Monasti kuulee ja lukee masentuneista, jotka paranevat muutamaasa kuukaudessa työkykyisiksi ja ennenkaikkea vissiin toimintakykyisiksi oikealla lääkityksella ja siinä sivussa mahdollisesti keskusteluavulla.
Mutta minun masennukseni on tullut esiin 21/2 vuotta sitten ja on koko ajan diagnosoitu vakavaksi. Toipumista ei ole ollut lääkehoidoista ja terapiasta huolimatta. Ja lääkkeitä on kokeiltu monenlaisia. Lääkkeet ovat auttaneet sen verran että selviydyn päivittäisistä toimista kotona. Mutta ahdistusta ja epätoivoa ne eivät ole pois vieneet, Eivätkä ole tuoneet valoa tunnelin päähän.
Milloin alan olla sitten kroonisesti masentunut? Milloin minun kohdallani luovutaan toivosta saada minut tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, eli lopetetaan terapian tukeminen ja jätetään lääkkeiden kanssa yksin nuolemaan haavojani? Milloin nostetaan kädet pystyyn ja sanotaan, etteivät voi tehdä enempää...
Sitä hetkeä minä pelkään! Että auttajienkin toivo on mennyt. Kysyn usein terapeutiltani sitä, että miten ihmeessä hän voi nähdä minussa toivoa paremmasta. Ja olen sitä mieltä, ettei hän voi muuta sanoa kuinettä hän sen näkee. Jo hänen ammattinsakin velvoittaa häntä pitämään yllä toivoa. Vaikka se ei olisikaan aitoa, kysyn minä.
Eli on todella pelottavaa olla pitkäaikaisesti masentunut. Selviytymistarinat eivät ikäänkuin kosketa minua.
huokaus
Mutta minun masennukseni on tullut esiin 21/2 vuotta sitten ja on koko ajan diagnosoitu vakavaksi. Toipumista ei ole ollut lääkehoidoista ja terapiasta huolimatta. Ja lääkkeitä on kokeiltu monenlaisia. Lääkkeet ovat auttaneet sen verran että selviydyn päivittäisistä toimista kotona. Mutta ahdistusta ja epätoivoa ne eivät ole pois vieneet, Eivätkä ole tuoneet valoa tunnelin päähän.
Milloin alan olla sitten kroonisesti masentunut? Milloin minun kohdallani luovutaan toivosta saada minut tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, eli lopetetaan terapian tukeminen ja jätetään lääkkeiden kanssa yksin nuolemaan haavojani? Milloin nostetaan kädet pystyyn ja sanotaan, etteivät voi tehdä enempää...
Sitä hetkeä minä pelkään! Että auttajienkin toivo on mennyt. Kysyn usein terapeutiltani sitä, että miten ihmeessä hän voi nähdä minussa toivoa paremmasta. Ja olen sitä mieltä, ettei hän voi muuta sanoa kuinettä hän sen näkee. Jo hänen ammattinsakin velvoittaa häntä pitämään yllä toivoa. Vaikka se ei olisikaan aitoa, kysyn minä.
Eli on todella pelottavaa olla pitkäaikaisesti masentunut. Selviytymistarinat eivät ikäänkuin kosketa minua.
huokaus
Vastaukset 10
Vanhimmat
Käytätkö kofeiinia, kahvia, energiajuomia, kolajuomia, teetä, kaakaota, suklaata? Jos käytät, kokeile lopettaa se aivan täsysin, olet kunnossa muutamissa kuukausissa.
en juo mitään noista juomista, eli kohdallani ei ole kysymys kofeiinin vaikutuksesta.
Oletko joskus käyttänyt jotain noista? Jos olet, niin miksi lopetit? Jos et, niin miksi et?
Heh,
Kahvi on pahaa, olen juonut viimeeksi alle koulu ikäisenä, eli vuosisata sitten...
energiajuomat maistuu vielä pahemmalle, en ole koskaan juonut suullista enempää...
tee on pahaa...
kaakao ei myöskään ole erityisemmin hyvää...
Eli lyhyt syy: en tykkää...
ilmoitus asiattomasta viestistä!
"Jos käytät, kokeile lopettaa se aivan täsysin, olet kunnossa muutamissa kuukausissa. " Niinpä niin ja sinähän sen tiedät....
Tuo kofeiinin välttely voi johtua siitäkin, että vaisto kehottaa pysyttelemään erossa siitä, koska keholla saattaa olla herkkyys aineelle. Seuraava asia olisi tarkistaa, onko ruokavaliossa muita tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa stressihormonitasoihin, esim. sokeri, hiilihydraatit, elintarvikkeiden lisäaineet jne. Moni aineenvaihduntaan liittyvä tekijä voi aiheuttaa masennusta perinnöllisten ominaisuuksien kanssa, näitä yhteyksiä ei ole juurikaan tutkittu, mutta ruokailutottumusten remontoiminen voi todella olla aviksi, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Itse olen ollut vakavasti masentuneena lähemmäs neljä vuotta. Omalla kohdallani tilanne ei parantunut ensimmäisessä kolmessa vuodessa ollenkaan, kävin 3 kertaa viikossa terapiassa, lääkkeitä oli ja on edelleen.
Lopulta tilanne kuitenkin kohentui. Edelleen tarvitsen arjessa tukea, pienet vastoinkäymiset tuntuvat todella suurilta. Lääkitys on kohdallaan, mutta välillä silti masennus ja ahdistus nostaa päätään ja on vaikea päästä sängystä ylös. Nyt apunani on koira, ja sen hyvinvointi on minulle tärkeää, joten ulos on lähdettävä.
Olen vasta 21-vuotias ja olen myös pelännyt, että koska omalta kohdaltani lääkkeiden uusiminen menee laatikon kautta ja pari kertaa vuodessa tapaisi lääkärin. On osattava puhua peloistaan, itse sain tihennettyjä käyntejä psyk. polille kun sanoin tarvitsevani enemmän tukea.
Kyllä elämä taas alkaa sujumaan, vaikka sitä on välillä vaikea uskoa. Keskity omaan hyvinvointiin ja tee asioita, joista pidät. Siitä se lähtee...
Masennus ei läheskään aina ole mikään pikainen sairaus. Itsellä yhtäjaksoista masennusta kesti about 1½ vuotta. Sen jälkeen pyysin lääkitystä, ja nyt on ollut hyviä ja huonoja kausia pitkän aikaa. Diagnoosi koko tämän viiden vuoden aikana on ollut vakava masennus, mutten siltikään sanoisi olevani kroonisesti masentunut. Tukea on löytynyt, enkä ole joutunut tuntemaan itseäni hylätyksi.
Älä heitä toivoa kaivoon, vaikka apua ei tahtoisikaan löytyä. Luultavasti josain vaiheessa löytyy kuitenkin jotain mikä selittää olosi. Pitää vain etsiä. Kilpirauhanen on hyvä tutkituttaa ja pitää huolta riittävästä unen saannista joka yö. Kaikki nämä perusjutut, terveellinen ruoka, liikuntaa voinnin mukaan. Yksi hyvä juttu joka on minua auttanut, on tarkkailla kaikkia pieninmpiäkin hyvän olon hetkiä, ja painaa ne mieleen. Masentuneena kun usein on siinä uskossa, ettei hyvää oloa enää ole eikä tule. Jos on muistissa varma tieto siitä, että hyviäkin hetkiä on, se helpottaa. Mitä enemmän hyvää oloaan tarkkailee, sitä enemmän sitä löytyy, ja olo paranee. Masennus toimii samaan tapaan, mutta päinvastaiseen suuntaan. Voimia!!
Se pieni hyvän olon hetki ei tarvitse olla kuin vaikka sekunnin mittainen. Kunhan niitä vain löytyy.
Psykiatri sanoi, että toipuminen vie vähintään puolet siitä ajasta, joka kului sairastumiseen. Eli jos on vaikka ensin ollut neljä vuotta vajoamista burnoutiin ja sitten mennyt kaksi vuotta vielä lisää vajotessa vaikeaan masennukseen, se tekee kuusi vuotta yhteensä. Jos vasta sen jälkeen alkaa hoito, niin toipuminen vie tuon kaavan mukaan vähintään kolme vuotta. Toipuminen pitää vielä sisällään sen, ettei elämä sisällä enää yhtä rankkaa stressiä kuin sairastamisvaiheessa eli on oikeasti mahdollisuus toipua.
Kun kuulin toipumisennusteen hitauden, en halunnut uskoa koko juttua, vaan ajattelin olevani poikkeus, joka parantuu nopeammin. Ikävä myöntää, että toipuminen tuntuu tapahtuvan juuri niin hitaasti kuin ennuste oli. Lääkäri oli oikeassa. Poikkeuksiakin varmasti löytyy, mutta minä en ollut poikkeus.
Älä menetä toivoasi. Suurin osa meistä kuulemma toipuu.