*Muistan sen niin hyvin.
Kuin eilen tuo kaikki olisi koettu, tapahtunut. Minulla oli ystävä ja pikkuserkku.
Ihminen josta välitin, johon luotin ja joka oli sukua minulle.
Juhani. Vuoden nuorempi kuin minä.
Vielä vuonna 2002, hän oli luonani ja 15.2.2002, hän jätti meidät.
Juhani siirtyi lintuna paratiisiin tietäen, että siellä on hyvä olla, enkelten pehmeässä syleilyssä…
Syöpä, tuo kauhea sana.
Tuo elämän kavaltaja, uskon nujertaja ja kuoleman todistaja!
Se siitä tuli, tartuttaessaan Juhanin ja lopulta viedessään hänet minulta.
En kai koskaan opi ymmärtämään, saati antamaan anteeksi.
Niin luonnolle, kuin itsellenikin.
Kuultuani hänen sairaudestaan, itkin ja rukoilin joka ilta hänen puolestaan.
Jotta saisin pitää hänet, etten menettäisi häntä. Juhani pyysi minua soittamaan, ja halusinkin!
En vain pystynyt… Soitin vain kerran, vaikka olisin tahtonut olla hänen kanssaan. Ja nyt se kaduttaa. Se vain oli niin pelottavaa ja vierasta minulle. Kuin varmasti hänellekin.
Muistan yhä kuinka väsyneesti hän vastasi puhelimeen, mutta kuinka hän piristyi,
minun esiteltyä itseni. Oli niin ihanaa puhua hänelle jälleen!
Tunsin oloni turvalliseksi, vaikka olimme monen sadan kilometrin päässä toisistamme.
Puhelu ei ollut pitkä ja niin paljon jäi sanomatta.
Olisin halunnut kertoa hänelle kuinka paljon välitin ja rakastin, kuinka en kestäisi ilman häntä!
En tiedä miksen tuota sanonut. En pystynyt, kehdannut.
En halunnut lietsoa kuolemaa hänen ympärilleen. Siitä oli kiellettyä puhua.
Sitten lopulta. Oli sunnuntai 17.2.2002 ja äiti astui huoneeseeni. Oli ilta, pimeä.
Kello lähellä kahdeksaa. Hänellä oli kerrottavaa ennen nukkumaan menoa.
Juhani oli mennyt.
Pyynnöistäni ja rukoiluistani huolimatta hän oli jättänyt minut!
Yksin tänne, ilman viestiä. Ilman mitään. En voi sanoin kuvailla sitä tuskaa aina hautajaisiin asti
ja niiden jälkeen. Kuin ruoska joka iski maanrakoon! Kuin petolintujen paratiisi kyyhkysten unessa!
Kyynelten virta, joista yhteen liityttyä olisi syntynyt järvi, meri.
Hautajaisissa en osannut kuin itkeä. Silmäni olivat täysin turvonneet ja tuskin näin eteeni.
Silmänympärykset taas punaiset ja niitä kirveli vielä päiviä sen jälkeen.
Kuinka voi nuoren lapsen elämä päättyä noin kavalasti? Kuinka kohtalo saattoikaan viedä hänet?!
Silloin taivaalle syttyi taas uusi tähti. Kirkkaampi kuin mikään muu. Valoisampi kuin itse aurinko.
Nykyään tuska on hiljalleen tyyntynyt ikävään, mutta kipu ja kyyneleet ovat yhä täällä.
Vain pieni ajatuksen poikanen Juhanista tuo kyyneleet silmiini ja saa aikaan tuskan viillon sydämessä. Vaikka tiedän, että hänen on hyvä olla ja vaikka tiedän hänen odottavan meitä.
Vielä tulee päivä, jona kohtaamme.
Ja vaikken häntä näekään, hän on aina muistoissani, sydämessäni.
Vaikka tapahtuneesta onkin jo vuosia, niin tumma tähtitaivas ja siellä loistavat kirkkaan tähdet, tuovat hänet ajatuksiini joka ilta. Vielä ei ole saapunut sellaista yötä, jota ennen en olisi rukouksissani puhunut hänelle, eikä sellaista saavukaan.
Ikävästä ja kyynelistä huolimatta, on hyvä muistaa, että me tapaamme vielä.
Ehkä se aika on pian, ehkä ei. Kuka tietää?
Mutta silti, elämä jatkuu*
Tässä siis minun tarinani rakkaan serkkuni menettämisen tuskasta...
Kuin eilen tuo kaikki olisi koettu, tapahtunut. Minulla oli ystävä ja pikkuserkku.
Ihminen josta välitin, johon luotin ja joka oli sukua minulle.
Juhani. Vuoden nuorempi kuin minä.
Vielä vuonna 2002, hän oli luonani ja 15.2.2002, hän jätti meidät.
Juhani siirtyi lintuna paratiisiin tietäen, että siellä on hyvä olla, enkelten pehmeässä syleilyssä…
Syöpä, tuo kauhea sana.
Tuo elämän kavaltaja, uskon nujertaja ja kuoleman todistaja!
Se siitä tuli, tartuttaessaan Juhanin ja lopulta viedessään hänet minulta.
En kai koskaan opi ymmärtämään, saati antamaan anteeksi.
Niin luonnolle, kuin itsellenikin.
Kuultuani hänen sairaudestaan, itkin ja rukoilin joka ilta hänen puolestaan.
Jotta saisin pitää hänet, etten menettäisi häntä. Juhani pyysi minua soittamaan, ja halusinkin!
En vain pystynyt… Soitin vain kerran, vaikka olisin tahtonut olla hänen kanssaan. Ja nyt se kaduttaa. Se vain oli niin pelottavaa ja vierasta minulle. Kuin varmasti hänellekin.
Muistan yhä kuinka väsyneesti hän vastasi puhelimeen, mutta kuinka hän piristyi,
minun esiteltyä itseni. Oli niin ihanaa puhua hänelle jälleen!
Tunsin oloni turvalliseksi, vaikka olimme monen sadan kilometrin päässä toisistamme.
Puhelu ei ollut pitkä ja niin paljon jäi sanomatta.
Olisin halunnut kertoa hänelle kuinka paljon välitin ja rakastin, kuinka en kestäisi ilman häntä!
En tiedä miksen tuota sanonut. En pystynyt, kehdannut.
En halunnut lietsoa kuolemaa hänen ympärilleen. Siitä oli kiellettyä puhua.
Sitten lopulta. Oli sunnuntai 17.2.2002 ja äiti astui huoneeseeni. Oli ilta, pimeä.
Kello lähellä kahdeksaa. Hänellä oli kerrottavaa ennen nukkumaan menoa.
Juhani oli mennyt.
Pyynnöistäni ja rukoiluistani huolimatta hän oli jättänyt minut!
Yksin tänne, ilman viestiä. Ilman mitään. En voi sanoin kuvailla sitä tuskaa aina hautajaisiin asti
ja niiden jälkeen. Kuin ruoska joka iski maanrakoon! Kuin petolintujen paratiisi kyyhkysten unessa!
Kyynelten virta, joista yhteen liityttyä olisi syntynyt järvi, meri.
Hautajaisissa en osannut kuin itkeä. Silmäni olivat täysin turvonneet ja tuskin näin eteeni.
Silmänympärykset taas punaiset ja niitä kirveli vielä päiviä sen jälkeen.
Kuinka voi nuoren lapsen elämä päättyä noin kavalasti? Kuinka kohtalo saattoikaan viedä hänet?!
Silloin taivaalle syttyi taas uusi tähti. Kirkkaampi kuin mikään muu. Valoisampi kuin itse aurinko.
Nykyään tuska on hiljalleen tyyntynyt ikävään, mutta kipu ja kyyneleet ovat yhä täällä.
Vain pieni ajatuksen poikanen Juhanista tuo kyyneleet silmiini ja saa aikaan tuskan viillon sydämessä. Vaikka tiedän, että hänen on hyvä olla ja vaikka tiedän hänen odottavan meitä.
Vielä tulee päivä, jona kohtaamme.
Ja vaikken häntä näekään, hän on aina muistoissani, sydämessäni.
Vaikka tapahtuneesta onkin jo vuosia, niin tumma tähtitaivas ja siellä loistavat kirkkaan tähdet, tuovat hänet ajatuksiini joka ilta. Vielä ei ole saapunut sellaista yötä, jota ennen en olisi rukouksissani puhunut hänelle, eikä sellaista saavukaan.
Ikävästä ja kyynelistä huolimatta, on hyvä muistaa, että me tapaamme vielä.
Ehkä se aika on pian, ehkä ei. Kuka tietää?
Mutta silti, elämä jatkuu*
Tässä siis minun tarinani rakkaan serkkuni menettämisen tuskasta...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.