Tsunami 2004 Thaimaassa

26. joulukuuta 2004 tapahtui Intian valtameressä Sumatran länsirannikolla vedenalainen maanjäristys, joka oli voimakkaimmista päästä ja yli 10 metriä korkea. Olin tuolloin perheeni kanssa Thaimaassa, phuketissa lomailemassa ja oli tapaninpäivä, isäni nimipäivä. Se oli päivä jonka muistan varmasti ikuisesti. Se päivä oli viimeinen päivä Thaimaassa, koska seuraavana päivänä olisi lento Suomeen takaisin. Olimme lähdössä rannalle hotellilta taksilla joka oli pakettiauto ja hotellilla olimme päättäneet ettemme mene tuktukilla rannalle. Juuri rannan edessä olevalla urheilustadionilla olimme taksilla. Katsoimme rannalle päin kaikki, kun näkyi valkoista, tai valkoista vaahtoa ja isä oli ottamassa kameralla juuri kuvaa siitä, taksikuski oli pysäyttänyt auton siihen juuri, vaikka emme olleet perillä. Sitten ilmeisesti ensimmäinen hyökyaalto tulee. Se oli kamalaa, isä huusi kuskille, että aja,aja, mutta ei ehtinyt ajaa. Isäni avasi pakettiauton oven, että nyt lähdetään hevon kuuseen, mutta aalto iski juuri silloin, emmekä ehtineet tehdä mitään. Minä, äitini ja siskoni jäimme autoon kun aalto iski. Isä oli pitänyt koko ajan taksista kiinni . En tiedä monta aaltoa tuli, mutta meidän perheelle ei käynyt kuinkaan. Minä pidin omasta aurinko-hatustani kiinin, aurinkolaseista ja nenästä kiinni niiden aaltojen ajan jotka ehtivät tulla. Huomasin taksissa, että vesi alkoi häipymään ja nousin kattoon, koska vesi oli laskenut sen verran (auto oli ollut vettä täynnä) että sain happea. Sitten vesi laski ja äiti yrittää avata ovea, se ei aukea. Sitten äiti ottaa laukustaan joka on pysynyt hänen kädessään kokoajan ja avaa kynällä ikkunan ja ikkunasta tulemme autosta pois joiden paikallisten avulla. He vievät meidät läheiseen hotelliin ja muistan kun joku kantoi minut ja siskoni sinne ensin ja äiti kompuroi pystyyn takanamme ja tuli isän kanssa perässä. Isä oli pitänyt sähköpylväästä kiinni ja taksista jossa olimme, mutta siitä oli vain jäänyt oven yläpuolella oleva pala käteen. Pääsimme joidenkin Norjalaisten huoneeseen vähäksi aikaa odottelemaan milloin pääsisimme omaan hotelliin. He ilmoittavat, että nyt äkkiä pitää lähteä. Se oli järkyttävää, kun juoksimme stadionin poikki mäelle ja sieltä sitten hotelliin. Ulkona oli telkkareita ja kaikkea roinaa. Taksi oli ollut stadionin edessä, mutta aaltojen jälkeen stadionin vieressä ihan oikein päin.
Kenellekkään meistä ei käynyt kuinkaan, mutta se oli kamalaa, järkyttävää. Sitä ei edes sanat pysty kuvaamaan, se valuu silmien edestä miten oli juuri kuolla sinä päivänä. Suomessa kaikki sukulaiset luuli meidän kuolleen, mutta kun kotiin päästiin oli lentokentällä vastassa monia tuttuja. Lentokoneessa olin liian järkyttynyt enkä ymmärtänyt mitään. Koneessa oli joitain hengitys-koneessa. Käteni tärisee tätä kirjoittaessa ja joskus kun muistelen tuota päivää, niin on haikeaa ajatella, että kaikki sukulaiset on pelännyt meidän puolesta.. Millaista uutisissa sitten on ollut kun he katsovat ja järkyttyvät, kun juuri meidän perhe on Phuketissa. Loman alussa bussissa ihmettelin, että mikä virta, kun ne selitti tsunamista, eikä kukaan oikein ymmärtänyt mitään, eikä merellä näkynyt punaista lippua, ettei saa mennä uimaan.
Päätin kirjoittaa tämän tänne, koska minusta tuntuu että tämä selviytyminen kuuluu tänne muiden joukkoon, mutta en tiedä voisinko sanoa tätä onnettomuudeksi. Sillon tuntui, että elämä lipui ohitseni pikakelauksena.. Kaikki hetket.. Kaikki ilot ja surut, mutta minusta tuntuu hyvältä ajatella, että olen selvinnyt elämäni pahimmasta hetkestä ilman mitään murtumia.