Olen 44v nainen,mieheni ,60 v, sai puoli vuotta sitten Alzheimer diagnoosin,ja vieläpä nopeasti etenevä.
Koko maailmani on romahtanut mieheni sairauden myötä,tuntuu kuin koko tulevaisuus olisi riistetty minulta ja 11v tyttäreltämme...mikään ei maistu enää,jotenkin koitan selvitä aamusta iltaan ja illasta aamuun.Hoidan kaikki arkiset asiat,koska mieheni ei enää pysty,pyöritän koko taloutta yksin ja samalla katselen ,miten mieheni katoaa miulta tuntemattomaan paikkaan.Yksinäisyys muutti vieraakseni,mieheni ei kykene keskustelemaan enää loogisesti.Lääkitys on päällä,mutta sairaus etenee koko ajan.Koko ajan mietin miten ,miksi ,mitä...koska...Hiljaa minun elämästäni otetaan pala joka päivä...kohta eo mieheni enää tunnista minua.Haluaisin karata,juosta karkuun,jättää kaiken,mutta en mie nyt sitä tee,eihän niin voi tehdä.Kohta olen 24h omaishoitaja...mistä saan voimia jaksaa...yksin olen tämän asian kanssa,jolle en voi mitään...
alzheimer nujertaa minut
10
1143
Vastaukset 10
- Marjatainen
Tervehdys sinulle! Otan osaa, vaikka se ei sinua konkreettisesti autakaan. Me tuntemattomat nettikirjoittelijat emme voi muuta kuin vakuuttaa myötätuntoamme, ja sehän on aika ohut lohtu.
Oletko kysynyt paikkakuntasi vertaistukiryhmiä? Joidenkin kohdalla vertaistuki toimii, mutta tietysti jotkut kokevat saavansa sellaiseen osallistumisesta vain yhden lisäristin kantaakseen.
Olet kovin nuori: vielä ei pitäisi olla puolison hyvästelemisen aika. Siinä on jotain luonnotonta, vaikka se on nyt sinun kohdallasi osoittautunut olemassa olevaksi tosiasiaksi. Oletko jutellut lääkärin kanssa omasta jaksamisestasi? Kuinka tyttäresi voi? Saako hän apua? Voiko hän puhua vaikka koulukuraattorin kanssa? En yhtään epäile, ettetkö ole tyttäresi tukena ja kuuntele häntä, mutta joistakin asioista on kuitenkin helpompi puhua perheen ulkopuolisen ihmisen kanssa.
Kuinka hänen toverinsa suhtautuvat tilanteeseen, vai tietävätkö he siitä mitään? Miehesi on hiukan vanhempi kuin 11-vuotiaan isät yleensä, ja toiset lapset voivat olla joskus aika julmia töräytellessään ilmi huomioitaan.
Samoin kuin sinä olet menettänyt sen miehen, jonka tunsit ja jonka kanssa menit naimisiin, on tyttäresi menettänyt tutun ja turvallisen isänsä. Kirjoitan "menettänyt" enkä "menettää", koska menetys on ilmeinen tosiasia elämässänne jo nyt. Miehessäsihän on tällä hetkellä sekä sitä vanhaa tuttua, että myös uutta ja vierasta.
Toivon, että saat voimia jaksaa koettelemuksesi läpi asti ja että jaksat myös tukea tytärtänne. Lämpimästi koko perhettäsi ajatteleva Marjatainen- marilyn-65
vastauksesta ja välittämisestä.Jostain syystä ihmiset arkailee lähestyä ja antaa myötätuntoa,kun sairaus iskee,monet jopa pelkäävät ja yhteys katkeaa.Tämä "meidän " sairaus on siinä mielessä jo vähän uutta kaikille,koska mie niin nuori ja mieheni myös nuori Alzheimersairastaja,vertaistukiryhmissä yleensä vaan vanhuksia,siis sairastavina ja puolisoina...en oikein pääse samalle tasolle,miun elämä viel niin toisenlaista ,enhä pääsee eläkkeelle vielä pitkään aikaan..ei ole mitään ryhmiä nuorille sairastaville...
Olen semmoinen yksinsurija,koittanut aina pärjätä omillani,nyt en osaa,noidankehässä olen.Tyttäreni
kärsii omalla tavallaan,ei paljon puhu asiasta....suree itsekseen,enimmäkseen kavereiden kanssa..en tiedä ymmärtääkö tätä kaikkea...vaikka kyllä yritän puhua asioista,hänelläkin teinioireet jo,sekin raskasta...Onneski hänellä paljon ystäviä,minulla ei ole ,vaikka olen aikas sosiaalinen ihminen,ne ystävät katosivat,ja miehen kans oltiin parhaimmat ystävät ennen sairautta...kuin painajaisessa eläisi...
kait tämäkin jokin kriisin aika miulle myös,lääkärit ei kait ededs tajua,miten kärsin,yksi taisi sanoa ,että harvoin puolisot näin nuoria...että koita jaksaa,ja sit sain unilääkkeitä....ja ilopillereitä...
- samassa veneessä
Olen 54 vuotias ja saman ikäinen vaimoni sai myös n. puoli vuotta sitten diagnoosin otsalohkodemendia. Tähän ei ole edes mitään lääkitystä eikä muutakaan hoitoa. Juuri samojen asioiden kanssa tässä painiskellaan.
- marilyn-65
sekin raju sairaus....koita siekin jaksaa...
Miksi kysymykseen ei ainakaan ole vastausta. Elämä ei ole oikeudenmukaista - ainakin silloin tuntuu siltä kun omalla kohdalla jysähtää. Itse tiedän siitä, että sain 44-vuotiaana aivoverenvuodon josta kuitenkin olen toipunut kiitettävästi. Pää ja ajatukset pelaavat ja pääsen kävelemään. Tyttöni oli siihen aikoihin samanikäinen kun sinun tyttösi nyt ja sanoisin neuvona että vie koulupsykologille tai nuorisopsykologille jos vain suostuu lähtemään. Ulkopuoliselle on joskus helpompi puhua kuitenkin. Noin pienelle tytölle se oman vanhemman sairastuminen on kova pala. Minä palasin sentään mutta valitettavasti miehesi tauti on sellainen joka vain etenee ja paluuta ei ole. Jossain vaiheessa joudut hänet viemään hoitokotiin jo miehesi oman turvallisuuden vuoksi.
Koita jaksaa pitää huolta itsestäsi se on kuitenkin monen asian a ja o. Tyttäresikin tarvitsee sinua vielä monta vuotta.
jaksamista surun keskelle toivoo MLL- marilyn-65
tilastoihmehän tässä ollaan,nelikymppinen vaimo ja 11vtyttö ...eikä mistään löydy samanikäisiä jolla asiat samassa vaiheessa,yleensähän tämä on vanhuksien sairaus.No monet nyt toitottaneet ,että minun pitää alkaa elää omaa elämää,tämän mieheni alzheimer-taudin vastapainoksi...että menetetty mikä menetetty,eikä mitään enää mahda.En edes välillä tunnista omaa miestäni,eipä ole sama kenen kanssa menin naimisiin....on se saakeli kurjaa katella kun toinen puhuu aivan ympäripyöreitä,ja likka katselee isäänsä kuin avaruusoliota.Pitäisi olla nuorille alzheimeriin sairastuneille oma paikka,missä olla ,edes päivisin...en voi laitta miestäni vanhuksien joukkoon...voi että miten hankalaa ja vaikeaa...ja tästä yhteiskunnasta ei mitään apua,säästetään ja taputetaan olalle,koita nyt jaksaa,koita nyt jaksaa...ja minun pitäisi töissä käydä...eikä nyt likka voi aina lapsenvahtina olla isälleen...miten sitten elää omaa elämää...siis mikä elämä...
unilääkkeillä saan unta,ettei tarvii öisin miettii...vuosi sitten olin en olisi voinut kuvitella,että oma elämä katoaa kuin viemäristä alas hetkessä...joskus toivon..en kehtaa edes sanoa mitä...kokonainen perhe kärsii nyt...oikea surutalo,avovankila... - samassa veneessä
marilyn-65 kirjoitti:
tilastoihmehän tässä ollaan,nelikymppinen vaimo ja 11vtyttö ...eikä mistään löydy samanikäisiä jolla asiat samassa vaiheessa,yleensähän tämä on vanhuksien sairaus.No monet nyt toitottaneet ,että minun pitää alkaa elää omaa elämää,tämän mieheni alzheimer-taudin vastapainoksi...että menetetty mikä menetetty,eikä mitään enää mahda.En edes välillä tunnista omaa miestäni,eipä ole sama kenen kanssa menin naimisiin....on se saakeli kurjaa katella kun toinen puhuu aivan ympäripyöreitä,ja likka katselee isäänsä kuin avaruusoliota.Pitäisi olla nuorille alzheimeriin sairastuneille oma paikka,missä olla ,edes päivisin...en voi laitta miestäni vanhuksien joukkoon...voi että miten hankalaa ja vaikeaa...ja tästä yhteiskunnasta ei mitään apua,säästetään ja taputetaan olalle,koita nyt jaksaa,koita nyt jaksaa...ja minun pitäisi töissä käydä...eikä nyt likka voi aina lapsenvahtina olla isälleen...miten sitten elää omaa elämää...siis mikä elämä...
unilääkkeillä saan unta,ettei tarvii öisin miettii...vuosi sitten olin en olisi voinut kuvitella,että oma elämä katoaa kuin viemäristä alas hetkessä...joskus toivon..en kehtaa edes sanoa mitä...kokonainen perhe kärsii nyt...oikea surutalo,avovankila...Myös minä olen aivan kuin selkä seinää vasten, tilanne on aivan toivoton paranemisen suhteen. Yritän kuitenkin kaikin voimin "säästää" itseäni ja loppujen lopuksi hyväksynyt tilanteen ja se on ainakin minua auttanut. Olen miettinyt paljon viime aikoina, että olisiko se itselleni helpompaa aivankuin luovuttaa, sillä en haluaisi polttaa itseäni loppuun.Yritän valaa itseni uskoa, että elämää täytyy olla vielä senkin jälkeen. Jos tässä vaiheessa polttaa itsensä, siitä voi seurata loppuikäinen riesa.
- marilyn-65
samassa veneessä kirjoitti:
Myös minä olen aivan kuin selkä seinää vasten, tilanne on aivan toivoton paranemisen suhteen. Yritän kuitenkin kaikin voimin "säästää" itseäni ja loppujen lopuksi hyväksynyt tilanteen ja se on ainakin minua auttanut. Olen miettinyt paljon viime aikoina, että olisiko se itselleni helpompaa aivankuin luovuttaa, sillä en haluaisi polttaa itseäni loppuun.Yritän valaa itseni uskoa, että elämää täytyy olla vielä senkin jälkeen. Jos tässä vaiheessa polttaa itsensä, siitä voi seurata loppuikäinen riesa.
kait tämä on jotain surutyötä,keskellä kriisiä,katella kun toinen katoaa paikkaan,mihin minä en enää pääse,ei voi taistella,voi vain vierestä seurata...Olen nyt vain niin uupunut,mutta kait se pitää sallia itselleen,ja koittaa arjesta selvitä...Mie nyt niin nuori vielä,ehkä voin joskus aloittaa "uuden" elämän...ja jatkaa matkaa....Vielä olen liian katkera,en tiedä mille,mut olen vaan..hyväksynkö,ehkä...jonain päivänä....
- samassa veneessä
marilyn-65 kirjoitti:
kait tämä on jotain surutyötä,keskellä kriisiä,katella kun toinen katoaa paikkaan,mihin minä en enää pääse,ei voi taistella,voi vain vierestä seurata...Olen nyt vain niin uupunut,mutta kait se pitää sallia itselleen,ja koittaa arjesta selvitä...Mie nyt niin nuori vielä,ehkä voin joskus aloittaa "uuden" elämän...ja jatkaa matkaa....Vielä olen liian katkera,en tiedä mille,mut olen vaan..hyväksynkö,ehkä...jonain päivänä....
meidän molempien tapauksessa surutyö on pitänyt aloittaa jo diagnoosin selvittyä, koska molemmat diagnoosit ovat kuolemaan johtavia ennemmin tai myöhemmin. Mielestäni kuoleman kohtaaminen on helpompaa, kun siihen annetaan riittävästi aikaa. Surutyö pitää kuitekin tehdä, ja sen pituus on varmaan aina yksillönen ja tapauskohtainen. Uskon kuitenkin, että ainakin omalta kohdaltani, kun minulle läheinen ihminen otetaan pois, tilanne on silloin helpompi, kuin sellaisessa tapauksessa kun kuolema kohtaa yllättäen. Elämän on kuitenkin aina jatkuttava ja on hyvä muistaa se että kun ovi sulkeutuu, niin ikkunat avautuu. Voimia sulle tähän alkutalven harmauteen.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Venäjä alkaa iskemään Suomen politiikkaan.
Tässä on valtion ja koko länsiliiton päämiehet varoitelleet, että Venäjä alkaa talven aikana taas iskemään hybridisesti.2371481Hallituksen järjestämä spektaakkeli tuo vessanpyttykeissi
Että olisi kymmenien kansanedustajien kodeissa käyty ihan tuosta vaan, eikä kukaan kansanedustaja kerro niin käyneen, va2841060Miltä tuntuu vanhempi nainen olla
Pihkassa huomattavasti nuorempaan kolliin joka on uskollinen ja kiltti ja tottelee joka asiaa ja tykkää pussailla ja pan94824Sysmän "ilon päivä"
Ja taas palaa hirveä määrä verorahoja, ihan turhaan soopaan. Eikö nämä jotka kuntapolitiikassa valittavat ja tuhoaa vaan68782Uskon, että saataisiin kaikki selvitettyä
Mutta yhteys on jäissä, minä olen jäässä, enkä osaa tai uskalla enää lähestyä. Se vaan on niin. Naiselta Jos ei ole hyvä48733- 110629
Joka ilta mietin
sua❤️Mitä teet, missä meet? Kaipaatko yhtään? Yön tullen toivotan mielessäni sulle hyvää yötä ja aamuisin huomenet. Joka27595Riitastako pelastaja
Riitta jätti hakemuksen. Hyvä niin. On ainakin yksi mistä ottaa. Pertsa ei taida aikuistua koskaan ja Pekka hoiteli silt34574Timo Vornanen.
On siinäkin yksi täystampio. Eipä ihme, että persukannattajat sen eduskuntaan äänestikin.49555Luottamus
Luotan vain siihen mitä tapahtuu IRL. Anonyymipalstan vihjailut eivät merkitse minulle mitään.94525- 41501
- 32491
Kadutko mies sitä miten reagoit?
..siihen sotkuun, jonka jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. 🥺48475Millaisen talvitakin haluaisit?
Talveen vielä aikaa, mutta talvitakit tulleet kauppoihin. Millainen olisi unelmiesi talvitakki? Itse tykkäisin jostain77451- 32444
- 32439
- 77422
Onko kahvila Retro samalla pub???
Netin mukaan anniskeluoikeudet. Käykö tuolla kaljoitteluporukkaa? Onko iltaviihdettä? Olen muuttamassa marraskuussa Kuhm8407Oletteko täyttä sataa?
Muuta etunimienne kirjaimet numeroiksi. Esim. Mia ja Risto siitä tulee 8 numeroa. Laske ne yhteen . Paljonko tulee?33400Iivari esittää poliisin tutkintaa
Siikalatvan kunnanjohtaja Pekka Iivari on pannu ison pyörän liikkeelle. Entinen Kemijärven historian lyhimmän kaupunginj21381