän säntäsi juoksuun kohti toimistoa. Bredo oli juossut aidan läpi ja korskui vaahdon lennellessä sen suusta; sen etukaviot pieksivät ilmaa ja hevosen silmät muljahtelivat päässä. Villinä ja vauhkona se tunnisti kuitenkin tutun hahmon: juoksevan Amandan ja nopeasti se laukkasi Amandan eteen ja tarjosi tälle kylkensä. Amanda hyppäsi vauhdissa hevosen selkään ja tarrasi kiinni sen liehuvaan harjaan. Kuuma eläin juoksi kuin viimeistä päivää ja maa sen jalkojen alla alkoi avautua railoiksi, rikkiä puhkuviksi kanjoneiksi ja kauhuissaan Amanda näki miten kaikki vajosi murenevan maan sisään.
”Bredo, juokse nyt niin kuin et eläissäsi olisi juossut! Juokse nyt Peran luo, vain hän voi auttaa meitä!” Amanda huusi hevosen korvaan ja painoi päänsä sen kuumaa niskaa vasten. Bredon lihakset vastasivat pyyntöön; ne sykkivät ja työstivät, eikä maailmassa olisi ollut voimaa Bredoa hiljentämään kauheaa vauhtiaan!
Ratsumaneesi nousi ilmaan ja lukemattomat kiemurtelevat lonkerot tunkeutuivat esiin sen perustusten alta, maan alta, ja ilmoille syöksyi keltainen tuli lukemattomista maan haavoista! Chtulhu nousi esiin savisesta maasta ja kaikkialla paloivat tulet ja sireenit huusivat; Chtulhu oli astunut esiin ja se aukaisi inhan kitansa ja karjui mustalle taivaalle ja kumea musiikki pauhasi, mutta korkealla Salamoiden räikeässä valossa liisi piste ja se laskeutui hieman alemmas mustien pilvien peittämällä taivaalla.

Lue lisää

Bredon juostua raivokkaasti liki tunnin ajan, Amanda nosti päänsä sen hulmuavan harjan takaa ja katseli silmät vettä vuotaen edessä aukenevaa pimeää tietä. Ojassa retkotti savuava miehistönkuljetusvaunu jonka kylkeen oli joku maalannut ”Yog-Sothoth” mustalla maalilla, mutta Amandasta näytti kuin väri olisi ollut verta. Hieman kauempana loimusi tuli ja kymmenkunta ihmistä tanssi palavan auton ympärillä villisti huutaen. Amanda pysäytti Bredon ja katseli huutavaa laumaa levottomana.
”Nälkä!” Mies hyppäsi rynnäkkökivääri käsissään Korskuvan Bredon eteen, Amanda tarrautui hädissään ja viime tingassa ennen uhkaavaa putoamistaan hevosen harjoihin. Miehellä oli päällään repaleinen maastoasu ja hänen suunsa ja kasvot olivat värjäytyneet verestä.
”Seis!” Joku huusi läheltä roihuavaa tulta. ”Emme voi koskea tähän, sillä suuri Chtulhu on katsonut häneen!”
Rynnäkkökiväärillä osoitteleva mies vain tuijotti Amandaa, mutta ei tehnyt elettäkään päästääkseen hänet ja Bredon ohitseen. Palavan auton luona tanssineet ihmiset sen sijaan vetäytyivät tien laitaan ja katsoivat alas paljaisiin jalkoihinsa. Asetta pitelevä mies virnisti ja sylkäisi maahan Bredon eteen.
”Nälkä!”, mies huusi ja kääntyi salamannopeasti kohden huutajaa. Rynnäkkökivääri päästi lyhyen sarjan ja äskeisen huutajan päässä ollut turkislakki lensi yhdessä kallonsirujen ja ihonpalojen kanssa tienojaan. Bredon korvat taipuivat niskaan, sitten se säntäsi hirnuen ampujan ylitse yhdellä loikalla ja Amanda painoi taas päänsä sen voimakkaan niskan taakse suojaan, huutava väkijoukko jäi taakse ja karkasi ampujan kimppuun.
Pimeä moottoritie avautui laukkaavan Bredon edessä ja Amanda tunsi aivoissaan valtavan paineen joka käski häntä kääntymään takaisin ratsumaneesille, mutta hän taisteli Chtulhun kauheaa kutsua vastaan kaikin voimin. Edessä oli pimeää, mutta laukkaavan hevosen takana taivaanranta hehkui punaisena. Jos Amanda olisi saanut katseensa käännetyksi tulosuuntaansa, hän olisi nähnyt miten yhä ylemmäs nousevien lonkeroiden varjot loimottavan kuun edessä valtaisina ja kauheina, mutta hänen päänsä oli painunut lujasti vasten Bredon kuumaa, hikoilevaa niskaa ja mielessään hän ajatteli nauravaa Peraa joka istui rommipullo kädessään aitauksen päällä.

Oderb kirjoitti:

Bredon juostua raivokkaasti liki tunnin ajan, Amanda nosti päänsä sen hulmuavan harjan takaa ja katseli silmät vettä vuotaen edessä aukenevaa pimeää tietä. Ojassa retkotti savuava miehistönkuljetusvaunu jonka kylkeen oli joku maalannut ”Yog-Sothoth” mustalla maalilla, mutta Amandasta näytti kuin väri olisi ollut verta. Hieman kauempana loimusi tuli ja kymmenkunta ihmistä tanssi palavan auton ympärillä villisti huutaen. Amanda pysäytti Bredon ja katseli huutavaa laumaa levottomana.
”Nälkä!” Mies hyppäsi rynnäkkökivääri käsissään Korskuvan Bredon eteen, Amanda tarrautui hädissään ja viime tingassa ennen uhkaavaa putoamistaan hevosen harjoihin. Miehellä oli päällään repaleinen maastoasu ja hänen suunsa ja kasvot olivat värjäytyneet verestä.
”Seis!” Joku huusi läheltä roihuavaa tulta. ”Emme voi koskea tähän, sillä suuri Chtulhu on katsonut häneen!”
Rynnäkkökiväärillä osoitteleva mies vain tuijotti Amandaa, mutta ei tehnyt elettäkään päästääkseen hänet ja Bredon ohitseen. Palavan auton luona tanssineet ihmiset sen sijaan vetäytyivät tien laitaan ja katsoivat alas paljaisiin jalkoihinsa. Asetta pitelevä mies virnisti ja sylkäisi maahan Bredon eteen.
”Nälkä!”, mies huusi ja kääntyi salamannopeasti kohden huutajaa. Rynnäkkökivääri päästi lyhyen sarjan ja äskeisen huutajan päässä ollut turkislakki lensi yhdessä kallonsirujen ja ihonpalojen kanssa tienojaan. Bredon korvat taipuivat niskaan, sitten se säntäsi hirnuen ampujan ylitse yhdellä loikalla ja Amanda painoi taas päänsä sen voimakkaan niskan taakse suojaan, huutava väkijoukko jäi taakse ja karkasi ampujan kimppuun.
Pimeä moottoritie avautui laukkaavan Bredon edessä ja Amanda tunsi aivoissaan valtavan paineen joka käski häntä kääntymään takaisin ratsumaneesille, mutta hän taisteli Chtulhun kauheaa kutsua vastaan kaikin voimin. Edessä oli pimeää, mutta laukkaavan hevosen takana taivaanranta hehkui punaisena. Jos Amanda olisi saanut katseensa käännetyksi tulosuuntaansa, hän olisi nähnyt miten yhä ylemmäs nousevien lonkeroiden varjot loimottavan kuun edessä valtaisina ja kauheina, mutta hänen päänsä oli painunut lujasti vasten Bredon kuumaa, hikoilevaa niskaa ja mielessään hän ajatteli nauravaa Peraa joka istui rommipullo kädessään aitauksen päällä.

Lue lisää

Puoli vuotta sen jälkeen, kun kauhea Chtulhu oli vetäytynyt entisen ratsumaneesin alla sijainneeseen R’lyehin kaupunkiinsa ja ihmisiä piinanneet viimeisetkin vitsaukset oli saatu karkotettua Chtulhun seuraksi, Amanda oli saanut jo uuden, entistä ehomman ratsumaneesin aikaiseksi. Vakuutusyhtiö ei ollut ensin meinannut korvata maan sisään vajonneita rakennuksia, mutta ”Force majeure” – kohta ei tuomarin mielestä ollut kuitenkaan kattanut Chtulhun mellastusta, joten uudet rakennukset olivat nousseet nopeasti ja kustannuksia säästämättä. Viimeisetkin rakennusmiehet olivat lähteneet tallilta jo puoli viikkoa sitten ja Amanda katseli toimistonsa ikkunasta ulkona laukkaavaa Bredoa hymy kauniilla kasvoillaan. Lokakuun matala aurinko valaisi maneesin pihaa keltaisella valollaan ja laukkaavan Bredon harjakset hulmusivat kuin tuli, eikä taivaalla näkynyt edes pilven hattaraa. Bolero alkoi hitaana ja vaanivana, se voimistui ja sen sävelet täyttivät kokonaan Amandan mielen kuin häntä houkuttaakseen ja Amanda huokaisi hiljaa itsekseen. Hän käveli lanteet keinuen tiukoissa ratsuhousuissaan jykevän, käsityönä tammesta valmistetun työpöytänsä eteen ja ojensi toisen jalkansa sirosti sen reunalle kuin verryttelevä voimistelija tai balettitanssija hiljaisen musiikin rytmiin mukautuen. Hiljaa hän kuljetti punaisia, teroitettuja kynsiään vasten kiiltävän nahan pintaa ja alkoi sitten sitoa ratsusaappaansa nyörejä pohkeen takaa niin tiukalle, että ohut nyöri valitti narskuen ja kaiuttimista kuuluivat symbaalien lyönnit kuin mukaillen Amandan hitaita, kissamaisesti venytteleviä liikkeitä – niihin täydellisesti yhtyen. Tehtyään saman myös toiselle saapikkaalle, Amanda otti naulakosta ratsupiiskansa ja espanjalaisen leveälierisen, mustan hattunsa ja kokeili sitten piiskan läjähtävää ääntä kiiltävää nahkaa vasten. Hänen punaisille huulilleen nousi viekas hymy, sitten hänen korkeat, melkeinpä piikikkäät korkonsa jo kopsuivat kohden ulko-ovea ja kohden lokakuun raukeaa ja matavaa valoa. Stereoiden ääni rätisi, sitten musiikki seisahtui viimein kokonaan.
Bredon silmät muljahtelivat villisti sen päässä ja hevonen korskui aitauksensa nurkassa kuin henkensä hädässä. Keskellä hevosaitausta oli savisessa maassa painauma josta nousi ilmoille valkoinen höyry. Amanda käveli ihmetellen aitaukseen ja ensi töikseen rauhoitteli Bredoa, sitten hän meni painauman luo. Kuoppa oli sileä ja täydellisen säännöllinen, aivan kuin muutaman metrin korkuinen pallo olisi tippunut pilvettömältä taivaalta keskelle hevosaitausta, mutta hävinnyt sitten salaperäisesti olemattomiin. Amanda kumartui kuopan ääreen ja kokeili sen sileää pintaa: se oli miltei kuuma ja se oli aivan sileä, pieni huokaus karkasi hänen kauniilta huuliltaan ihon vaistotessa maan kuumuuden. Melkein vastentahtoisesti Amanda veti hyväilevän kätensä pois kuopan sileältä ja polttavalta pinnalta, sitten hän ojentautui täyteen mittaansa ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja oli aivan hiljaista. Kumma, etteivät edes varikset ja naakat ole täällä rääkymässä, kuten tavallisesti, hän ajatteli siinä seistessään. Outo painauma kuitenkin huolestutti Amandaa ja rauhoiteltuaan Bredon, hän talutti eläimen pilttuuseensa kaiken varalta. Olisipa Pera nyt täällä, se kelmi ja heittiö! Amanda manaili mielessään sulkiessaan Bredon pilttuun oven. Bredon korvat olivat luimussa ja eläin polki etujalkojaan levottomana pilttuun lattiaan, Amanda katseli hetken vielä ympärilleen ja ymmällään, mitään outoa löytämättä hän käveli tallista ulos aurinkoiselle pihalle ja sulki oven perässään, sitten hän asteli takaisin hevosaitaukseen. Nurkan takana vaaninut olento nousi kyyrystä ja asteli nopeasti ja päättäväisenä Amandan perään, pää hieman kumarassa ja katse tiukasti Amandaan kiinnittyneenä. Amanda vaistosi takanaan jotakin ja kääntyi salamanopeasti; Pera seisoi hänen edessään täysin alastomana ja kuin itse totisuus. Vaikka Peran jalat olivat uponneet melkein puoleen sääreen asti pehmeään maahan, Amandasta näytti kuitenkin siltä kuin Pera olisi kasvanut pituutta sitten viime näkemältä. Eikä Hänen muistikuvissaan Peraa ympäröinyt ainakaan silloin massiiviset, auringon valossa varjoillaan leikittelevät lihasvuoret jotka värähtelivät hänen edessään ja Amanda veti henkeä ilmestystä katsellessaan.

Oderb kirjoitti:

Puoli vuotta sen jälkeen, kun kauhea Chtulhu oli vetäytynyt entisen ratsumaneesin alla sijainneeseen R’lyehin kaupunkiinsa ja ihmisiä piinanneet viimeisetkin vitsaukset oli saatu karkotettua Chtulhun seuraksi, Amanda oli saanut jo uuden, entistä ehomman ratsumaneesin aikaiseksi. Vakuutusyhtiö ei ollut ensin meinannut korvata maan sisään vajonneita rakennuksia, mutta ”Force majeure” – kohta ei tuomarin mielestä ollut kuitenkaan kattanut Chtulhun mellastusta, joten uudet rakennukset olivat nousseet nopeasti ja kustannuksia säästämättä. Viimeisetkin rakennusmiehet olivat lähteneet tallilta jo puoli viikkoa sitten ja Amanda katseli toimistonsa ikkunasta ulkona laukkaavaa Bredoa hymy kauniilla kasvoillaan. Lokakuun matala aurinko valaisi maneesin pihaa keltaisella valollaan ja laukkaavan Bredon harjakset hulmusivat kuin tuli, eikä taivaalla näkynyt edes pilven hattaraa. Bolero alkoi hitaana ja vaanivana, se voimistui ja sen sävelet täyttivät kokonaan Amandan mielen kuin häntä houkuttaakseen ja Amanda huokaisi hiljaa itsekseen. Hän käveli lanteet keinuen tiukoissa ratsuhousuissaan jykevän, käsityönä tammesta valmistetun työpöytänsä eteen ja ojensi toisen jalkansa sirosti sen reunalle kuin verryttelevä voimistelija tai balettitanssija hiljaisen musiikin rytmiin mukautuen. Hiljaa hän kuljetti punaisia, teroitettuja kynsiään vasten kiiltävän nahan pintaa ja alkoi sitten sitoa ratsusaappaansa nyörejä pohkeen takaa niin tiukalle, että ohut nyöri valitti narskuen ja kaiuttimista kuuluivat symbaalien lyönnit kuin mukaillen Amandan hitaita, kissamaisesti venytteleviä liikkeitä – niihin täydellisesti yhtyen. Tehtyään saman myös toiselle saapikkaalle, Amanda otti naulakosta ratsupiiskansa ja espanjalaisen leveälierisen, mustan hattunsa ja kokeili sitten piiskan läjähtävää ääntä kiiltävää nahkaa vasten. Hänen punaisille huulilleen nousi viekas hymy, sitten hänen korkeat, melkeinpä piikikkäät korkonsa jo kopsuivat kohden ulko-ovea ja kohden lokakuun raukeaa ja matavaa valoa. Stereoiden ääni rätisi, sitten musiikki seisahtui viimein kokonaan.
Bredon silmät muljahtelivat villisti sen päässä ja hevonen korskui aitauksensa nurkassa kuin henkensä hädässä. Keskellä hevosaitausta oli savisessa maassa painauma josta nousi ilmoille valkoinen höyry. Amanda käveli ihmetellen aitaukseen ja ensi töikseen rauhoitteli Bredoa, sitten hän meni painauman luo. Kuoppa oli sileä ja täydellisen säännöllinen, aivan kuin muutaman metrin korkuinen pallo olisi tippunut pilvettömältä taivaalta keskelle hevosaitausta, mutta hävinnyt sitten salaperäisesti olemattomiin. Amanda kumartui kuopan ääreen ja kokeili sen sileää pintaa: se oli miltei kuuma ja se oli aivan sileä, pieni huokaus karkasi hänen kauniilta huuliltaan ihon vaistotessa maan kuumuuden. Melkein vastentahtoisesti Amanda veti hyväilevän kätensä pois kuopan sileältä ja polttavalta pinnalta, sitten hän ojentautui täyteen mittaansa ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja oli aivan hiljaista. Kumma, etteivät edes varikset ja naakat ole täällä rääkymässä, kuten tavallisesti, hän ajatteli siinä seistessään. Outo painauma kuitenkin huolestutti Amandaa ja rauhoiteltuaan Bredon, hän talutti eläimen pilttuuseensa kaiken varalta. Olisipa Pera nyt täällä, se kelmi ja heittiö! Amanda manaili mielessään sulkiessaan Bredon pilttuun oven. Bredon korvat olivat luimussa ja eläin polki etujalkojaan levottomana pilttuun lattiaan, Amanda katseli hetken vielä ympärilleen ja ymmällään, mitään outoa löytämättä hän käveli tallista ulos aurinkoiselle pihalle ja sulki oven perässään, sitten hän asteli takaisin hevosaitaukseen. Nurkan takana vaaninut olento nousi kyyrystä ja asteli nopeasti ja päättäväisenä Amandan perään, pää hieman kumarassa ja katse tiukasti Amandaan kiinnittyneenä. Amanda vaistosi takanaan jotakin ja kääntyi salamanopeasti; Pera seisoi hänen edessään täysin alastomana ja kuin itse totisuus. Vaikka Peran jalat olivat uponneet melkein puoleen sääreen asti pehmeään maahan, Amandasta näytti kuitenkin siltä kuin Pera olisi kasvanut pituutta sitten viime näkemältä. Eikä Hänen muistikuvissaan Peraa ympäröinyt ainakaan silloin massiiviset, auringon valossa varjoillaan leikittelevät lihasvuoret jotka värähtelivät hänen edessään ja Amanda veti henkeä ilmestystä katsellessaan.

Lue lisää

”Tarvitsen takkisi, housusi, hattusi ja saapikkaasi. Tarvitsen myös ratsupiiskasi ja autosi”, Pera tokaisi kasvot täysin peruslukemilla Amandaa tuijottaen.
”Oh…sinä… sinä sika!” Amanda huudahti. Samassa hänen ratsupiiskansa vihelsi ilmassa ja läjähti totisen miehen kasvoille: palkeenkieli ilmestyi välittömästi miehen poskipäähän, mutta haavasta ei tihkunut verta vaan ihon alta pilkotti metallin himmeä kiilto. Amanda haukkoi henkeään.
”Jätit minut silloin sinne majaasi ja joku…!”
”Vaiti, ihminen!” Olennon käsi vilahti kuin käärme aidan tolppaa kohti ja tarttui samassa kaksi senttiä paksuun lattarautaan (jotka olivat ainoaa materiaalia jotka kestivät Bredon hyväilevien kavioiden keveän kosketuksen) ja teräs katkesi kuin ruohon korsi miehen käden sitä vääntäessä.
”Nopeasti!” Ääni tokaisi monotonisesti.
Puolen minuutin kuluttua Amanda värjötteli nilkkojaan myöten uponneena hevosaitauksen saviseen ja kylmään maahan. Suu auki hän katseli miten Pera mahdutti itsensä hänen ratkeamispisteessä valittaviin vaatteisiinsa, mutta samassa hänen poskilleen nousi kuuma lämpö, joka oli lähtöisin paljon alempaa. Hiljaa ja varoen hän lähestyi Peraa, tarttui tämän isoon kouraan ja nosti kaikki voimansa ponnistaen miehen käden alastomalle iholleen. Amanda voihkaisi hiljaa ja sulki silmänsä; uskomattoman painava koura lepäsi hänen villisti hakkaavaa sydäntään vasten
”Pera…” hän kuiskasi hiljaa ja liukui samalla paikoillaan seisovaa olentoa vasten antaen samalla vasemman kätensä juosta alemmas pitkin miehen vatsalihaksia. Mies seisoi paikoillaan eikä sanonut mitään.
”Mitä hel…?! Amanda huudahti äkkiä ja loikkasi kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
”Mihin sinun… siis mitä sä oot tehnyt itsellesi?!.” Amanda huusi järkyttyneenä vasten totisen miehen kasvoja.
Bredon hirnunta kuului pilttuusta ja sen kaviot jysähtivät hentoon oveen säännöllisesti, rytmisesti. Pian villi raudikko juoksi tallin pihamaalla päänsä pystyssä mustan maan lentäessä ilmoille sen maahan iskeytyvistä kavioista, mutta Amanda katseli suu auki hamottaen miten Pera käveli hänen Volvonsa luokse ja tempaisi kuljettajan puoleisen oven auki metallikappaleiden singotessa ilmoille ja varashälyttimen huutaessa, sitten auto käynnistyi. Volvon vasen puoli oli painunut niin alas, että sen renkaat ottivat kiinni pyöräkoteloihin. Auto kaasutti hevoshaan kohdalle ja samassa pelkääjänpuoleinen lasi lensi keveällä töytäisyllä saviseen maahan.
”I’ll be back!”, totiset kasvot sanoivat autosta kurottaen ja pian Volvo hävisi mutkaisia teitä näkymättömiin kipinöiden sinkoillessa sen vasemman reunan alta. Hytisevä Amanda katseli juoksevaa Bredoa ja vihelsi sille jotain tehdäkseen; Bredo seisahtui niille sijoilleen ja hevonen kääntyi katsomaan kohden Amandaa. Toimistosta seinien läpi kuului taas bolero, - vaimeana ja voimistuvana, mutta taivaalle ratsumaneesin ylle oli ilmestynyt taas liitävä piste jota Amandan katse nyt seuraili. Lokakuun aurinko alkoi kohta laskunsa ja pian varjot vajosivat ratsumaneesin ylle; bolero kuului vaimeana ylös liitävän varjon radalle asti ja se kiljaisi Amandalle kerran, mutta ääni ei enää tavoittanut Bredon kuumaa kaulaa silittävän Amandan tietoisuutta.

Oderb kirjoitti:

”Tarvitsen takkisi, housusi, hattusi ja saapikkaasi. Tarvitsen myös ratsupiiskasi ja autosi”, Pera tokaisi kasvot täysin peruslukemilla Amandaa tuijottaen.
”Oh…sinä… sinä sika!” Amanda huudahti. Samassa hänen ratsupiiskansa vihelsi ilmassa ja läjähti totisen miehen kasvoille: palkeenkieli ilmestyi välittömästi miehen poskipäähän, mutta haavasta ei tihkunut verta vaan ihon alta pilkotti metallin himmeä kiilto. Amanda haukkoi henkeään.
”Jätit minut silloin sinne majaasi ja joku…!”
”Vaiti, ihminen!” Olennon käsi vilahti kuin käärme aidan tolppaa kohti ja tarttui samassa kaksi senttiä paksuun lattarautaan (jotka olivat ainoaa materiaalia jotka kestivät Bredon hyväilevien kavioiden keveän kosketuksen) ja teräs katkesi kuin ruohon korsi miehen käden sitä vääntäessä.
”Nopeasti!” Ääni tokaisi monotonisesti.
Puolen minuutin kuluttua Amanda värjötteli nilkkojaan myöten uponneena hevosaitauksen saviseen ja kylmään maahan. Suu auki hän katseli miten Pera mahdutti itsensä hänen ratkeamispisteessä valittaviin vaatteisiinsa, mutta samassa hänen poskilleen nousi kuuma lämpö, joka oli lähtöisin paljon alempaa. Hiljaa ja varoen hän lähestyi Peraa, tarttui tämän isoon kouraan ja nosti kaikki voimansa ponnistaen miehen käden alastomalle iholleen. Amanda voihkaisi hiljaa ja sulki silmänsä; uskomattoman painava koura lepäsi hänen villisti hakkaavaa sydäntään vasten
”Pera…” hän kuiskasi hiljaa ja liukui samalla paikoillaan seisovaa olentoa vasten antaen samalla vasemman kätensä juosta alemmas pitkin miehen vatsalihaksia. Mies seisoi paikoillaan eikä sanonut mitään.
”Mitä hel…?! Amanda huudahti äkkiä ja loikkasi kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
”Mihin sinun… siis mitä sä oot tehnyt itsellesi?!.” Amanda huusi järkyttyneenä vasten totisen miehen kasvoja.
Bredon hirnunta kuului pilttuusta ja sen kaviot jysähtivät hentoon oveen säännöllisesti, rytmisesti. Pian villi raudikko juoksi tallin pihamaalla päänsä pystyssä mustan maan lentäessä ilmoille sen maahan iskeytyvistä kavioista, mutta Amanda katseli suu auki hamottaen miten Pera käveli hänen Volvonsa luokse ja tempaisi kuljettajan puoleisen oven auki metallikappaleiden singotessa ilmoille ja varashälyttimen huutaessa, sitten auto käynnistyi. Volvon vasen puoli oli painunut niin alas, että sen renkaat ottivat kiinni pyöräkoteloihin. Auto kaasutti hevoshaan kohdalle ja samassa pelkääjänpuoleinen lasi lensi keveällä töytäisyllä saviseen maahan.
”I’ll be back!”, totiset kasvot sanoivat autosta kurottaen ja pian Volvo hävisi mutkaisia teitä näkymättömiin kipinöiden sinkoillessa sen vasemman reunan alta. Hytisevä Amanda katseli juoksevaa Bredoa ja vihelsi sille jotain tehdäkseen; Bredo seisahtui niille sijoilleen ja hevonen kääntyi katsomaan kohden Amandaa. Toimistosta seinien läpi kuului taas bolero, - vaimeana ja voimistuvana, mutta taivaalle ratsumaneesin ylle oli ilmestynyt taas liitävä piste jota Amandan katse nyt seuraili. Lokakuun aurinko alkoi kohta laskunsa ja pian varjot vajosivat ratsumaneesin ylle; bolero kuului vaimeana ylös liitävän varjon radalle asti ja se kiljaisi Amandalle kerran, mutta ääni ei enää tavoittanut Bredon kuumaa kaulaa silittävän Amandan tietoisuutta.

Lue lisää

(Nurkan takaa juosseen miehen lantioilla oli kuitenkin hevosloimi)*


* Kirj. huom.

Oderb kirjoitti:

(Nurkan takaa juosseen miehen lantioilla oli kuitenkin hevosloimi)*


* Kirj. huom.

Tallilta olivat kaikki ratsastajat lähteneet kotiin jo tuntia aiemmin ja Amanda tunsi kumman, melankolisen tunteen hiipivän sisäänsä toimiston edessä olevia vaahteroita katsellessaan. Laskevan auringon viimeiset säteet värjäsivät puna-keltaiset lehdet loimuavan tulen liekkeihin ja oudosti hänen mielensä palasi nauravaan Peraan. Tallin seinillä olevista ulkokaiuttimista kuului hiljainen ”Nights in white satin”- kappale ja kuuma kyynel vieri pitkin Amandan poskea. Vaikka mies olikin kaikin tavoin heittiö ja lurjus, viimeaikoina Amanda oli huomannut ajattelevansa tätä kuitenkin yhä useammin – varsinkin yksin ollessaan. ”Se roisto on tälläkin hetkellä takuulla naurattamassa jotakin naista, arvaan minä”, Amanda tokaisi itsekseen ja päättäväisenä pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan, sitten hän käveli sisälle toimistotiloihin.
Aurinko oli jo laskenut ja ulkona oli pimeää kun Amanda käveli pyyhe ympärillään rakennuksen sosiaalitiloihin. Juuri kun hän aukaisi kylpyhuoneen oven, jossa kuuma vesi odotti häntä höyryävänä, kylmä viima tuntui hänen jaloissaan ja samassa Amanda huomasi ulko-oven olevan raollaan. ”No johan nyt”, Amanda tokaisi ja asteli ulko-ovelle ja aukaisi sen. ”Onko siellä ketään! Hohoi!” hän huhuili mutta tallin piha oli pimeä ja hiljainen. Ymmällään hän tarttui oveen ja oli vetämässä sitä juuri kiinni kun pihan kaiuttimista mylvi ilmoille räsähtelevä, ”Mr. Sandman”- ikivihreä rallatus. Mutta musiikki kuului myös sisältä toimistosta ja Amanda tempaisi vapisevin käsin ulko-oven lukkoon ja säntäsi toimistoon kädet korvillaan. Hiljaisuus tuntui painostavalta äskeisen metakan jälkeen ja Amandan niskassa tuntui outoa kihelmöintiä. Hän ei ollut enää ollenkaan varma siitä, että hän oli rakennuksessa yksin. Vetäistyään vielä varmuuden vuoksi soittimen virtajohdon seinästä irti, Amanda hiipi varpaisillaan taukotiloihin ja hiljaa, henkeään pidätellen hän aukaisi kahvinkeittimen alapuolella olevan laatikoston ja poimi sieltä suuren leipäveitsen. Mistään ei kuulunut ääntäkään ja jopa Bredo oli nyt luonteensa vastaisesti täysin hiljaa seinän takana. Kierrettyään varpaisillaan kaikki tilat Amanda alkoi rauhoittua ja samassa hän jo naurahti: ”Voi hyvänen aika sentään! Tänäänhän on pyhäinpäivä ja siksi olen näin hermona!” Keittiöveitsi lennähti sohvalle ja Amanda harppoi kohti odottavaa kylpyään. Kylläpä se tekisikin terää tämän päivän päätteeksi, hän ajatteli hymyillen ja sipaisi kädellään peilin höyryistä pintaa ja alkoi tutkia kasvojaan. Kylpypyyhe lennähti jakkaran päälle ja upotti toisen jalkansa kuumaan veteen. ”Oh!”, äännähdys karkasi hänen kauniilta huuliltaan ja sitten hän oli jo kokonaan vedessä ja kuumuus tuntui taivaalliselta. Amanda laski päänsä ammeen reunaa vasten ja nosti märän pikkupyyhkeen silmiensä eteen, raukeus valtasi koko hänen vartalonsa. Kuolleet, harmaat kasvot elottomine silmineen ilmestyivät höyryisen peilin pintaan ja olennon tukka sojotti kohti taivaita. Ääntäkään päästämättä harmaisiin korjausmiehen haalareihin pukeutunut olento vain katseli ammeessa lojuvaa Amandaa kourassaan valtava, kiiltelevä keittiöveitsi.

Oderb kirjoitti:

Tallilta olivat kaikki ratsastajat lähteneet kotiin jo tuntia aiemmin ja Amanda tunsi kumman, melankolisen tunteen hiipivän sisäänsä toimiston edessä olevia vaahteroita katsellessaan. Laskevan auringon viimeiset säteet värjäsivät puna-keltaiset lehdet loimuavan tulen liekkeihin ja oudosti hänen mielensä palasi nauravaan Peraan. Tallin seinillä olevista ulkokaiuttimista kuului hiljainen ”Nights in white satin”- kappale ja kuuma kyynel vieri pitkin Amandan poskea. Vaikka mies olikin kaikin tavoin heittiö ja lurjus, viimeaikoina Amanda oli huomannut ajattelevansa tätä kuitenkin yhä useammin – varsinkin yksin ollessaan. ”Se roisto on tälläkin hetkellä takuulla naurattamassa jotakin naista, arvaan minä”, Amanda tokaisi itsekseen ja päättäväisenä pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan, sitten hän käveli sisälle toimistotiloihin.
Aurinko oli jo laskenut ja ulkona oli pimeää kun Amanda käveli pyyhe ympärillään rakennuksen sosiaalitiloihin. Juuri kun hän aukaisi kylpyhuoneen oven, jossa kuuma vesi odotti häntä höyryävänä, kylmä viima tuntui hänen jaloissaan ja samassa Amanda huomasi ulko-oven olevan raollaan. ”No johan nyt”, Amanda tokaisi ja asteli ulko-ovelle ja aukaisi sen. ”Onko siellä ketään! Hohoi!” hän huhuili mutta tallin piha oli pimeä ja hiljainen. Ymmällään hän tarttui oveen ja oli vetämässä sitä juuri kiinni kun pihan kaiuttimista mylvi ilmoille räsähtelevä, ”Mr. Sandman”- ikivihreä rallatus. Mutta musiikki kuului myös sisältä toimistosta ja Amanda tempaisi vapisevin käsin ulko-oven lukkoon ja säntäsi toimistoon kädet korvillaan. Hiljaisuus tuntui painostavalta äskeisen metakan jälkeen ja Amandan niskassa tuntui outoa kihelmöintiä. Hän ei ollut enää ollenkaan varma siitä, että hän oli rakennuksessa yksin. Vetäistyään vielä varmuuden vuoksi soittimen virtajohdon seinästä irti, Amanda hiipi varpaisillaan taukotiloihin ja hiljaa, henkeään pidätellen hän aukaisi kahvinkeittimen alapuolella olevan laatikoston ja poimi sieltä suuren leipäveitsen. Mistään ei kuulunut ääntäkään ja jopa Bredo oli nyt luonteensa vastaisesti täysin hiljaa seinän takana. Kierrettyään varpaisillaan kaikki tilat Amanda alkoi rauhoittua ja samassa hän jo naurahti: ”Voi hyvänen aika sentään! Tänäänhän on pyhäinpäivä ja siksi olen näin hermona!” Keittiöveitsi lennähti sohvalle ja Amanda harppoi kohti odottavaa kylpyään. Kylläpä se tekisikin terää tämän päivän päätteeksi, hän ajatteli hymyillen ja sipaisi kädellään peilin höyryistä pintaa ja alkoi tutkia kasvojaan. Kylpypyyhe lennähti jakkaran päälle ja upotti toisen jalkansa kuumaan veteen. ”Oh!”, äännähdys karkasi hänen kauniilta huuliltaan ja sitten hän oli jo kokonaan vedessä ja kuumuus tuntui taivaalliselta. Amanda laski päänsä ammeen reunaa vasten ja nosti märän pikkupyyhkeen silmiensä eteen, raukeus valtasi koko hänen vartalonsa. Kuolleet, harmaat kasvot elottomine silmineen ilmestyivät höyryisen peilin pintaan ja olennon tukka sojotti kohti taivaita. Ääntäkään päästämättä harmaisiin korjausmiehen haalareihin pukeutunut olento vain katseli ammeessa lojuvaa Amandaa kourassaan valtava, kiiltelevä keittiöveitsi.

Lue lisää

Amanda tunsi taas tuulen hiuksissaan ja jalkojensa välissä olevan olennon hitaat, raukeat siiveniskut. Taivaalla loimotti valkoinen kuu ja maisema oli muutenkin kuin unesta: usvaiset vuoret häämöttivät kaukana edessä ja Amandasta tunsi miten kuuma olento alkoi ottaa korkeutta niitä lähestyessään. Korkeus ja vauhti huimasivat hänen päätään ja kuu kasvoi hänen silmissään, sitten olento käänsi päätään ja yritti sanoa Amandalle jotakin, mutta tuulen vihellys oli liian kova. ”En kuule”, Amanda huusi ohuessa ilmassa. Samassa he syöksyivät alemmas ja kohta olento käänsi taas päänsä. Amanda sulki silmänsä ja tarrautui lujemmin kiinni. ”Aukaise silmäsi!” se huusi taas.
Märkä pyyhe lennähti Amandan kasvoilta ja liikkeensä lopussa hän tarttui lujasti keittiöveistä pitelevään, uskomattoman paksuun ranteeseen ja väänsi sekä veti aavistuksen. Haalariasuinen kummajainen molskahti yllätettynä ja tasapainonsa menettäneenä ammeeseen Amandan päälle niin että molskahti. Keittiöveitsi tippui lattialle ja kieri ammeen alle.”Voi jumalauta sinun kanssasi, Pera!”, Amanda huusi sydän sykkien. ”Ja mikä ihmeen halloween - naamari sinulla on kasvoillasi, senkin retku? Säikytit minut tällä kertaa oikein todella!”, hän huusi mutta ääneen tuli outo sävy. Amanda katseli harmaita, tuijottavia kasvoja nyt hymyillen viekkaasti. ”Oikeastaanhan tämä olikin ihan mukava yllätys, mutta voisit kyllä soittaa seuraavan kerran etukäteen”, Amanda sanoi ja huokaisi, sitten hän taivutti päänsä taakse ja sulki taas silmänsä. Kumisen naamarin takaa kuuluva rohiseva hengitys kiihtyi ja sen elottomiin silmiin syttyi kumma valo. Naamarin hiukset sojottivat entistäkin voimallisemmin.
Vesi oli jo viileää kun Amanda heräsi yksin ammeesta. Hieman hämillään hän nousi ylös ja kuivasi itsensä, sitten hän pukeutui. Samassa puhelin soi toimistossa. Lattialla tuntui taas kylmä ilmavirta hänen paljaissa jaloissaan ja otsaansa kurtistaen hän ihmetteli mihin Pera olikaan kadonnut. Amanda nosti luurin ja vastasi.
”Amanda, mukava kuulla sinun ääntäsi pitkästä aikaa taas! Ethän ole minulle vihainen siitä viimekerrasta…mutta soitan nyt erään puolitutun tyypin kännykästä ja täytyy lopetella tähän, ulkomailta soittelu on kai kallista lystiä ja kaveri alkaa näköjään jo lämmetä. Hei, tuun viikon päästä Suomeen ja tuun sitten käymään. Moi taas!”
”Pera! Miten hel…!” Amanda huusi puhelimeen mutta sieltä kuului enää tuuttausta. Puhelimen luuri tipahti Amandan kädestä toimiston pöydälle ja vavisten hän nosti kätensä kasvoilleen ja käänsi katseensa ulko-ovelle. Taukotiloista alkoi kuulua hiljaista musiikkia.
”Mister Sandman, bring me a dream…”

Oderb kirjoitti:

Amanda tunsi taas tuulen hiuksissaan ja jalkojensa välissä olevan olennon hitaat, raukeat siiveniskut. Taivaalla loimotti valkoinen kuu ja maisema oli muutenkin kuin unesta: usvaiset vuoret häämöttivät kaukana edessä ja Amandasta tunsi miten kuuma olento alkoi ottaa korkeutta niitä lähestyessään. Korkeus ja vauhti huimasivat hänen päätään ja kuu kasvoi hänen silmissään, sitten olento käänsi päätään ja yritti sanoa Amandalle jotakin, mutta tuulen vihellys oli liian kova. ”En kuule”, Amanda huusi ohuessa ilmassa. Samassa he syöksyivät alemmas ja kohta olento käänsi taas päänsä. Amanda sulki silmänsä ja tarrautui lujemmin kiinni. ”Aukaise silmäsi!” se huusi taas.
Märkä pyyhe lennähti Amandan kasvoilta ja liikkeensä lopussa hän tarttui lujasti keittiöveistä pitelevään, uskomattoman paksuun ranteeseen ja väänsi sekä veti aavistuksen. Haalariasuinen kummajainen molskahti yllätettynä ja tasapainonsa menettäneenä ammeeseen Amandan päälle niin että molskahti. Keittiöveitsi tippui lattialle ja kieri ammeen alle.”Voi jumalauta sinun kanssasi, Pera!”, Amanda huusi sydän sykkien. ”Ja mikä ihmeen halloween - naamari sinulla on kasvoillasi, senkin retku? Säikytit minut tällä kertaa oikein todella!”, hän huusi mutta ääneen tuli outo sävy. Amanda katseli harmaita, tuijottavia kasvoja nyt hymyillen viekkaasti. ”Oikeastaanhan tämä olikin ihan mukava yllätys, mutta voisit kyllä soittaa seuraavan kerran etukäteen”, Amanda sanoi ja huokaisi, sitten hän taivutti päänsä taakse ja sulki taas silmänsä. Kumisen naamarin takaa kuuluva rohiseva hengitys kiihtyi ja sen elottomiin silmiin syttyi kumma valo. Naamarin hiukset sojottivat entistäkin voimallisemmin.
Vesi oli jo viileää kun Amanda heräsi yksin ammeesta. Hieman hämillään hän nousi ylös ja kuivasi itsensä, sitten hän pukeutui. Samassa puhelin soi toimistossa. Lattialla tuntui taas kylmä ilmavirta hänen paljaissa jaloissaan ja otsaansa kurtistaen hän ihmetteli mihin Pera olikaan kadonnut. Amanda nosti luurin ja vastasi.
”Amanda, mukava kuulla sinun ääntäsi pitkästä aikaa taas! Ethän ole minulle vihainen siitä viimekerrasta…mutta soitan nyt erään puolitutun tyypin kännykästä ja täytyy lopetella tähän, ulkomailta soittelu on kai kallista lystiä ja kaveri alkaa näköjään jo lämmetä. Hei, tuun viikon päästä Suomeen ja tuun sitten käymään. Moi taas!”
”Pera! Miten hel…!” Amanda huusi puhelimeen mutta sieltä kuului enää tuuttausta. Puhelimen luuri tipahti Amandan kädestä toimiston pöydälle ja vavisten hän nosti kätensä kasvoilleen ja käänsi katseensa ulko-ovelle. Taukotiloista alkoi kuulua hiljaista musiikkia.
”Mister Sandman, bring me a dream…”

Lue lisää

Korkeiden ja paksujen kuusien reunustama kuru päättyi täydellisen pyöreään lampeen, jota kivinen kallio varjosti lännestä paistavalta ilta-auringon valolta. Lammen lumpeinen pinta oli rasvatyyni ja Amandan korvissa soi hempeänä Beethovenin moonlight sonata mp3-soittimesta; Bredo asteli rauhaisana ja ylväänä lähemmäs lampea ja pysähtyi. ”Oh, oispa sielussain’ rauha tällainen! Seesteä ja vailla inhaa hämäryyttä - kuin lammen välkkymätön pinta!”, Amanda ajatteli vettä katsellen ja nousi sitten pois Bredon päältä. Ylväs hevonen asteli turpeisella, pehmeällä rannalla melkein musiikin tahtiin voimakkaita jalkojaan nostellen ja kaunis kaulansa ylväästi koholla; viimein se kumartui kohden tyyntä vettä ja alkoi ahnaasti juoda. Amanda polvistui Bredon viereen ja laski kätensä lammen viileään veteen; sitten hän valeli vettä kasvoilleen ja nautti sen ihmeellisestä, pirskeästä raikkaudesta jonka vain saapuva syksy saattoi taikoa veden sekaan ja jota ilman lampi oli koko kesän ollut. Vesi oli kirkasta ja milteipä kylmää, mutta siitä huolimatta Amanda heitti ratsastustakkinsa pois ja avasi paitansa napit: hänen kätensä liikkuivat hyväillen paljaalla iholla ja kylmyys virkisti myös hänen paljaat rintansa, keltainen koivunlehti liimautui kiinni hänen vaaleaan ihoonsa. ”Oh, sinä suloinen ja yksinäinen! Sydäntänikö näin nyt tapailet, ennen viimeistä poismenoasi pinnalta veen ja viipyvän tuulen’, vain vajotaksesi pohjiin ja kauniin lammen pinnanalaisiin, ikuisiin, mustiin mutiin?” Amanda sanoi hiljaa lehteä katsellen ja hiljaa hän otti lehden sormiinsa ja suuteli sen kultaista ja vartalonsa lämmittämää pintaa, laski sen sitten tyynen veden pinnalle herkin sormin. Lehti alkoi vajota kohden pohjaa ja Amanda katseli miten sen sulavat, liukuvat liikkeet olivat kuin musiikkia jonka lopputahdit vielä vaimeana kuuluivat kuulokkeista, sitten musiikki loppui ja lehti oli hävinnyt pohjaan hänen surevilta katseiltaan suojiin, lammen kodinomaiseen huomaan. Samassa keskeltä lampea nousi kuplien parvi ja metaanin haju leijaili ilmoilla: Amandan vettä lappavien käsien liike pysähtyi. Pyöreä batyskafi pulpahti lammen pinnalle ja jäi kellumaan paikoilleen. Bredo vetäytyi korskahtaen kauemmas veden ääreltä ja säntäsi puiden suojiin polkien samalla levottomana kavioitaan siellä olevaan kiinteään maahan. Amanda katseli kummissaan keskelle täydellistä rauhaa rikkomaan tullutta teräspalloa, jonka kyljessä loisti siihen maalattu outo numero tai merkki ja laitteen ainoa pyöreä ikkuna tuntui tuijottavan häntä. Amanda vetäisi nopeasti avonaisen paitansa liepeet itsensä suojaksi. ”Taas joitakin Peran kepposia, arvaan minä. Se ihmeellinen roisto!”, Amanda manaili hiljaa itsekseen ja polki jalkaansa upottavaan mättääseen, mutta Bredo oli toista mieltä. Nyt jo vauhkona ja hulluna se säntäsi takaisin tulosuuntaan hämärää kurua kohden ja jätti Amandan aivan yksikseen alkavaan hämärään.

Oderb kirjoitti:

Korkeiden ja paksujen kuusien reunustama kuru päättyi täydellisen pyöreään lampeen, jota kivinen kallio varjosti lännestä paistavalta ilta-auringon valolta. Lammen lumpeinen pinta oli rasvatyyni ja Amandan korvissa soi hempeänä Beethovenin moonlight sonata mp3-soittimesta; Bredo asteli rauhaisana ja ylväänä lähemmäs lampea ja pysähtyi. ”Oh, oispa sielussain’ rauha tällainen! Seesteä ja vailla inhaa hämäryyttä - kuin lammen välkkymätön pinta!”, Amanda ajatteli vettä katsellen ja nousi sitten pois Bredon päältä. Ylväs hevonen asteli turpeisella, pehmeällä rannalla melkein musiikin tahtiin voimakkaita jalkojaan nostellen ja kaunis kaulansa ylväästi koholla; viimein se kumartui kohden tyyntä vettä ja alkoi ahnaasti juoda. Amanda polvistui Bredon viereen ja laski kätensä lammen viileään veteen; sitten hän valeli vettä kasvoilleen ja nautti sen ihmeellisestä, pirskeästä raikkaudesta jonka vain saapuva syksy saattoi taikoa veden sekaan ja jota ilman lampi oli koko kesän ollut. Vesi oli kirkasta ja milteipä kylmää, mutta siitä huolimatta Amanda heitti ratsastustakkinsa pois ja avasi paitansa napit: hänen kätensä liikkuivat hyväillen paljaalla iholla ja kylmyys virkisti myös hänen paljaat rintansa, keltainen koivunlehti liimautui kiinni hänen vaaleaan ihoonsa. ”Oh, sinä suloinen ja yksinäinen! Sydäntänikö näin nyt tapailet, ennen viimeistä poismenoasi pinnalta veen ja viipyvän tuulen’, vain vajotaksesi pohjiin ja kauniin lammen pinnanalaisiin, ikuisiin, mustiin mutiin?” Amanda sanoi hiljaa lehteä katsellen ja hiljaa hän otti lehden sormiinsa ja suuteli sen kultaista ja vartalonsa lämmittämää pintaa, laski sen sitten tyynen veden pinnalle herkin sormin. Lehti alkoi vajota kohden pohjaa ja Amanda katseli miten sen sulavat, liukuvat liikkeet olivat kuin musiikkia jonka lopputahdit vielä vaimeana kuuluivat kuulokkeista, sitten musiikki loppui ja lehti oli hävinnyt pohjaan hänen surevilta katseiltaan suojiin, lammen kodinomaiseen huomaan. Samassa keskeltä lampea nousi kuplien parvi ja metaanin haju leijaili ilmoilla: Amandan vettä lappavien käsien liike pysähtyi. Pyöreä batyskafi pulpahti lammen pinnalle ja jäi kellumaan paikoilleen. Bredo vetäytyi korskahtaen kauemmas veden ääreltä ja säntäsi puiden suojiin polkien samalla levottomana kavioitaan siellä olevaan kiinteään maahan. Amanda katseli kummissaan keskelle täydellistä rauhaa rikkomaan tullutta teräspalloa, jonka kyljessä loisti siihen maalattu outo numero tai merkki ja laitteen ainoa pyöreä ikkuna tuntui tuijottavan häntä. Amanda vetäisi nopeasti avonaisen paitansa liepeet itsensä suojaksi. ”Taas joitakin Peran kepposia, arvaan minä. Se ihmeellinen roisto!”, Amanda manaili hiljaa itsekseen ja polki jalkaansa upottavaan mättääseen, mutta Bredo oli toista mieltä. Nyt jo vauhkona ja hulluna se säntäsi takaisin tulosuuntaan hämärää kurua kohden ja jätti Amandan aivan yksikseen alkavaan hämärään.

Lue lisää

”Terve tuloa Rapturen vedenalaisen kaupungin sisäänkäynnille, kaunokainen!” Oudon näköinen mies huusi avautuneen aluksen ovelta. ”Haluatko tulla mukaani elämäsi seikkailuun?” Olento kysyi paikoilleen jäykistyneeltä, paitaansa kiireesti napittavalta punaposkiselta Amandalta. Miehen vartaloa ympäröi suomukas ja vihreä puku; hänen selässään oli outoja laitteita ja säiliöitä, kummia sojottavia antenneja kuin vedessä uivalla piikkisialla. Ennen kuin Amanda ennätti edes vastata, alus oli jo lammen turpeisen reunan edustalla ja ovella seissyt olento ojensi kättään häntä kohden. ”Tule toki, äläkä pelkää ollenkaan”, se sanoi. Amanda tuijotti ojennettua kättä ja hänen epäluulonsa heräsivät. Selvästikään tämä ei ollut mitään Peran tekosia. Sen retkun ja heittiön mielikuvitus ja resurssit eivät riittäisi tällaiseen, hän ajatteli empien. Kunpa se roisto olisikin nyt täällä, se kettu ja se lurjus!” Amandan posket punertuivat silkasta raivosta kun hän vain ajattelikin nauravaa Peraa ja äkkiä hän astuikin kohden alusta kaikesta epäilystään huolimatta ja samassa luukun ovi sulkeutui hänen jäljessään.
Aluksen ympärillä poreilivat kuplat ja se aloitti pitkän laskeutumisensa lammen outoihin syvyyksiin. Amanda veti henkeään Batyskafin valojen hohtaessa outojen ja valtavien, ympärillä uiskentelevien olentojen silmissä ja suomuilla. ”En tiennyt, että pienessä lammessa voi olla tuollaisiakin olentoja”, Amanda sanoi katsellen valaan ja krokotiilin sekoitusta kädet poskillaan. ”Voi, kyllä vain! Ja alempana on vieläkin omituisempia otuksia” mies ohjainten äärestä sanoi. ”Me saamme sinusta hienon kuningattaren lajillemme. Ja eräänä päivänä tulemme pois vesien alta ja nousemme kuivalle maalle, lukuisina. Kunhan vain olemme siihen valmiit”, mies jatkoi ja vilkaisi samalla kauhistunutta Amandaa. ”Kuningattaren?”, Amanda kuiskasi. Mies käänsi ohjauspyörää ja väisti edessä uiskentelevaa valtavaa mustekalaa, sitten hän katsoi taas kohden Amandaa ja hymyili: ”Niin, kunhan olet ensin kruunattu ja sen jälkeen tehnyt työsi. Saankohan olla ehkä ensimmäinen isäehdokas miljoonille jälkeläisillesi?”, mies sanoi hymyillen ja iski silmää. ”Katsos, meidän teknologiallamme siihen ei mene kuin alle kymmenen vuotta ja sitten olemme valmiita valtaamaan maan” Kaukana alhaalla hohti vihreä valo ja Amanda näki kumman kaupungin siluetin vasten kallioista pohjaa. ”Vie minut heti takaisin!”, Amanda kiljaisi. Aluksen ohjaaja ei näyttänyt edes kuulevan hänen huutoaan vaan nosti kätensä tervehtiäkseen erästä suomuiseen pukuun sonnustautunutta sukeltajaa joka oli kuin suora kopio miehestä itsestään. ”Se on myöhäistä nyt. Lajimme häviää degeneraatioon ilman sinua, joten koitahan hieman piristyä. Olemme aivan kohta jo perillä”
Amandan kyynärvarsi sukelsi tarkasti ja tainnuttavasti kohden miehen päätä, kuului vaimea huokaus ja olento vajosi ohjauspöydän päälle tajuttomana. Alus kieppui ja heilui villisti; Amanda tarttui miehen pukuun kiinni ja repi hänet kauemmas ohjainlaitteiden päältä, sitten hän istui itse säätimien eteen ja veti kummista vivuista ja polki polkimia. Kuului sihinää ja batyskafin vajoaminen pysähtyi, sitten se alkoi hiljaa nousta ylemmäs ja alhaalta kaupungista loimottava vihreä valo vaimeni. Jonkin ajan kuluttua outo eläinkunta hävisi kokonaan ja tilalle olivat tulleet tavanomaiset hauet ja ahvenet joiden ilmestymistä Amanda kiitteli mielessään hartaana. Auringon viimesäteiden pilkahdus suorastaan sattui Amandan silmiin, mutta hän ei saanut enää kallioiden taakse laskevasta valosta silmiään irti: niin rakkaalle ja lämpöiselle se näytti.
Jatkuu…