Kun on tiettyjä asioita, mitä ette halua 2-3 vuotiaan lapsenne tekevän, saatteko lapsenkin sen pian uskomaan?
Käytättekö esim. jäähypenkkiä asian perille menemiseen?
Meillä ollaan (pojat) mm. ihan hirveitä kiipeilijöitä. Kiivetään pöydälle, sohvanreunalle yms. eikä millään tunnuta uskovan, ettei niin saa tehdä.
Uskotaanko teillä vastaavassa tapauksessa vain napakkaa puhetta ja ohjaamista takaisin lattialle? Jäähypenkki on ollut ainut keino, joka auttaa meillä edes vähäksi aikaa.
Kuinka saatte pidettyä hermonne, kun lapsi kerran toisensa jälkeen kiipeää esim. pöydälle? Vai annatteko kiipeillä rauhassa?
Käytättekö esim. jäähypenkkiä asian perille menemiseen?
Meillä ollaan (pojat) mm. ihan hirveitä kiipeilijöitä. Kiivetään pöydälle, sohvanreunalle yms. eikä millään tunnuta uskovan, ettei niin saa tehdä.
Uskotaanko teillä vastaavassa tapauksessa vain napakkaa puhetta ja ohjaamista takaisin lattialle? Jäähypenkki on ollut ainut keino, joka auttaa meillä edes vähäksi aikaa.
Kuinka saatte pidettyä hermonne, kun lapsi kerran toisensa jälkeen kiipeää esim. pöydälle? Vai annatteko kiipeillä rauhassa?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Harmittaa sanoa mutta en saa pidettyä hermojani. Kyllä meillä ainakin on välillä niin kauhea huuto että varmasti kuuluu naapuriin asti.
Jäähypenkki on ollut myös käytössä. En ole koskaan tavannut ketään todellista ihmistä joka saisi villit pikkupojat tottelemaan "napakalla puheella". Ehkä se toimii jossain päiväkodissa kun napakkana on joku muu kuin oma vanhempi ja ryhmästä saa esimerkkiä. Muuten taitaa olla aika fiktiota koko touhu.
Kyllä on monesti naurettu naapureiden kanssa kaikille "nykyaikaisille lastenkasvatus säännöille", että onkohan niitä kukaan koskaa kokeillut oikeasti käytännössä. Heillä on kolme super villiä poikaa.
Ihan aluksi: miksi et halua poikien kiipeävän pöydälle tai sohvan reunalle?
Jos syynä on se, ettei muissakaan perheissä saa ja pidät sen kieltämistä merkkinä hyvästä vanhemmuudesta, niin tämä argumentti on lasten silmissä yhtä merkityksellinen kuin muutaman vuoden päästä vanhempien silmissä lasten perustelu "kun kaikki muutkin saavat".
Mieti siis mikä sinulla on tämän kiellon taustalla ja syynä ihan henkilökohtaisesti. Pelkäätkö kenties loukkaantumista tai huonekalujen hajoamista? Onko missään joustamisen varaa? Onko syysi ennemmin käytännöllinen vai ovatko tunteet pelissä mukana? VASTA kun olet itse niin varma, että otat kieltosi vakavasti, voivat poikasikin ottaa sen vakavasti.
Meillä saa kiivetä sohvalla mielin määrin, samoin sohvapöydällä, mutta EI ruokapöydällä (koska sieltä voi tippua korkealta enkä myöskään halua syödä pöydältä, jossa istutaan ja seisotaan). Leveille ikkunalaudoille saa kiivetä ja niillä istua, mutta niillä ei saa seisoa (koska ikkunalasi voi painosta särkyä). Vanhempien sängyssä saa peuhata, kun sitä ei vielä ole petattu, ja pienemmät saavat sillä hyppiä, mutta pinnasängyssä ei saa hyppiä (isoin ei edes mennä sinne), koska sen pohja voi hajota.
En tarkoita, että teillä pitäisi olla samat säännöt kuin meillä, vaan sitä että joustaessa siellä missä voi on lasten helpompi noudattaa kieltoja siellä missä niistä ei voi joustaa. Tärkeää ei ole, että pystyt argumentoimaan kieltosi hyvin lapsille, vaan että pystyt argumentoimaan sen itsellesi. Lapset ymmärtävät asenteesi paljon paremmin kuin sanalliset perustelusi: mitä vakuuttuneempi olet itse, sitä paremmin vakuutat myös lapsesi.
Pikkupoikiin ei ole helppo saada otetta. Hauskaa pitäessään he usein sulkevat koko muun ympäristön tajunnastaan ja näkevät vain toisensa ja sen hauskan leikin. Se on ihan normaalia eikä merkki esim. huonosta kasvatuksesta. Ne hyvin harkitut (uudet) hyppimissäännöt kannattaa selostaa heille, kun on rauhallinen hetki eikä villi leikki päällä. Kannattaa myös jutella niistä säännöistä ja kysyä mitä mieltä he ovat - kuuntelemalla voi oppia jänniä juttuja heidän ajatusmaailmastaan.
Varsinaisessa tilanteessa, kun poika sitten kiipeää kiellettyyn paikkaan, pysyt kieltosi takana ja toistat sen, ei niinkään "napakasti" vaan henkilökohtaisella vakuuttuneisuudella ilman lapseen kohdistuvaa arvostelua. Voit nostaa lapsen pois tai määrätä hänet tulemaan itse alas. Rangaistuksilla uhkailu valitettavasti vain vähentää SINUUN kohdistuvaa kunnioitusta eikä yleensä tehoa kuin korkeintaan lyhytaikaisesti. Myös vihastuessasi puhetyylisi pitäisi pysyä tyylissä "MINÄ EN HALUA, että sinä kiipeät pöydälle" tyylien "jos et tottele mitä mä sanon, niin..." ja "oletko ihan kuuro, kun et kuuntele..." sijasta. Ääntä saa korottaa ja vihainen saa olla, mutta on erittäin tärkeää välttää kahta jälkimmäistä puhetapaa, sillä ne loukkaavat, vierittävät vastuun lapselle ja vähentävät persoonaasi kohdistuvaa kunnioitusta. Sen sijaan ensinmainitulla tyylillä vahvistat henkilökohtaista autoriteettiasi poikiesi silmissä.
Pojat eivät todennäköisesti lopeta kiipeilyä kiellettyihin paikkoihin siltä seisomalta. Jos kuitenkin pysyt neuvomallani tiellä kerrat vähenevät sitä mukaa kuin kunnioitus sinua kohtaan kasvaa ja jonain päivänä kiipeilyt ovat muisto vain. Lyhyenä kertauksena:
1. Vakuutu ensin itse kieltojesi tarpeellisuudesta ja pidä kiinni vain sellaisista, joiden takana aidosti seisot.
2. Kerro lapselle rauhallisessa tilanteessa mitä et halua hänen tekevän, ja kuuntele hänen mielipiteensä.
3. Akuutissa tilanteessa toista mielipiteesi ilman toiseen kohdistuvaa uhkailua tai pilkkaa. Vie lapsi tilanteesta pois ilman rangaistuksilla uhkailua.
"Nalkuttaminen" pitkin päivää on monen lapsiperheen arkea, mutta sille tulee helposti immuuniksi ja lapselle sellainen tunne, että hänessä on jotain "vikaa". Nalkuttaminen kohdistuu persoonaan: sinä sitä ja sinä tätä, miksi sinä noin ja näin, tee tuota ja älä tätä - sellainen käy pidemmän päälle kenen tahansa hermoille ja saa lukkimaan korvat. Persoonallinen, henkilökohtainen kieli taas lähtee omista tarpeista ja mitä henkilökohtaisempaa se on sitä suurempi vaikutus kuulijaan. Lapset peilaavat käytöksellään sitä kuinka heitä kohdellaan ja vastuu tilanteen kehittymisestä on AINA vanhemmilla.
Normaaleissa, siisteissä perheissä ei sohvapöydillä, ikkunankarmeilla ja sohvan nojilla hypitä. Ihan senkin takia, että sieltä voi tippua eli olla vaarallista ja toiseksi, kuluuhan esim sohvapöytä jos sitä pitkin päivät pitkät kävellään! Minä en ainakaan halua pyyhkiä miljoonia sormenjälkiä ikkunoista ihan vaan sen takia, etten viitsi opettaa lapsia käyttäytymään normaalisti. Jos lapset saavat riekkua joka puolella ja hyppiä sängyissä niin ne on niitä pellossa kasvatettuja lapsia, jotka saavat kyläilytilanteissakin karvat pystyyn. Eli sinänsä hyvä neuvo miettiä kieltojen tarpeellisuutta, esimerkit vaan oli tooodella huonot...
Ja toi sun kakkoskohta... Noinhan sitä sanotaan kaiken maailman kirjoissakin, että kuuntele lasta ja kerro rauhassa mitä et halua tekevän. Tämä kertoo ainoastaan sen, että noinhan se olisi hyvä tehdä, mutta kirjoittajalla ei itsellään selvästikään ole villejä lapsia... Enpä usko, että meidän 2v ajattelee siinä kohtaa, että enpäs kunnioita tuota äitiä enää niin paljon, koska hän uhkaili minua tai huusi minulle. Myös pieni tukistus on joidenkin lasten kohdalla joskus paikallaan!
Ja joskus se uhkailu ja kovistelu on kaikista paras tapa!
Oletko nielaissut sellaisen kasvatusoppaan?
Tätähän sitä jauhetaan, mutta juuri tästä se todellisuus poikkeaa. Sinulla ei ole selvästikään minkäänlaista käsitystä todellisesta elämästä. Olet luultavasti tarhantäti ja kurssisi hienosti suorittanut, mutta perheelämä on pikkuisen eri juttu.
>>>Normaaleissa, siisteissä perheissä ei sohvapöydillä, ikkunankarmeilla ja sohvan nojilla hypitä.
Minulle tarhantädit edustavat ennemmin vastakkaisajattelua.
Olen iloinen, jos se MISTÄ KIRJOITIN, on tullut vastaan jossain muuallakin. Olen sataprosenttisen varma sen parhaimmuudesta kaikkiin muihin keinoihin verrattuna, se toimii meillä ja toimisi teilläkin.
Huomaa sinä ja muutkin lukijat, että en tarjonnut jotain heppoista niksiä, jolla tuosta vain saadaan lapset tottelemaan ja lopettamaan esim. sohvilla hyppely. Sellaista keinoa ei olekaan. Paitsi väkivalta.
Sanomani ei oikeasti sisällä lainkaan ajatusta siitä, että lapset pitäisi saada "tottelemaan". Se sisältää ajatuksen, että sinä tuot lapsille selvästi ilmi mitä SINÄ ajattelet ja haluat. Piste. Ei yhtään enempää juuri tähän liittyen. Varsinainen kasvatustyö tapahtuu muissa puitteissa. Kyse on sinun ja lapsesi välisestä suhteesta, josta sitten riippuu kuinka lapsi reagoi noihin sinun selvästi ilmi tuomiisi tahtoihisi.
Kun epäilet käytännön kokemustani perhe-elämästä, niin kerron jotain.
Käytin lapsiini yleisiä lastenkasvatusohjeita, joissa perusperiaatteena on, että pysyn aikuisen roolissa, asetan lapsille rajoja ja palkitsen tai rankaisen heitä tekojensa mukaan. Helppoa ei ollut koskaan. Varsinkin yksi lapsista kehittyi ongelmalliseksi: hän rikkoi kaikkia kieltoja, vaikka rankaisin häntä ankarasti, jopa fyysisesti. Mistään johdonmukaisuudesta, kärsivällisyydestä, lujana pysymisestä ei ollut mitään apua. Malliesimerkkinä toimikoon seuraava tilanne:
Kaupassakäynnin jälkeen nostin ostoskassit auton takakonttiin. Lapsi halusi kassista jotain käteensä ja minä kieltäydyin sanoen, että kassit avataan vasta kotona. Tästä seurasi korviaviiltävä kirkuminen ja lapsi kiemurteli tai jäykisti ruumiinsa niin, että vain väkivalloin sain hänet turvaistuimeen kiinni. Olin johdonmukainen ja luja kotiin saakka, vaikka lapsi kirkui koko matkan. Sitä kesti VUOSIA lähes joka kauppareissulla eikä loppua näkynyt kaikesta lujuudestani huolimatta. Näitä vastaavia juttuja oli meillä päivät päästään ja tuntui, että hermoni eivät tuota kirkuvaa kakaraa kohta enää kestä. Oma vihastukseni alkoi saada aina vain huolestuttavampia piirteitä.
Ajattelin, että joko lapsessa on vikaa tai itse toimin väärin. Sain eräästä kultaisesta lähteestä tietää, ettei lapsessani ole vikaa, vaan itse toimin väärin häntä kohtaan. Heitin rajojen asettamiset, johdonmukaisuudet, aikuisen roolinäytökset, yms. roskakoriin ja aloin kehittää toisenlaista suhdetta lapseen. Se ei ollut helppoa, mutta alkuun päästyäni huomasin nopeat tulokset ja sain siitä lisäpontta yritykselleni.
Olen edelleen "aikuinen" enkä lapsen "kaveri", mutta kohtelen häntä arvostavasti ja kunnioittavasti aamusta alkaen. Mitä paremmin itse onnistun sitä paremmin reagoi lapsi. En tosiaan tarkoita sitä, että antaisin kaikessa periksi ja helppoa olisi siksi, että lapsi saa määrätä. Päinvastoin, nyt vasta lapsi noudattaa tahtoani eikä enää laita kaikessa kynsin hampain vastaan. Hän on 3-vuotias.
Ne kauppareissujen vaikeudet muuten loppuivat yhteen kertaan. Kysyin lapselta haluaako hän pitää jotain tavaraa kädessä. Hän vastasi "joo, haluan". Sanoin, että aivan hyvin voi pitää jotain kädessä, mutta pakettia ei saa avata autossa (ettei auto sotkeennu). Hän valitsi jotain ja puristi sitä koko matkan rintaansa vasten kuin suurta aarretta (se ei ollut karkkipussi). Sen jälkeen ei ongelmaa ole ollut. Joskus lapsi pyytää saada pidellä jotain, mutta ei suutu silloinkaan, kun sanon että nyt ei käy (esim. koska pakkasin jo kassit autoon enkä jaksa niitä enää availla tai koska kassissa ei ole mitään mitä voisi kädessä pitää). Jäljestäpäin hävettää, että aikuisena ihmisenä rupesin alkujaankaan riitelemään jostain niin naurettavasta asiasta, jolla ei ollut yhtään mitään todellista merkitystä MINULLE, mutta lapsipololle maailmoja merkitsevä.
Voisin jatkaa tästä vielä pitkään, mutta eiköhän tässäkin ole jo liikaa normaalilukijalle.
Kuulepas, meidän perheessä ei myöskään saa kiipeillä pöydille tai tuoleille, korkeintaan sohville, koska ymmärretään se, että kiipeilytaitojen ja halujen kokeilu kuuluu tiettyyn ikävaiheeseen. Ihan siksi on kielletty, koska voi tippua korkealta eikä huonekaluja ole tarkoitettu kiipeilytelineiksi. Sen takia käymme puistoissa. Ja meillä ei saa seisoa myöskään tuoleilla ja pöydillä, koska ne eivät ole alunperin tarkoitettu siihen tarkoitukseen. Samoin vanhempien sängyssä ei saa pomppia, jouset, voi tippua ja sama laki, eli sängyssä nukutaan, maataan. Me ollaan asia perusteltu hyvin eikä ole ongelma, ajoittain korkeintaan, kun käy villiksi meno. Se on totta, että jos nalkutetaan jatkuvasti, se alkaa lapsesta olemaan tarkoituksetonta, mutta kyllä toistoja väkisinkin alkaa tulla ja joissakin kohden ne ovat tepsineet, kuten tiettyjen kaappien avaamisessa keittiössä. Minusta kiellot kuuluvat perheen arkeen ja lapselle on näytettävä ns. "kaapin paikka" ojentaen hermojaan sen enemmän menettämättä. Mikä tulee peilien lääppimiseen tms. niin ihan turvallisuussyistä niitäkin olisi vältettävä, ne voivat mennä rikki. En toivo vastausta taholtasi, jonka perheessä selvästikin on aika oudot säännöt. Miksi opettaa pomppimista sängyillä, kun ne eivät siihen tarkoitukseen ole ja vahinkoja voi sattua. Ulkona riekutaan ja heilutaan.
Sinulla ei ole mitään käsitystä villistä lapsesta! Usko jo!
Neuvosi on varmasti hyvä normaaliolosuhteissa ja teillä menee ihan kivasti.
Ensinnäkin häiritsee että kutsut lapsia poloiksi, sinulta puuttuu normaali kunnioitus toista ihmistä kohtaan.
Jos teillä saa hypellä sohvilla, niin kiva. Minä en halua jättää lapsen itsensä päätettäväksi sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan liian suuri vastuu niin pienelle.
Vaikka kotona hypitään sohvilla niin ei se ole yleisesti hyväksyttävää julkisilla paikoilla. Kyllä lapsen saa tottelemaan ilman väkivaltaa ja myös ilman vapaata kasvatusta.
Kaikenlainen lässytys on kuitenkin todella rasittavaa.
Kyllä villi poikakin osaa ottaa kaupassa pikkukärryt ja auttaa äitiä keräämään ostokset. Kaikki menee kivasti siihen saakka kunnes kärryistä huomataankin saatavan oiva ralliauto. Siellä ne kiitää käytäviä pitkin ja keilaa mummoja kumoon tukka hulmuten. Takaisin palattuaan hän sanotaan, anteeksi äiti, minä vain halusin kokeilla. Tästä puhutaan kotona!
Blaa blaa blaa, sovitaan sitten niin että jos lapseni ovat villejä, se on minun vikaa ja minun käytös saa sen aikaan. Voit sitten kuvitella olevasi oikeassa eikä tarvitse ajatella että lapset on erilaisia ja joku tapa on paras toiselle, joku toinen tapa toiselle.
Toi oli kyllä esimerkki, mikä ei mitenkään liittynyt asiaan... Tai kai yritit sen liittyvän tohon sun ensimmäiseen neuvoon, mutta on eri asia opettaa ja asettaa rajoja mitkä liittyy "normaaleihin" sääntöihin (yleisilläkään paikoilla ei hypitä sohvilla eikä ikkunalaudoilla ja se on lisäksi vaarallista) kun se että saako kurkun kantaa kotiin vai ei. Tossa asiassa joo pitääkin ehkä antaa lapselle periksi. Nyt puhuttiin kyllä siis oikeasta kasvatuksesta eikä mistään turhista taisteluista millä ei ole mitään merkitystä.
Ja en kyllä usko, että kohdallesi on kamalan villejä lapsia osunut, se ei tosiaan tarkoita villiä, jos kiukuttelee sitä, ettei saa kantaa jotain tavaraa kotiin... Lapset ovat yksilöitä, erilaisia, suotakoomme heille myös erilaiset kasvatustavat ja menetelmät!
En minä sinua halua loukata enkä käyttäisi sanamuotoa "jonkun vika".
Mistä itse puhun on kovin eri asia kuin mistä sinä puhut. Sinua kiinnostaa kuinka saat lapsesi lopettamaan sohvalla kiipeilyn, ilmeisesti keinolla millä hyvänsä. Uhkailua, huutamista, tukistamista, kovistelua olet ilmeisesti jo kokeillut... onko kiipeily loppunut?
Minua taas kiinnostaa uusin tieto lapsen psykososiaalisesta kehityksestä. Se on suorastaan hämmästyttävää ja pistää kaiken vanhan tiedon nurin; käytännön sovellutus kuitenkin on vielä "kokeiluasteella" eikä juttu muutenkaan ole vielä rantautunut Suomeen kai ollenkaan.
Tottakai lapset ovat luonteeltaan erilaisia, mutta se mistä itse puhun soveltuu joka ikiseen ihmiseen, vauvasta vaariin. En puhu ns. vapaasta kasvatuksesta.
Jos haluat jatkaa elämäänne sellaisena kuin se nyt on eli kaikki on mielestäsi ja muiden perheenjäsentesi mielestä hyvin, niin sinulla ei ole mitään syytä ryhtyä muuttamaan jotain eikä meidän tarvitse tätä keskustelua jatkaa. Jos kuitenkin koet, että jotain on vialla, lapset eivät lainkaan tottele ja hermosi tahtovat mennä, niin miksi silloin et edes hetken kuuntelisi mitä haluan sinulle sanoa?
En minä sinua syyllistä, mutta olen oppinut, että vastuu tilanteen korjaamiseksi on nimenomaan vanhempien kädessä. Vastuu on eri asia kuin syyllisyys.
Haluatko jatkaa keskustelua vai lopetetaanko tähän? Jos lopetetaan, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja iloisia talvileikkejä niiden lapsukaistesi kanssa :)
Oikeastaan tulin tähän poistaakseni aiemman viestini, mutta vastausten vuoksi en sitä taidakaan tehdä. Kirjoitin liian hätiköidysti.
No, lasta kutsuin siinä yhdessä kohtaa "poloksi" sen kohtelun vuoksi, jonka avuttomaksi uhriksi hän oli joutunut. Lapsipolo, lapsiparka, ei minun sanavarastossani epäkunnioittavaa; säälilläkin on paikkansa.
>>>Jos teillä saa hypellä sohvilla, niin kiva. Minä en halua jättää lapsen itsensä päätettäväksi sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan liian suuri vastuu niin pienelle.Anteeksi äiti, minä vain halusin kokeilla.
Kyllä lapseni ovat vilkkaita ja ihania. Siitä olen samaa mieltä.
Sanon että jos kotona ei aseteta rajoja, olkoon se nyt tässä esimerkissä se sohva juttu, niin lapsi ei saa kotoaan minkäänlaista mallia kuinka tulee käyttäytyä ympäröivässä maailmassa.
Kodin ulkopuolella on tietyt odotukset käyttäytymisestä.
Siinä olet myös oikeassa että lapsi on peili, jos kasvatat hänet hälläväliä-tyylillä ja lässyttämällä, tulee hänestä myös sellainen aikuinen. Hän ei tule pärjäämään tässä maailmassa kovin hyvin, ensimmäisellä kerralla kun joku auktoriteetti jyrähtää tulee sinun lapsellesi kauhallinen housuun.
"En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että sohvahyppely on Suomessa näin kuuma ja tunteita herättävä aihe. Mielenkiintoista perehtyä siihen syvällisemmin."
Jätä saivartelu savolaisille. Pidättäydy faktoissa.
Summa summarum; tee sinä tyylilläsi ja minä omallani. Olisi kiva palata sitten teini-ikäisten vanhempina asiaan.
vain, mutta minusta kuulostaa ihan oudolle tuo kinastelu, mitä lapset saa tehdä ja mitä ei..
En usko että jos antaa lapsen pomppia omassa kodissa sohvalla, että hän menisi siitä piloille, eikä osaisi muualla käyttäytyä tms.
Meillä esimerkiksi, en tykkää itse yhtään että sängyssä pompitaan (lakanat menee pahasti, jouset rikki jne. ja totta on sekin että sänky ei ole hyppimistä varten.) Samoin pyödälle en anna kiipeillä. Mutta olen ottanut periaatteeksi, että kotona saa pomppia sohvalla, sekä omat että vieraiden lapset (jos heillä on siihen vanhempien lupa) koska en ole niin tarkka meidän sohvista kuluvatko vai eivät, ja sohvien edessä on tyynyjä pehmikkeenä, kun hyppivät matalilta sohvilta alas. Ajattelen niin, että lapsen täytyy saada kehittää mm. kiipeämis ja hyppimistaitoja, ja meillä ei ole aina madollisuutta lähteä leikkipuistoon. Ja lapsi tietää, että kotona näin voi tehdä, mutta kylässä on kyläpaikan säännöt ja niiden mukaan mennään! Ja muistan itse vielä, miten mukava oli kun sai pomppia jossakin kotona ja peuhata ihan rauhassa, ja siihen oli vielä lupakin. Ja ei meistä ihan hulivilejä tai mummojen potkijoita tullut, ihan on osattu olla kohteiliaita ja hyvinkäyttäytyviä kyläilleissä ja muualla.
Juttelin ystäväni kanssa juuri aiheesta, ja heillä taas lapsella on lupa pomppia sängyllä, mutta ei sohvalla, pöydällä tms. Ja heillä se toimii niin.
Jossakin perheissä kaikenlainen kiipeäminen ja hyppiminen on kiellettyä - hyvä niin jos se toimii, ja lapset saavat jossakin toteuttaa kiipeily ja pomppimistarvettaan kehitystasoaan vastaavalla tavalla, mutta jos lapselta kieltää esim kaiken kiipeilyn ja kaikkea täytyy varoa, niin herkästi lapsesta kehittyy turhankin varovainen ja kömpelö - mikä taas voi johtaa toisenlaisiin ongelmiin. (kiusaaminen, itsetunnon latistuminen jne..)
Kannattaa muistaa, että kaikilla ei tosiaankaan ole leikkipuistoa aivan vieressä, jossa kiipeillä, joten jotain yksinkertaisia konsteja on vain oltava olemassa.
Eri perheissä on eri säännöt, toisilla tiukemmat, toisilla joissakin asioissa löysemmät, mutta molemmilla tavoilla VOIkasvaa ihan hyväkäytöksisiä lapsia. Ja molemmanlaiset perheet VOIVAT olla normaaleja! Se ei ole pelkästään siitä sohvallapomppimisesta kiinni.
Eihän tässä olekaan kysymys sohvalla pomoppimisesta, teille vähäpäisille vain pitää aina kirjoittaa kaikki niin auki kun ette osaa omia aivojanne käyttää.
Kysehän on siitä miten kotona pidetään kuria. Saako villit lapset tottelemaan "napakalla puheella" vai tarvitaanko järeämpiä otteita.
Kyllä pitää olla huono geeniperimä ihmisellä joka takertuu tähän sohva-asiaan pää pointtina. Mene kalustemyyjäksi.
Säkkituolit ovat hyviä myös, mutta ei meilläkään sohville pompita. Enkä ole kuullut, että hoito - tai kyläpaikoissakaan saisi. Pomppia voi myös tasamaalla siis kuluttaa muuten energiaansa. Ei se minusta kömpelyyttä aiheuta. Kiipeilemään kerkeävät silti vielä, kun ei jokapaikkaan ehdi., eli varmasti kiipeilytaidot kehittyvät. Meidän lapset olleet silti hyvin motorisesti kehittyneitä, kävelivät jo 10 kk iässä joten perässä on saanut mennä.
Kyllä mäkin tiedän, että perheissä on hyvin vaihtelevia sääntöjä, riippuen vanhempien arvomaailmasta, mutta myös ihan käytännön seikoista, esim. siitä miten kestäviä huonekalut tai vaikkapa lattiamateriaali on. Erään nuoruudenystäväni eteisessä ei saanut astua maton ulkopuolelle, kun lattiaan saattoi kengän korosta jäädä jälkiä.
Vaikka toisessa vastauksessa väitettiin, ettei sohvilla pomppinen ole tämän syntyneen keskustelun ydin, niin minusta se nimenomaan on. Kehoitin ensimmäisessä vastauksessani aloittajaa pohtimaan MIKSI sohvilla hyppiminen on heillä kiellettyä ja vakuuttumaan itse tuon kiellon tarpeellisuudesta, jotta voisi vakuuttaa myös lapsensa. Tähän reaktio oli juuri pelkäämäni "sehän on itsestäänselvää eikä muillakaan saa", mistä edelleen toistan, että argumentti on yhtä arvokas kuin tulevaisuudessa lasten argumentti "kaikki muutkin niin tekevät". En minä ihmettele yhtään, etteivät edes 2-3-vuotiaat kunnioita sellaisia sääntöjä, joiden ainoa peruste on, että "niin ei vaan saa tehdä".
Se, että sohvalla hyppiminen ja ne muut jutut ovat meillä periaatteessa sallittuja, ei tarkoita että lapset päivät pitkät niin tekisivät. Itse asiassa hyvin harvoin, jos koskaan. Esim. se ikkunalaudalla istuminen menee niin, että itse nostan vauvelin katselemaan maisemia ja pidän tietysti kiinni. Sitten 3v. pyytää kanssa päästä siihen viereen istumaan ja nostan hänetkin. Sen verran on mahtavat ikkunalaudat, että on itsekin tullut niillä verhoja kiinnitettäessä seistyä. Parisängyssä taas peuhataan ja leikitään tyynysotaa koko perheen voimalla joskus viikonloppuaamuisin; pienemmät siinä samalla tietysti hyppivät, mutta isommille ei tarvitse edes sanoa, kun itsekin tajuavat, etteivät he siinä voi seisaaltaan ruveta hyppimään. Hirveän hyvin lapseni ymmärtävät asioita itse eikä mun ole tarvinnut luoda nimenomaisia sääntöjä joka ikisestä asiasta ja esineestä kotonamme. Kaikkein pikkuisin 1v. tietty vaatii jatkuvaa valvomista, kun oma älli ei vielä riitä varomiseen.
Lapset ovat yllättävän viisaita ja vähän tukemalla he oppivat nopeasti ymmärtämään itse esim. esineiden kestävyyteen ja omaan turvallisuuteen liittyviä asioita. Kun näkee lapsen seisovan huteralla tuolilla yrittäessään ottaa jotain ylähyllyltä, voi havainnollistaa tuota huteruutta ja neuvoa mitä sen sijaan voi tehdä, kun haluaa jotain ylhäältä. Tällaisten "tuntosarvien" kasvattaminen on mielestäni miljoona kertaa parempaa kuin kuivat kiellot ja käskyt.
Totta tuokin, että kyllä lapsilla yleisesti pitää olla mahdollisuus kiipeillä ja pomppia edes jossain. Lapset ovat lapsia (lyhyen ajan!) ja heidän pitää saada myös juosta ja peuhata vapaasti; ei aikuismaista aina hillittyä käytöstä voi vaatia lapsilta. Oikeasti lapsethan oppivat ympäristön käytöstavat ihan ilman opettamistakin, jos heille suodaan siihen mahdollisuus ja käytetään hyväksi heidän synnynnäisiä kykyjään ja tarpeitaan. 1-vuotias aivan tarjottimella tarjoaa oppimis- ja yhteistyökykyään tekemällä kaiken isojen perässä, mutta juuri samaisessa iässä voi tuo prosessi lähteä väärään suuntaan, kun lapsen pyrkimykset ymmärretään väärin ja aloitetaan kaikenlainen sormille läpsiminen ja moittiminen asioista, joita lapsi ei lainkaan ymmärrä. Ei lapsia saa kasvattaa kuten koiranpentuja - kyse on aivan eri lajista!
ei mitään ongelmaa.
Niin olikos sinulla villejä lapsia? Poikia? (Pojat usein villimpiä).