Tässä on mennyt jo reilu vuosi odotellessa että mies olisi "valmis" lapsen hankintaan.
Hän sanoo, että kun tuputan ja jauhan asiasta, niin sitä vähemmän hän vauva-asioita haluaa ajatella.
Sittemmin olen lopettanut aiheesta puhumisen tyystin mutta hän ei vieläkään ota sitä itse puheeksi. Kertonut kuitenkin pohtineensa vauvan saamiseen liittyviä asioita tänä aikana.
Olen usein itkenyt, kun olisin itse niin valmis ja jotenkin tuntuu että elämässä on ikäänkuin lapsen kokoinen tyhjä tila. Nyt olisi aikaa lapselle. Sitten mieleen tulee sellaisiakin tunteita, että entä jos mies jotenkin alitajuisesti ei tunne että minä olen se "oikea" sittenkään. Kun aina kuulee nitä tarinoita, että mies ei halunnut lasta ja kun tuli ero, niin seuraavan tyttöystävän kanssa oli nainen jo parin kuukauden päästä raskaana molempien yhteisestä päätöksestä kun olivat niin rakastuneita ja halusivat yhteisen lapsen. Joskus suutuspäissäni miehelle sanoinkin tuosta, niin hän oli vihainen, että on tyhmää että edes ajattelen tuollaista.
Tiedän kyllä realistisesti ajatellen, että suurin syy, miksi mies ei ole valmis on, että hän yksinkertaisesti pelkää vastuuta, eikä ikäänkuin halua "kasvaa aikuiseksi". Hän pelkää, että lapsen kautta hän joutuisi olemaan mies eikä poika ja että hän jotenkin menettäisi itsensä ja joutuisi elämään lapsen kautta. (Olemme kolmekymppisiä). Tiedän kuitenkin miehen luonteen perusteella sanoa, että jos meillä olisi lapsi, se olisi hänen elämänsä tärkein asia ja tiedän että hän olisi erittäin hyvä ja suorastaan ylihuolehtivainen isä.
En tiedä kuinka kauan tässä vielä pitää odottaa. Yhdessä olemme olleet jo useamman vuoden enkä haluaisi olla ihan vanhus kun lapsi on parikymppinen. Ja muutenkaan eihän sitä tiedä miten kauan pitää yrittää että ylipäätään tärppää jos tärppää. Näistä kaikista asioista olen hänelle jo paasannut. Ymmärrän kyllä että painostus ärsyttää ketä tahansa, mutta nyt en ole useampaan kuukauteen puhunut aiheesta enää sanaakaan, mutta eipä hänkään sen puoleen. Tiedän että mies haluaa lapsia jossain vaiheessa, milloin tuo jokin vaihe sitten onkaan...
Kuinka kauan muut samanlaisessa tilaneessa olleet olette joutuneet odottamaan?
Hän sanoo, että kun tuputan ja jauhan asiasta, niin sitä vähemmän hän vauva-asioita haluaa ajatella.
Sittemmin olen lopettanut aiheesta puhumisen tyystin mutta hän ei vieläkään ota sitä itse puheeksi. Kertonut kuitenkin pohtineensa vauvan saamiseen liittyviä asioita tänä aikana.
Olen usein itkenyt, kun olisin itse niin valmis ja jotenkin tuntuu että elämässä on ikäänkuin lapsen kokoinen tyhjä tila. Nyt olisi aikaa lapselle. Sitten mieleen tulee sellaisiakin tunteita, että entä jos mies jotenkin alitajuisesti ei tunne että minä olen se "oikea" sittenkään. Kun aina kuulee nitä tarinoita, että mies ei halunnut lasta ja kun tuli ero, niin seuraavan tyttöystävän kanssa oli nainen jo parin kuukauden päästä raskaana molempien yhteisestä päätöksestä kun olivat niin rakastuneita ja halusivat yhteisen lapsen. Joskus suutuspäissäni miehelle sanoinkin tuosta, niin hän oli vihainen, että on tyhmää että edes ajattelen tuollaista.
Tiedän kyllä realistisesti ajatellen, että suurin syy, miksi mies ei ole valmis on, että hän yksinkertaisesti pelkää vastuuta, eikä ikäänkuin halua "kasvaa aikuiseksi". Hän pelkää, että lapsen kautta hän joutuisi olemaan mies eikä poika ja että hän jotenkin menettäisi itsensä ja joutuisi elämään lapsen kautta. (Olemme kolmekymppisiä). Tiedän kuitenkin miehen luonteen perusteella sanoa, että jos meillä olisi lapsi, se olisi hänen elämänsä tärkein asia ja tiedän että hän olisi erittäin hyvä ja suorastaan ylihuolehtivainen isä.
En tiedä kuinka kauan tässä vielä pitää odottaa. Yhdessä olemme olleet jo useamman vuoden enkä haluaisi olla ihan vanhus kun lapsi on parikymppinen. Ja muutenkaan eihän sitä tiedä miten kauan pitää yrittää että ylipäätään tärppää jos tärppää. Näistä kaikista asioista olen hänelle jo paasannut. Ymmärrän kyllä että painostus ärsyttää ketä tahansa, mutta nyt en ole useampaan kuukauteen puhunut aiheesta enää sanaakaan, mutta eipä hänkään sen puoleen. Tiedän että mies haluaa lapsia jossain vaiheessa, milloin tuo jokin vaihe sitten onkaan...
Kuinka kauan muut samanlaisessa tilaneessa olleet olette joutuneet odottamaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä painosta miestäsi... Onko hän kuitenkin sanonut, että haluaa lapsia joskus? Minun mieheni ei vielä vuosi sitten edes tiennyt haluaako lapsia koskaan...
Meillä tuota vaihetta kesti ehkä noin 2 - 3 vuotta. Koko aiheesta ei saanut puhua sanaakaan, tai mies sai kauheat raivarit, väitti että painostan. Vastuu ja työmäärä pelotti. Annoin ajan kulua, välttelin koko aiheesta keskustelua. Riitatilanteissa asia tuli joskus esille. Viime vuodenvaihtessa hän otti itse asian puheeksi ja sovimme, että jätän ehkäisyn pois huhtikuussa. Nyt ollaan oltu 6 v yhdessä ja n. 7 kk yritetty lasta. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitä raskautuisi heti kun ehkäisyn pois, mutta toisinpa kävi :-( Puolivuotta meni, ennekuin rupesin edes ovuloimaan. Eli suosittelen jättämään hormonaalisen ehkäisyn pois ajoissa ja siirtymään kumiin. Meillä on ikää 34 v.
painosta miestäsi, kenenkään ei tarvitse haluta lasta vain koska kumppanilla on vauvakuume! Painostuksella olet saattanut tehdä jo pysyvästi hallaa suhteellenne, joten lopeta kärttäminen heti tai etsi mies joka tekee kaiken sinun pillisi mukaan!
Jos lapsen haluaa, sen kyllä tietää. Kun eroatte, huomaat, että mies onkin kypsynyt lapseen alta aika yksikön.
Hyväksy se, ettei hän ole sinua varten, ja etsi se mies joka on.
Pimppi kyllä maistuu miehille, kunhan siihen ei liity vastuita. Nainen rakastuneena on vain käyttöesine.
Elämäsi vain valuu hiekkaan, sillä oma jälkikasvu on todellakin onni ja autuus.
No olipa tyly kommentti! Onneksi elämä ei ole noin yksioikoista... ja onneksi miehet eivät kaikki ole tuollaisia kuin kuvailit. Ilmeisesti sinä olet tuollaiseen törmännyt?
Mulla ei ainakaan ole koskaan ollut mitään suurta "vauvakuumetta". Nyt vaan jo ikää rupeaa olemaan sen verran, että jos sitä jälkikasvua haluaa niin on alettava yrittämään. Jotenkin olen vain viime vuosina tuntenut, että baarielämä ja menot eivät enää kiinnosta ja voisi olla kiva kokeilla toisenlaista elämää. ja jotenkin elämä tuntuisi tyhjältä, jos niitä lapsia ei tulisi. Mieheni ei vielä vuosi sitten tiennyt haluaako vai eikö halua. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että rakastaako hän minua vai ei. Kyse oli vain siitä, että kun on lapsia talossa niin vastuu ja työmäärä kasvaa. Mieheni on perusluonteeltaa laiska ;-) joten vastuu ja työmäärä pelotti. Hänellä ajatuksen kypsyttely vei montavuotta, mutta nyt hän haluaa lapsia.
Minäkin (25 v.) olen vauvakuumeillut noin pari vuotta, mutta oikeastaan se pahin kuume on ollut noin vuoden ja vielä vuosi sitten mieheni (30 v.) ei halunnut vielä lasta. Mutta sitten keväällä ilmoitti että jos rupeaisimme yrittämään ja aluksi olimme sille ajatuksella (tai siis mies oli :D ) että tulee jos on tullakkeen, minähän oli siinä jo niin valmis että oisin voinut sekstailla vaikka koko ajan. :)
No nyt kuitenkin kun ollaan yritetty jo se 6kk niin rupee jo mieskin tajuamaan että oho, eipäs se tulekaan niin helposti kun hän ensin ajatteli. Joten kyllä nyt hänkin haluaa jo vähän useammin sitä peittoa heiluttaa.
Tsemppiä teille, kyllä mä uskon että se sunkin mies siitä "herää" todellisuuteen.
Ei kannata noin nuorena lapsia yrittää koska vapaus menee ja ei se lapsen kasvatus aina niin kivaa ole.
Itse olin 34v kun tulin isäksi ja ensimmäinen, viimeinen ja ainoa lapsemme syntyi ja lapsestaan ei kukaan luovu mutta näin jälkeenpain kokemustaomaavana olisin voinut jättää lapset muille koska tekotapa on kiva mutta se vastuu lapsesta on välillä haastavaa mutta lapsi jo 14v ja itse 49v ja onneksi oli ikää riittävästi että jaksaa olla kotona kun lapsi on pieni ja pitää huolehtia myös omista harrastuksista ettei ihan kotiin neljän seinän sisälle jämähdä. Nyt murrosikäisena lapsen ollessa niin pitää muistella omaa murrosikää niiin ymmäetää lastaan paremmin ja kun lasta teki kolme vuotta ennen kuin tärppäsi niin tuli valioyksilö.
Minun mielestä 30-vuotias TÄSSÄ ASIASSA ei ole enää mikään nuori. (tarkoitan tässä nyt tämän ketjun aloittajaa) Ja en minä ainakaan halua että minun lapseni (jos semmoisia edes siunaantuu) joka on teini iässä joudu katsomaan mitään ikäloppuja vanhempia. Ja sitä paitsi oletko yhtään perillä naisen hedelmällisyydestä? Mitä myöhemmäksi sen jättää, sitä vaikeampi on tulla raskaaksi.
Joten en minä ainakaan jättäisi tekstin aloittajana tai itsekkään asiaa kymmenen vuoden päähän jolloin olisin jo 35-vuotias!
Meillä on tilannetta kestänyt 4 vuotta mutta ollaan paljon nuorempia, itse 22 ja mies 24. Mutta pahalta tuntuu silti välillä, toisinaan asian unohtaa joksikin aikaa.
Pienistä asioista on edetty miettimällä opiskelu ja muita asioita, miten riittää tilaa asumiseen, kumpi hoitaa millaisissa tilanteissa ja mitä taitoja pystytään opettemaan. Ja "koska viimeistään" halutaan lapsia.
En osaa sua auttaa mutta kyllähän tilanne on kolmekymppisillä toinen kun aika on oikeasti käsillä.
Ollaan molemmat noin 30, ja itse en aina edes ole ajatellut että haluaisin lapsia. Vuoden verran tässä kuitenkin kuumetta pukannut, kun kaverit ovat alkaneet lisääntyä. Miehen kaverit taas eivät, joten oletan että tässä yksi syy. Työyhteisö kovin tiivis ja "miehinen" ja on kovin tärkeää päästä kaljalle kavereiden kanssa. Ikäänkuin se mahdollisuus nyt siihen lapseen loppuisi... :)
Edellispäivänä syntyi parhaalle ystävälle pieni poika. Tuntuu kamalalta kun en pysty edes vilpittömästi olemaan onnellinen itselleni tärkeän ihmisen puolesta. Meillä kanssa sama, että mies mietiskelee ilmiselvästi asioita. Mies on selkeästi mua "kokemattomampi" eikä siis ole koskaan ennen joutunut tällaiseen tilanteeseen. Itse olen ollut muutamassa pitkässä merkittävässä parisuhteessa, joista jälkimmäisestä sain paniikin juuri silloin kun vauvoista ja naimisiinmenosta alettiin puhua. Poistuin. Joten sikäli ymmärrän häntä. Diagnoosini on, että kun ekan kerran olen asiasta puhunut ehkä vuosi sitten, hän on vasta alkanut prosessoida asiaa. Itse olen tällä tiellä ollut jo vuosia vaikka alussa varmaan kauempana lastenhankkimisesta kuin hän ikinä! Joten yritän ajatella etten voi odottaa, että hän olisi heti valmis. Hyvä asia se kuitenkin, ettei suuna päänä ole syöksymässä lapsenhankintaan!
Sama meillä, että varmasti olisi maailman paras isä. Mutta miettii, että ei tunne vielä olevansa valmis isäksi. Hassua on se, että hän kuvittelee että mulla on kaikki mietittynä valmiiksi. Vaikka haluankin lasta, niin pelottaahan se ihan sikana! Minähän sen joudun pönkimään ulos tuolta yhdestä paikasta (auau). Ja entä se vastuu toisesta ihmisestä, hirveän pelottavaa. Lisäksi hän muutamina "heikkouden" hetkinään on tunnustanut, että pelkää että kun vauva tulee hänellä ei ole enää mitään virkaa ja lähden menemään lapsen kanssa kun tajuan että hän on edelleen mälsä (no ei ole). Hän myös pelkää että perheeni (hänellä ei ole täällä kuin työkaverit, perheeseen huonot välit, mulla vahva, iso ja rakastava perhe) kaappaa lapsen. Hän käytti myös termiä mafiaperhe. Hehheh, nyt se naurattaa, mutta kun hänen kantiltaan miettii niin ihan hirveää että hän pelkää semmoista! Äitini on maailman suurin isyyden tukija ja luulen että tosipaikan tullen enemmän miehen kuin minun puolella. No, kai se riippuu asiasta. Mutta kuitenkin.
Jep, yritän olla painostamatta, mutta en myöskään halua olla hiljaa ja peittää tunteitani. Siitä seuraa vain katkeruus. Välillä kun maltan, puhun asiasta varovasti positiivisen kautta, näytän kavereiden vauvakuvia, puhun siitä miten ihanaa olis katsoa kun tyyppi oppii kaikenlaista, ehdotan nimiä (yks on jo hyväksytty :)) jne. Pikkuhiljaa on tullut edistystä. Niin vissiin teilläkin? Olen ottanut nyt vielä uuden keinon käyttöön, pehmeän painostuksen sillä tavalla että hän on myöntänyt olevansa ajelehtija ja että esim meidän suhde ei varmaan ikinä olisi alkanut ellen olisi ollut niin määrätietoinen. Tämä nyt kuulostaa siltä että meidän suhde odottaa vaan sitä hänen "yhtä oikeaansa" ja minä olen tässä vain välikappaleena, mutta oikeasti hän jumaloi minua. Mies on edelleen pieni poika pohjoisesta joka tykkää pelailla pleikkaria, juoda kaljaa ja jättää sukat lattialle. Omaa periaatettani vastoin olen ajatellut että minun pitää hiukan hoivata häntä ja ohjata oikealle tielle. :) Juurikin hälle sanoin että jos nyt uskoisit että olen oikeassa tässäkin (niinkuin suhteen alussa) niin kommentti oli että juu kyllä hän ehkä voisi, niin se varmaan on. Miehet...
Ei tässä varmaan mitään hyödyllistä tietoa ollut, mutta ehkä se lohduttaa että meitä on muitakin. Ainakin minua lohdutti lukea viestisi. Tsemppiä meille molemmille! Kyllä se vielä onnistuu, meillekin. Ja sitten kun suostuvat alkaa se ihmettely että miksei se nyt HETI sitten nappaa.
Oho tulipa pitkä viesti. :)