taitoni rakastaa
on vähäinen
näen onnea ympärilläni
mutta minut se kiertää
olen kerännyt lemmenvasuuni
pieniä sekä merkittävimpiäkin
kertomuksia onnesta
matkinut niitä
ja palannut kauas karuun menneisyyteen
löytääkseni sen viimeisen avaimen
jolla salaisuudenrasia kirskuen avataan
sokeus on seuralaiseni päivällä
valoa pilkahtelee vain keskiyöllä
Rakas... en sinua rukoile tulemaan luokseni,
en rakastamaan, sillä se on vaikeaa
eikä rakkaus asu ihmisessä
se on vain illuusio
enkä siis hymyile tänäänkään
on vähäinen
näen onnea ympärilläni
mutta minut se kiertää
olen kerännyt lemmenvasuuni
pieniä sekä merkittävimpiäkin
kertomuksia onnesta
matkinut niitä
ja palannut kauas karuun menneisyyteen
löytääkseni sen viimeisen avaimen
jolla salaisuudenrasia kirskuen avataan
sokeus on seuralaiseni päivällä
valoa pilkahtelee vain keskiyöllä
Rakas... en sinua rukoile tulemaan luokseni,
en rakastamaan, sillä se on vaikeaa
eikä rakkaus asu ihmisessä
se on vain illuusio
enkä siis hymyile tänäänkään
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mie oon sanaton=)
(ja sill ei tietenkään oo mittään
tekemist töihin lährön kans, vaan sen et
runosi mykisti totaalisesti:)
kyllä sanat voivat kadota
on siitä kokemusta
mutta se on pääasia
että kävit lyömässä sinettisi=)
Tarvitaankokaan Taitoa rakastaa
vainko vaan kaksi ihmistä ~~
taito kerttyy
kun rakastaa
rakastamisen taito on jokaisella
(ainakin luulen niin)
siihen voi tulla ryppyjä ja kolhuja
ja voi käydä myös niin
ettei rakkaus enää riitä pitämään
kokonaisuutta kasassa
tämä on aihe
josta ei ole yhtä ainoaa
oikeaa mietettä
jokaisella on omansa
- ja niin on hyvä
Sinua kiitän=)
'Hiljainen' on runosi, sellainen tunne tulee tätä lukiessa, vai olisiko yksinäinen parempi sana kuvamaan.
tai hiljainen ja yksinäinen - rauhallinen, vaikka onkin sydämen huoneita ravisteleva, näkymätön myrsky.
Hyvin kirjoitettu. Takertelematta, sulavasti loppuun asti! :)
Veri Guut! :]
ps.(sorg, silmäni ei löytänty tätä mutta ooooneksi nousi tähän ylös!! :) huoh)
kun tunteet vievät ihmistä laidasta laitaan
ja on tullut tavaksi siirtää niitä paperille
tai koneen tiedostoon
niin suruakin löytyy
iloakin
rakkauttakin
hellyyttä
pehmeyttäkin
ja väliin mahtuu yksinäisyyttä
ja kaikkea mahdollista
tunnet vahvasti Murukulta
niin eivät kaikki tee
Kiittää; huurteesta valkoinen tulppaani:)
Itse ajattelen, että on meillä on tietty onni, kun osaamme kirjoittaa 'itseämme ulos',
Siinä syntyy (jos sen oikein osaa ottaa, ja mehän osataan) virta, joka pitää 'veden kirkkaana'
Oman itsensa läpikäymistä ja sitäkin kautta ymmärtämistä itseen, toisiin ja glopaalimminkin.
Emme ole tolppaan kahlittu ja näin ollen pyöri ympyrää pääsemättä minnekään,
vaan lennämme valkoisen sulan kanssa sinne tärkeimpään - isteen - ja sieltä takaisin,
niin kuin oikein on - toisten ihmisten luo! .. tällä ---> :)
Muru... olet ihan oikeassa
kirjoittaminen on onni
on ihan sama mitä kirjoittaa
onko se surullista ja kaipaava
vai äärettömän rakastavaa
runoutta tai jotain muuta
silti se on onni
muusta en kyllä tiedä
rakkaus on niin vaikea laji
välillä jopa käsittämätön
(kuten kirjoittaminenkin)
kiitos Sinulle kanssapohdinnoista =)
Joskus sitä jää miettimään niitä aikoja, jolloin ei jäänyt pohtimaan liki kaikkea olevaista ja olematontakin.
mutta näin se aika tekee työtään tässäkin suhteessa, en sano että enkö olisi aina pähkäillyt maan ja taivaan välillä olevia mutta ehkä hetki - tämä hetki - on kuitenkin se tärkein, mistä lähdetään laskemaan eteenpäin..
Rakkaus ja rakkaudessa on se mukava puoli, että nyansseja löytyy, aina ja aina yllättyy, vähän niin kuin talvikelit yllättää joka vuosi etelän ihmeet, sama juttu vuodesta toiseen, mutta yllätää se vain..;))
Esimerkiksi näin kirjoitaessa runoja, pähkäillessä rytmejä, sanomaa, omia ajatuksia! huomaa kuinka siitä voi kirjoittaa 'tuhansilla eri tavoilla' - samasta asiasta - rakkaudesta - ja löytää aina jotain, joka koskettaa, joka vie eteenpäin - paljon asioita.
Runojen kirjoittaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa! :)
tunteiden kanssa puljaaminen se on mahdottoman
mielenkiintoista ja aikaa vievää hommaa
samaa on tämä runoilukin
aikaa menee ja tupakkia
ja lopputuloksesta ei koskaan ole varmuutta
yritellään
jatkossakin
jotain kirjoitella=)
niin Sinä kuin minäkin
paperia on toistaiseksi riittänyt niin kirjoittamiseen
kuin kyynelten pyyhkimiseen
välillä en tiedä kumpi kasa on isompi
rutattujen virhepapereiden vai nenäliinojen
kyyneleiden läpi olen monet sinukin runosi lukenut
hyvää runoviikkoa Muru
lunta odotellessa; tulppis
hengitä syvään
anna mielesi vaeltaa
mieti mennyttä kesää
unelmoi rakkaudesta
mitä me olisimme
jos emme uskoisi
sen olemassaoloon
koko elämämme ajan
mitä me sitten odottaisimme
no minä odotan hymyäsi tänään
tunteita tulvillaan
on jokainen runosi
ja ne tunteet ovat vahvoja
tässä tunteettomassa arjessa
tunteiden umpikujilla
pienillä pitkospuilla
minä liukastelen
en tiedä saavutanko koskaan rakkauden valtatietä
onko se edes tavoittelemisen arvoinen
ehkä
ehkä ei
siksi epäilen sen olevan illuusio
ja ehkä
ehkä jos vielä tänään hymyilen
se on erävoitto
ja karhentaa pieniä pitkospuita
kiittäen=)
tästä tutkiskelevasta runostasi ja itseensä tuntustumisen ajatuksesta. Onko rakkaus illuusio, vastauksen löytänee jokainen sisimmästään. Tahtoisin kauniisti ajatella, että rakkaus löytää sijansa ihmisissä, eihän onnellisia liittoja muuten olisikaan. Rakkauden säilyttämiseen sitten työtä ja tahtoa, niinkuin kaikkien tärkeiden asioiden saavuttamiseen. Teoreettiisesti helppoa, oikeassa elämässä ei milloinkaan, ja sittenkin joku pari onnistuu melkein mahdottomassa. :)
Kaunis, herkkä ja surullinen runosi koskettaa.
olen iloinen
jos tein sinuun edes pienen vaikutuksen
sitä runollani aina haen
edes pientä tönäisyä lukijalle
ja pohditkin hyvin miellyttävästi ikuisesti
päivänpolttavaa aihetta
kiitos Sinulle=)