..ja ehkä viimeinenkin osa, riippuu siitä, mitä sanotte. Ja omasta viitsimisestänikin..=)
Tässä on joka tapauksessa osa jotakin tarinaa, jota en ole kirjoittanut lukuakaan enemmän etukäteen, joten tulos on sitä mitä se on. Ei se mitenkään hyvä omasta mielestänikään ole, mutta kunhan kirjoitin...
Osa 1: Kahvilassa
Kellon viisarit lähestyivät kahta perjantai-iltana, kun kahvilan viimeiset asiakkaat alkoivat hitaasti lipua kohti kotejaan. Osa yksin, joko omasta valinnastaan tai pakon edessä, toiset kaksin, onnellisina siitä, että edes sitä yötä heidän ei tarvinnut viettää yksin.
Kumarruin puristamaan rätin kuivemmaksi, ja jatkoin pöytien pyyhkimistä kuunnellen puolella korvalla jukeboxista kaikuvaa Bruce Springsteeniä toivoen olevani jo kotona. Pääsisin lähtemään kuitenkin vasta pyyhittyäni jäljellä olevat kymmenisen pöytää, nostettuani tuolit ylös ja luututtuani lattian, minkä jälkeen voisin sammuttaa valot ja lukita paikat lopettaakseni työt siltä yöltä.
Haukottelin ja ajattelin uupuneena huomista. Joutuisin olemaan ylhäällä jo kahdeksan aikaan, jolloin minun oli pyöräiltävä lukiolle. Monet olivat sanoneet, että oli hullua ottaa iltavuoro, mutta tarvitsin rahaa kirjoihin ja puolen vuoden päässä siintäviin kirjoituksiin, puhumattakaan elämiseen menevistä kuluista. Ja tähän mennessä olin jaksanut ihan kohtuullisen hyvin, joten en nähnyt järjestelyssä mitään ongelmia.
Oikaisin hetkeksi selkäni ja katsahdin ympärilleni kahvilassa. Nurkassa istui vielä arvioni mukaan nelikymppinen nainen, jolla oli tummat, pitkät hiukset ja tummanvihreä talvitakki. Hän oli kumartunut kuppinsa puoleen, ja hänen olkapäänsä tärisivät kevyesti. Itkikö hän?
Seisoin hetken luuttu kädessäni, kunnes pudotin sen sankoon ja astelin epäröiden lähemmäs naista.
"Anteeksi...onko kaikki hyvin?" Kysyin hieman vaivautuneesti. En ollut erityisen hyvä vieraiden ihmisten kanssa kommunikoimisessa, ja olin koettanut välttää sitä mahdollisimman paljon kahvilassa töissä ollessani.
Nainen kohotti päätään katsomatta kuitenkaan minua, ja nyökkäsi vaitonaisena, pyyhkäisten vaivihkaa silmänalusiaan.
"Kahvila menee kiinni parin minuutin päästä", sanoin pitäen itseäni hieman tunteettomana. Naisella oli selvästi jokin vialla, ei hän muutoin istuisi yömyöhään asti kahvilassa itkua tuhertaen. Toisaalta olin väsynyt ja halusin päästä kotiin nukkumaan, mutta silti..
En keksinyt mitään muuta sanottavaa, ja palasin takaisin työni pariin. Hetken kuluttua nainen nousi, otti laukkunsa ja asteli hitaasti kohti ovea. Katselin hänen peräänsä, ja äkkiä kuulin itseni huutavan hänen peräänsä.
Nainen seisahtui ja kääntyi katsomaan puoleeni. Näin ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa, jotka olisivat olleet kauniit ilman väsymyksen ja surun aiheuttamia uurteita ja katkeruuden juonnetta suupielessä.
"Ei ole", nainen sanoi matalalla, hiljaisella äänellä, katsoen minua silmiin. Huomasin, että hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, miltei vedenväriset.
"Haluaisitteko puhua?" Kysyin kuin noiduttuna, huomaamatta ollenkaan edes avanneeni suutani, kunnes kuulin sanani. Nainen nyökkäsi, ja istahti läheisen pöydän ääreen. Istuin häntä vastapäätä vilkaisten kelloa, joka näytti muutamaa minuuttia yli kahden.
"En halunnut lähteä kotiin töiden jälkeen..mieheni takia", nainen sanoi hiljaisella äänellä, painaen päänsä kuin häveten sanojaan. Päähäni ilmaantui heti kyyninen vaihtoehto: Naista hakattiin.
"Miksi ette?" Sanoin ihmettelen tilannetta, johon olin joutunut. Istuin työpaikallani kahden jälkeen perjantai-iltana puhumassa täysin tuntemattomalle naiselle, jota se, ettemme tunteneet, ei näyttänyt häiritsevän. Tosin kykenin ymmärtämään sen, että joskus tuntemattomalle oli helpompi puhua. Äkkiä tajusin, miltä baarimikoista ja taksikuskeista tuntui.
"Tämä on niin noloa..", nainen mumisi ja hypisteli kaulahuivinsa hapsuja hermostuneena. Hänkin näytti huomanneen tilanteen outouden.
"Hmm...lyökö hän teitä?" Ehdotin niin tahdikkaasti kuin osasin, ollen kerrankin samaa mieltä ystävien kanssa siitä, ettei minulle oltu ainakaan liikaa suotu hienotunteisuutta. Tässä tilanteessa liika kiertely tuskin kuitenkaan hyödyttäisi, puolustin itseäni mielessäni.
"Lyö..aluksi luulin, että se jäisi vain muutamaan kertaan, hän on äkkipikainen luonne, mutta nyt..", nainen vastasi nopealla puheryöpyllä, jättäen lauseensa epäröiden kesken.
Olin lukenut ja kuullut, ollut jopa todistamassa samankaltaisia tapauksia. Aviomies tai poikaystävä hakkasi naista, joka jostain ihmeellisestä syystä, ehkä rakkaudesta tai silkasta tottumuksesta, antoi sen jatkua piittaamatta vammoistaan ja muista seurauksista.
"Kai tajuatte, että teidän olisi pitänyt jo lähteä?" Sanoin suorasukaisesti, tällä kertaa tarkoituksella. Nainen katsoi minua hiukan hämmästyneenä, mutta hymähti sitten väsyneesti hymyillen.
”Kyllä kai. En vain ole saanut aikaiseksi lähteä....en tiedä. Haluan vain pois”, nainen huokaisi. Hänen sanansa jäivät leijumaan ilmaan. Hetken oli täysin hiljaista, jukeboxi oli vaiennut, ja kadulta kantautuva liikenteen häly oli lakannut hetkeksi.
”Se ei ole mikään ratkaisu, jos ymmärsin oikein”, sanoin.
”Sinun elämäsi on varmasti helppoa”, nainen sanoi äkkiä ivallisesti. Hänen silmänsä kaventuivat niiden tuijottaessa minua kuin olisin vähintäänkin syyllinen hänen elämänsä epäkohtiin. Nousin puoliksi seisomaan hämmästyneenä naisessa tapahtuneesta muutoksesta, ja olin myös hiukan närkästynyt hänen käytöksestään. Olin sentään hyvää hyvyyttäni jäänyt juttelemaan hänen kanssaan, vaikka olisin vain voinut tehdä hommani ja häipyä kotiin vailla mitään ongelmia ja viivytyksiä.
”Kuulkaa, olen pahoillani siitä, että miehenne lyö teitä, mutta minun on suljettava kahvila”, sanoin viileästi jääden seisomaan pöydän viereen. Nainen tuijotti minua vielä hetken, kunnes nousi seisomaan asettuen kasvokkain kanssani.
”Sinä saat luvan kelvata...”, hän mumisi sekavasti. En tajunnut, mistä hän puhui, ja koetin perääntyä kauemmaksi säikähtäen lasittunutta katsetta naisen vedenharmaissa silmissä. Hän kuitenkin tarttui yllättävän voimakkaalla otteella olkapäihini, ja suorastaan lävisti minut katseellaan, päästämättä minua irti huolimatta pyristelystäni. En voinut kuin katsoa naista silmiin , ja tunsin oudon tuulahduksen käyvän ylitseni, ja tuntui, kuin pääni sisällä olisi soinut miljoona kelloa samaan aikaan. Vartaloni valahti veltoksi, en hallinnut enää liikkeitäni, mutta nainen otti minut vastaan, pitäen edelleen kiinni olkapäistäni. Kuulin hänen messuavan jotakin, mistä en saanut selvää, ja viimeinen asia, jonka muistin, oli hänen vedenväristen silmiensä hehkuva katse.
Hehheh. Haluatteko lukea jatkoa? No, halusitte tai ette, laitan sen luultavasti joka tapauksessa tänne. =)
Tässä on joka tapauksessa osa jotakin tarinaa, jota en ole kirjoittanut lukuakaan enemmän etukäteen, joten tulos on sitä mitä se on. Ei se mitenkään hyvä omasta mielestänikään ole, mutta kunhan kirjoitin...
Osa 1: Kahvilassa
Kellon viisarit lähestyivät kahta perjantai-iltana, kun kahvilan viimeiset asiakkaat alkoivat hitaasti lipua kohti kotejaan. Osa yksin, joko omasta valinnastaan tai pakon edessä, toiset kaksin, onnellisina siitä, että edes sitä yötä heidän ei tarvinnut viettää yksin.
Kumarruin puristamaan rätin kuivemmaksi, ja jatkoin pöytien pyyhkimistä kuunnellen puolella korvalla jukeboxista kaikuvaa Bruce Springsteeniä toivoen olevani jo kotona. Pääsisin lähtemään kuitenkin vasta pyyhittyäni jäljellä olevat kymmenisen pöytää, nostettuani tuolit ylös ja luututtuani lattian, minkä jälkeen voisin sammuttaa valot ja lukita paikat lopettaakseni työt siltä yöltä.
Haukottelin ja ajattelin uupuneena huomista. Joutuisin olemaan ylhäällä jo kahdeksan aikaan, jolloin minun oli pyöräiltävä lukiolle. Monet olivat sanoneet, että oli hullua ottaa iltavuoro, mutta tarvitsin rahaa kirjoihin ja puolen vuoden päässä siintäviin kirjoituksiin, puhumattakaan elämiseen menevistä kuluista. Ja tähän mennessä olin jaksanut ihan kohtuullisen hyvin, joten en nähnyt järjestelyssä mitään ongelmia.
Oikaisin hetkeksi selkäni ja katsahdin ympärilleni kahvilassa. Nurkassa istui vielä arvioni mukaan nelikymppinen nainen, jolla oli tummat, pitkät hiukset ja tummanvihreä talvitakki. Hän oli kumartunut kuppinsa puoleen, ja hänen olkapäänsä tärisivät kevyesti. Itkikö hän?
Seisoin hetken luuttu kädessäni, kunnes pudotin sen sankoon ja astelin epäröiden lähemmäs naista.
"Anteeksi...onko kaikki hyvin?" Kysyin hieman vaivautuneesti. En ollut erityisen hyvä vieraiden ihmisten kanssa kommunikoimisessa, ja olin koettanut välttää sitä mahdollisimman paljon kahvilassa töissä ollessani.
Nainen kohotti päätään katsomatta kuitenkaan minua, ja nyökkäsi vaitonaisena, pyyhkäisten vaivihkaa silmänalusiaan.
"Kahvila menee kiinni parin minuutin päästä", sanoin pitäen itseäni hieman tunteettomana. Naisella oli selvästi jokin vialla, ei hän muutoin istuisi yömyöhään asti kahvilassa itkua tuhertaen. Toisaalta olin väsynyt ja halusin päästä kotiin nukkumaan, mutta silti..
En keksinyt mitään muuta sanottavaa, ja palasin takaisin työni pariin. Hetken kuluttua nainen nousi, otti laukkunsa ja asteli hitaasti kohti ovea. Katselin hänen peräänsä, ja äkkiä kuulin itseni huutavan hänen peräänsä.
Nainen seisahtui ja kääntyi katsomaan puoleeni. Näin ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa, jotka olisivat olleet kauniit ilman väsymyksen ja surun aiheuttamia uurteita ja katkeruuden juonnetta suupielessä.
"Ei ole", nainen sanoi matalalla, hiljaisella äänellä, katsoen minua silmiin. Huomasin, että hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, miltei vedenväriset.
"Haluaisitteko puhua?" Kysyin kuin noiduttuna, huomaamatta ollenkaan edes avanneeni suutani, kunnes kuulin sanani. Nainen nyökkäsi, ja istahti läheisen pöydän ääreen. Istuin häntä vastapäätä vilkaisten kelloa, joka näytti muutamaa minuuttia yli kahden.
"En halunnut lähteä kotiin töiden jälkeen..mieheni takia", nainen sanoi hiljaisella äänellä, painaen päänsä kuin häveten sanojaan. Päähäni ilmaantui heti kyyninen vaihtoehto: Naista hakattiin.
"Miksi ette?" Sanoin ihmettelen tilannetta, johon olin joutunut. Istuin työpaikallani kahden jälkeen perjantai-iltana puhumassa täysin tuntemattomalle naiselle, jota se, ettemme tunteneet, ei näyttänyt häiritsevän. Tosin kykenin ymmärtämään sen, että joskus tuntemattomalle oli helpompi puhua. Äkkiä tajusin, miltä baarimikoista ja taksikuskeista tuntui.
"Tämä on niin noloa..", nainen mumisi ja hypisteli kaulahuivinsa hapsuja hermostuneena. Hänkin näytti huomanneen tilanteen outouden.
"Hmm...lyökö hän teitä?" Ehdotin niin tahdikkaasti kuin osasin, ollen kerrankin samaa mieltä ystävien kanssa siitä, ettei minulle oltu ainakaan liikaa suotu hienotunteisuutta. Tässä tilanteessa liika kiertely tuskin kuitenkaan hyödyttäisi, puolustin itseäni mielessäni.
"Lyö..aluksi luulin, että se jäisi vain muutamaan kertaan, hän on äkkipikainen luonne, mutta nyt..", nainen vastasi nopealla puheryöpyllä, jättäen lauseensa epäröiden kesken.
Olin lukenut ja kuullut, ollut jopa todistamassa samankaltaisia tapauksia. Aviomies tai poikaystävä hakkasi naista, joka jostain ihmeellisestä syystä, ehkä rakkaudesta tai silkasta tottumuksesta, antoi sen jatkua piittaamatta vammoistaan ja muista seurauksista.
"Kai tajuatte, että teidän olisi pitänyt jo lähteä?" Sanoin suorasukaisesti, tällä kertaa tarkoituksella. Nainen katsoi minua hiukan hämmästyneenä, mutta hymähti sitten väsyneesti hymyillen.
”Kyllä kai. En vain ole saanut aikaiseksi lähteä....en tiedä. Haluan vain pois”, nainen huokaisi. Hänen sanansa jäivät leijumaan ilmaan. Hetken oli täysin hiljaista, jukeboxi oli vaiennut, ja kadulta kantautuva liikenteen häly oli lakannut hetkeksi.
”Se ei ole mikään ratkaisu, jos ymmärsin oikein”, sanoin.
”Sinun elämäsi on varmasti helppoa”, nainen sanoi äkkiä ivallisesti. Hänen silmänsä kaventuivat niiden tuijottaessa minua kuin olisin vähintäänkin syyllinen hänen elämänsä epäkohtiin. Nousin puoliksi seisomaan hämmästyneenä naisessa tapahtuneesta muutoksesta, ja olin myös hiukan närkästynyt hänen käytöksestään. Olin sentään hyvää hyvyyttäni jäänyt juttelemaan hänen kanssaan, vaikka olisin vain voinut tehdä hommani ja häipyä kotiin vailla mitään ongelmia ja viivytyksiä.
”Kuulkaa, olen pahoillani siitä, että miehenne lyö teitä, mutta minun on suljettava kahvila”, sanoin viileästi jääden seisomaan pöydän viereen. Nainen tuijotti minua vielä hetken, kunnes nousi seisomaan asettuen kasvokkain kanssani.
”Sinä saat luvan kelvata...”, hän mumisi sekavasti. En tajunnut, mistä hän puhui, ja koetin perääntyä kauemmaksi säikähtäen lasittunutta katsetta naisen vedenharmaissa silmissä. Hän kuitenkin tarttui yllättävän voimakkaalla otteella olkapäihini, ja suorastaan lävisti minut katseellaan, päästämättä minua irti huolimatta pyristelystäni. En voinut kuin katsoa naista silmiin , ja tunsin oudon tuulahduksen käyvän ylitseni, ja tuntui, kuin pääni sisällä olisi soinut miljoona kelloa samaan aikaan. Vartaloni valahti veltoksi, en hallinnut enää liikkeitäni, mutta nainen otti minut vastaan, pitäen edelleen kiinni olkapäistäni. Kuulin hänen messuavan jotakin, mistä en saanut selvää, ja viimeinen asia, jonka muistin, oli hänen vedenväristen silmiensä hehkuva katse.
Hehheh. Haluatteko lukea jatkoa? No, halusitte tai ette, laitan sen luultavasti joka tapauksessa tänne. =)
Vastaukset 25
Vanhimmat
Hupsis..pieni virhe. Siinä kohdassa, jossa minäkertoja huutaa naisen perään, pitäisi olla seuraava repliikki: "Oletteko varmasti kunnossa?". Ei sitä välttämättä tarvitse, mutta vähän kökkö ilman sitä.=)
Nyt on minun vuoroni juosta sinun juttujesi perässä. :)
Mutta tuo tarinanalkusi todella sai mielenkiintoni heräämään. Monen monta kysymystä jäi auki ja niihin olisi kiva saada vähän vastauksia, mikä oli varmaan tarkoituskin?
Alku on mukavan läheinen, ainakin minulle, joka käyn lukiota ja töissä, ja tuli ihan mieleen, että minä voisin ihan hyvin olla tuo tarinan minä.
Jatka ihmeessä, mikäli itse haluat jatkaa. Minä ainakin tykkäsin.
Laita ihmeessä jatkoa!
Tuo oli hyvä aloitus. Tapahtumat kulkimat juuri oikeanlaisessa tempossa, jottei alku ole liian pitkäveteinen, eikä liian vauhdikas.
No, tässä tulee siis se toinen pätkä:
Osa 2: Vaihdos
Havahduin jyskyttävään päänsärkyyn kahvilan lattialla, ja vääntäydyin hitaasti ylös tuntien oloni hieman huteraksi. Kykenin muistamaan vain oudon, harmaasilmäisen naisen ja pyörryttävän tunteen, joka ikään kuin veti minut mukaansa, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut. Kuin olisin saanut kovan iskun päähäni ja menettänyt tajuntani kera myös osan lähimuististani.
Nousin seisomaan ja tajusin äkkiä, että minulla oli ylläni vihreä, pitkähkö talvitakki, jonka hihoissa ja hupussa oli kapea turkissomiste, ja katsahdin kummastuneena alaspäin. Myös housut, jotka olivat ylläni, tuntuivat vierailta, enkä olisi koskaan laittanut päälleni sellaisia.
Kauhistuttava epäilyksen siemen alkoi itää mielessäni, ja kosketin hitaasti hiuksiani. Ne eivät olleet minun! Vaaleat, käytännöllisen lyhyet hiukseni olivat vaihtuneet tummiksi ja pitkiksi, ja kasvoissani oli uurteita, joita niissä ei ennen ollut. Suustani pääsi vaimea huudahdus, ja ryntäsin kahvilan vessaan. Peilistä tuijotti takaisin keski-ikäinen, sopusuhtainen ja tummatukkainen nainen, jonka vedenharmaat silmät olivat laajentuneet kauhusta ja epäuskosta.
Tämä ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta. Ei. Ei. Ei...Toistelin sanaa mielessäni vajoten istumaan seinää vasten, ja laskin pääni käsieni varaan kykenemättä uskomaan sitä, mikä oli täysin mahdotonta. Näin ei voinut tapahtua, tämä oli mahdotonta. Minun täytyi nähdä unta. Kamalaa painajaista, josta pian heräisin omassa sängyssäni.
Suljin silmäni kuin auttaakseni itseäni palaamaan takaisin todellisuuteen, mutta mitään ei tapahtunut. Kuulin vain putkistojen vaimean huminan ja jukeboxin hiljaiset sävelet merkkinä siitä, että olin yhä kahvilassa. Istuin paikoillani hienoisesti vapisten, onnistuen kuitenkin vähitellen rauhoittumaan sen verran, että kykenin palauttamaan mieleeni pyörtymistäni edeltäviä tapahtumia.
Olin jutellut naisen kanssa, naisen, jolla oli ollut tumma tukka ja vihreä takki, sekä vedenharmaat silmät, jotka nyt olivat peilikuvallani. Hän oli tarttunut minuun kiinni suostumatta pääästämään irti..
Värähdin muistaessani naisen lasittuneen, keskittyneen ja kammottavan päättäväisen tuijotuksen, imun, joka veti minut mukaansa kuin kiskoen minut ulos kehostani ja jättäen tilalle jyskyttävän päänsäryn ja uuden ulkomuodon.
Äkkiä ajatus iski päähäni. Jos minulla oli naisen keho, niin hänellä täytyi olla minun! Missä hän oli? Minun oli löydettävä hänet heti, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Tajusin täydellisesti, millaista vahinkoa nainen saattoi saada aikaan huolellisesti järjestetyssä elämässäni. Kaikki oli pilalla. En ollut enää minä. Ystäväni eivät tunnistaisi minua, vanhempani pitäisivät minua vieraana ikätoverinaan....entä sitten naisen perhe? Jos he näkisivät minut, kuinka selittäisin kaiken?
Ja mikä tärkeintä, kuinka saisin kaiken palaamaan ennalleen?
Nousin ylös ja kävelin ulos vessasta palaten kahvilan saliin, jonka kello näytti kolmea. Hitto! Olin myöhässä, kahvilan pitäisi olla jo siivottu ja ovet lukittu ja...
Äkkiä kuulin itseni naurahtavan. Sillä ei ollut enää väliä. Sen sijaan sillä, että olin kahvilan henkilökuntaan kuulumaton, keskellä yötä kahvilassa yksikseni seisoskeleva muukalainen, oli. Minun oli lähdettävä heti, ennen kuin joku huomaisi minut. Mutta entä kahvila? Jos asiat eivät korjaantuisi aamuun mennessä, pomo tappaisi minut. Siis hänet...
Pudistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani ja seisoin hetken niillä sijoillani miettien tuota tilanteeseen nähden melko merkityksetöntä asiaa, kunnes viimein otin itseäni niskasta kiinni. Sammutin valot, suljin jukeboxin kesken Celine Dionin kailotuksen ja kävin lukitsemassa etuoven päättäen poistua takakautta. Haparoin pimeässä tieni takahuoneeseen tuntien itseni joksikin kriminaaliksi, ja livahdin ulos talviseen yöhön ollen jotenkin nurinkurisella tavalla kiitollinen naisen lämpimästä talvitakista.
En oikeastaan tiennyt, minne voisin mennä. Kahvilasta ulos pääseminen oli saanut minut unohtamaan, ettei minulla ollut mitään yöpaikkaa. En voinut mennä asunnolleni, koska minulla ei ollut avaimia. Jos koettaisin murtautua sisään, liiallisuuksiin menevän uteliaat naapurit soittaisivat poliisit ja pääsisin vankilaan tai kenties jopa pöpilään, jos kertoisin, mitä oli tapahtunut.
Ihmettelin, minne nainen oli mennyt. Soimasin itseäni siitä, etten ollut katsonut, oliko hän ottanut tavarani lokerikostani. Siellä olivat ulkovaatteeni ja kotiavaimeni, ja jos nainen oli tajunnut ottaa ne mukaansa, hän saattoi hyvinkin olla asunnollani vallaten hyvällä menestyksellä elämääni...
Miksi minä? Miksi nainen valitsi juuri minut? Olin varma, että näin oli naisen suunnitelmien mukaan tarkoituskin käydä. Hän onnistui vaihtamaan oman kehonsa minun kehooni, ottaen samalla omakseen elämäni.
Ehkä olin vain osunut kohdalle sopivaan aikaan, ehkä nainen oli ollut niin epätoivoinen. Halunnut päästä eroon elämästään niin nopeasti kuin mahdollista, vaihtaa sen minun elämääni, jota virheellisesti piti kovin helppona. No, minun elämäni ei todellakaan olisi helppoa ainakaan nyt...mikäli nainen oli puhunut totta väkivaltaisesta aviomiehestään.
Sain äkkiä ajatuksen. Työnsin käteni takin taskuihin toivoen, että löytäisin naisen kotiavaimet tai jotakin tietoa hänestä. Jos nainen oli saanut haltuunsa minun tavaroitani, oli minulla oikeus saada hänen tavaransa. Tosin en ollut varma, halusinko mitään häneltä. Enkä voisi mennä naisen asunnolle. Entä, jos mies olisi siellä....en ollut kertakaikkiaan valmis ryhtymään keski-ikäiseksi aviovaimoksi yhtään kenellekään, saatikka kaikkeen, mikä siitä seurasi!
Puistattelin inhosta, mutta käteni osuessa johonkin metalliseen sain muuta ajateltavaa. Kyllä, ne olivat avaimet. Löysin myös pienen paperilappusen, johon oli kirjoitettu jotakin hätäisellä, nopealla käsialalla.
"Olen pahoillani. En keksinyt muutakaan keinoa, ja satuit kohdalle sopivaan aikaan. Koeta pärjäillä."
Tuijotin lappua uskomatta silmiäni. Nainen oli ilmeisesti kirjoittanut sen ennen lähtöään ja sujauttanut takin taskuun tietäen, että löytäisin sen. Mutta "koeta pärjäillä"? Rutistin lapun pieneksi mytyksi ja heitin sen lumiseen maahan kiukusta kihisten. Päätin etsiä naisen käsiini ja pakottaa hänet palauttamaan kaiken normaaliksi. Aloittaisin omalta asunnoltani, ehkä nainen oli keksinyt mennä sinne.
Ja jatkoa seuraa...=)
... ja äkkiä sittenkin!
Taas jätit jutun niin, että odottaminen vie hermot. =)
...malttanut odottaa tuon kakkososan laittamista pidempään, pitänee nyt kasvattaa piinaa hiukan enemmän.;)
Luin nuo kaksi ensimmäistä osaa ja ne olivat mielestäni hyviä. Tarinan henkilöt ovat aika tavanomaisen tuntuisia, mutta niiden ympärille rakennettu varsin mielikuvituksekas juonikuvio tekee tarinasta kiinnostavan, ja lukijan mielenkiinto pysyy mukana koko ajan. Jossain asiassa olisin ehkä kaivannut lisää yksityiskohtaisuutta - varsinkin päähenkilöön liittyvissä asioissa. Olisi kiinnostanut saada tietää enemmän siitä, mitä päähenkilön pään sisällä liikkui muutoksen tapahduttua? Siis että alkoiko hän nähdä asioita eri tavalla,alkoiko ajatella ja nähdä asioita uusin silmin? Hyppäys teini-ikäisestä keski-ikäiseksi olisi varmaan melkoinen muutos, ja olisi ollut kiva lukea miten se vaikutti päähenkilöön muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Alkoiko hän nähdä asioita eri tavalla, näyttikö maailma pienemmältä vai suuremmalta, helpommalta vai vaikeammalta..? Vai muuttuiko päähenkilö vain fyysisesti vanhemmaksi? Hmmm....:) Tuollaista jäin pähkäilemään pienessä päässäni. Toisaalta on vähän tyhmää kritisoida tarinaa,joka on yhä kesken, mutta kuitenkin...! Idea on todella hyvä ja ajatusleikkinä loistava,joten jatka tarinaa pian! Odotan tarinan lopulta paljon...tee siitä hyvä...=) *paineita, paineita* ;)
Tämä juttu on vielä vähän auki, mutta periaatteessa päähenkilö vain vaihtoi kehoja tämän naisen kanssa, joten käytännössä päähenkilö on vieläkin täysin oma itsensä, vain eri kehossa. Ajatusmaailma ja tunteet ovat kuitenkin lähestulkoon samat, huolimatta ne tietyt fyysiset erot siinä, mitä nuoren naisen ja vanhemman naisen kehoissa tapahtuu. Tai jotain..? =)
Mutta on sillä suuri vaikutus päähenkilön ajatteluun, koska häneen tullaan suhtautumaan hyvinkin erilaisella tavalla...mutta niin.
Jep, nyt se tulee. Päätä särkee tajuttomasti, mutta ei mahda mitään.=)
Osa 3: Uusi yritys
"Onko se kuollut?" Kirkas, hieman pelokas pikkutytön ääni tunkeutui tajuntaani, ja riisti minut unestani. Raotin varovaisesti luomiani elätellen varovaista toivoa siitä, että kaikki olisi palannut rautatieasemalla viettämäni yön jälkeen normaaliksi. Että kaikki, outo nainen, kehojemme kaiken järjen mukaan mahdoton vaihtuminen ja epäonnistuneet yritykseni päästä kotiini olisivatkin olleet pelkkää unta.
"Ei, typerys. Se on krapulassa", vastasi hieman tyttöä vanhemman pojan ääni. Kohotin katseeni, ja nähdessäni kaksi hahmoa yläpuolellani, tytön ja pojan, minun oli kuitenkin hyväksyttävä raaka todellisuus. Vääntäydyin pystyasentoon penkillä, jolle olin asettunut nukkumaan viime yönä kellon viisareiden osoittaessa jo lähes viittä, ja nukahtanut yllättävän helposti ottaen huomioon sijaintini. Rautatieasemat eivät tunnetusti olleet niitä turvallisimpia saatikka mukavimpia paikkoja viettää yönsä, mutta nähtävästi olin vielä elossa ja kohtalaisessa sielun ja ruumiin voimissa.
Äkkiä huomasin lasten tuijotuksen ja kohotin käteni vaisuun tervehdykseen.
"Mitä kuuluu?"
En kuitenkaan saanut vastausta, sillä tuikea ja paheksuvailmeinen nainen, ilmeisesti heidän äitinsä, saapui paikalle ja vei jälkeläisensä mukanaan mutisten jotakin vieraille puhumisesta. Virnistin itsekseni ajatellessani, mitä nainen olisi sanonut, jos olisin kertonut eilisen tapahtumista.
Hymyni kuitenkin hyytyi nopeasti. Palasin takaisin ongelmaani. Miten helkkarissa minun kävisi? Olin koditon, en tiennyt, missä nukkua ja mistä saada seuraavan ateriani, koska minulla ei ollut penniäkään rahaa. Olin nälissäni, kylmissäni ja pian myös melko likainen, ja henkisesti vointini oli todella kurja huolimatta pienistä itseivan häivähdyksistä.
Yöllä saavuttuani kotikerrostaloni pihalle olin havainnut alaoven menneen lukkoon, ja olin päättänyt odotella, josko joku talon asukkaista tulisi ovelle joko mennäkseen sisään tai tullakseen ulos, suostumatta edes ajattelemaan, että kukaan tuskin liikuskelisi kaupungilla siihen aikaan yöstä. Hieman yli tunnin kuluttua varpaani ja sormeni olivat niin turrat kylmästä, että olin antanut periksi ja mennyt ensimmäiseen paikkaan, joka mieleeni tuli. Rautatieasemalle. Tiesin, että paikka oli aina auki, pieni odotussali, jonka kirkkaanoransseilla penkeillä junan saapumista aina odoteltiin silloin, kun ei haluttu mennä värjöttelemään tuuliselle asemalaiturille. Olin valinnut itselleni yhden reunapenkeistä, ja nyt istuin sillä yhä.
Kerrostaloni alaovi olisi varmasti jo auennut, ja voisin mennä oveni taakse siltä varalta, että nainen olisi paikalla, vaikka tuskin hän päästäisi minut sisään, vaikka olisikin. Huokaisin ja katselin ympärilleni odotussalissa, jossa liikehti jo muutamia ihmisiä odotellen aamun ensimmäisiä junia lähteväksi. Monet vilkuilivat minua uteliaasti tai paheksuvasti, ja koetin olla, kuin en huomaisikaan. Tajusin kuitenkin, että minun pitäisi lähteä liikkeelle...
"Taidat olla uusi täällä", käheä ääni oikealta puoleltani keskeytti ajatukseni. Käännähdin katsomaan harmaapartaista, pienikokoista ukkelia, jolla oli uurteiset kasvot, kulunut ulsteri yllään ja pistävä hajupilvi ympärillään. Hän tarkasteli minua silmillään, joiden havaitsin olevan eri paria; toinen sininen, toinen ruskea. Arvelin, että hän oli yksi niistä kodittomista kerjäläisistä, jotka viettivät yönsä kaduilla tai metroasemilla jouduttuaan siihen jamaan alkoholin, menetysten tai yksinkertaisesti huonon tuurin takia.
"Niinpä kai", mumisin ja vetäydyin hieman kauemmaksi, jottei minun tarvitsisi hengittää ukkelista lehahtavaa hajua. Ukkeli virnisti tietävästi, syystä, jota en edes halunnut arvailla.
"Mikä sinun tarinasi on?" Hän kähisi ovelasti. Katsoin häntä hetken, ja ajattelin: No perhana, mitä jos kerronkin? Tuskin siitä kovin paljoa haittaa voi olla.
"Pitkä ja synkkä", vastasin katsoen ukkelia silmiin. Hän kaiveli taskustaan savukkeen ja sytyttimen, ja pisti tupakaksi.
"Ei tässä mikään kiire ole."
Vaivautumatta miettimään ukkelin motiiveja yleensäkään tulla juttusilleni, kerroin tarinani juurta jaksain, ukkelin joko tuijottaessa, nyökytellessä tai vain hymistessä vieressä. Kun lopetin, hän istuksi hetken vaiti.
"On siinä kova tyttö tarinaa iskemään."
"Ja vielä, kun koko juttu on totta", vastasin synkeänä. Ukkeli puisti päätään hieman ja virnisti.
"No on se parempi kuin monet muut täällä kuullut jutut", hän myönsi sitten, ja silmäili minua uteliaana.
"Mitäs meinasit tehdä sen eukon suhteen?"
Katsahdin ukkelia yllättyneenä. Hän puhui kuin uskoisi kaiken..no jaa, sanojensa mukaan hän toisaalta saattoi vain myötäillä sekopäänä pitämäänsä tyyppiä oman etunsa vuoksi, mutta oli sekin tyhjää parempi.
"Menen katsomaan, onko hän asunnollani. Ja sitten..en tiedä."
"Onnea yritykselle", ukkeli sanoi. Kiitin häntä pienellä, vaisuhkolla hymyllä, nousin ja lähdin asemalta koettaen valaa itseeni edes pientä toivoa. Ehkä kaikki järjestyisi. Tähän mennessä oli tapahtunut niin outoja asioita, ettei yksi enemmän olisi mitenkään mahdoton.
[Tämä olikin hieman lyhyempi pätkä.]
...mutta ihan tarpeeksi pitkä yhdeksi osaksi. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi osan nimi on "Uusi yritys" vai suunnittelitko, että tässä tapahtuisi jotain muutakin? No jaa, niin käy minullekin usein, jos koetan miettiä luvun nimen ensin ja sitten vasta kirjoitan sisällön.
Luin toisenkin osan ja idea on minusta todella mielenkiintoinen. Haluan tietää, miten päähenkilön lopulta käy. Alkaako hän jossain vaiheessa elää keski-ikäisen aviovaimon elämää vai yrittääkö hän vain löytää "itsensä". Saako hän enää koskaan omaa kehoaan takaisin ja jos saa, niin miten. Tällaiset seikat alkoivat kaivertaa mieltä ja pyytäisinkin sinua jatkamaan jo hyvin lupaavalta vaikuttavaa tarinaasi.
Toivon, etteivät mainitsemani ajatukset muuta omia ideoitasi mitenkään, sillä se todella pistää pään pyörälle. Ainakin minulla.
Mutta tsemppiä jatkoon!
No..en tiedä siitä nimestä. Kai päähenkilö koettaa päästä uudelleen naisen puheille/omaan asuntoonsa, siitä "uusi yritys". Mutta en tiedä, olen vähän umpikujassa, piti keksiä jotain. :)
Tiedän jo, miten tarina loppuu, mutta siinä välissä on pieni aukko täytettävänä. Enköhän minä jotain keksi...
Kävin lukemassa tuon kolmannenkin osan, kun kerran alkuun pääsin. Tämä kolmas osa oli hyvä kuten kaksi aiempaakin osaa, vaikkakin kerronnallisesti se ei ollut niin merkittävä kuin ensimmäiset osat. En täysin käsitä kolmannen osan nimeä...voisikohan sen vaihtaa jotenkin konkreettisemmaksi tai iskevämmäksi? No jaa, en nyt sitten tiedä onko se kuitenkaan kokonaisuuden kannalta niin suuri asia ,mutta kuitenkin...=) Ja vielä yksi asia (*nusnus*).. luin tarinan pariinkin kertaan ja molemmilla kerroilla ajattelin, että olisin tehnyt kappalejaon jotenkin toisin. Mielestäni kertomus on jaettu turhan moneen kappaleeseen. Tarinassa on parikin kappaletta, jotka voisi ehkä yhdistää toisiinsa, ja kertomuksesta tulisi ehkä yhtenäisempi...? En kylläkään ole asiantuntija enkä sinne päinkään...joten tiedät varmasti itse paremmin. Kertomuksena kolmas osa oli oikein loistava niinkuin aiemmatkin osat. "Ukkeli" oli hyvin keksitty ja mielenkiintoinen hahmo :) Melkein toivoisin, että hän vielä tulisi mukaan kuvioihin =) Mutta joka tapauksessa, jatka toki tarinasi pian loppuun....tähän sitä ei kertakaikkiaan VOI jättää...kiitoooos =)
Tuota joo. En taida muuttaa, yhdistää, jatkaa tai tehdä enää mitään muutakaan. Ei olisi pitänyt laittaa näkyville ollenkaan sellaista alkua, jota ei valmiiksi ole kirjoittanut loppuun. Tiedän kyllä tarinan lopun, mutta välissä on iso aukko, etten saa täytettyä sitä kunnolla. Joten täten virallisesti lopetan tarinani kirjoittamisen, ja toivon, että kaikki unohtavat jo kirjoittamani osat mahdollisimman nopeasti. Kiitoksia. :)
Ei voi mitään. Kaikki annettu kritiikki ja kehut menivät siis ihan hukkaan? =/ Kirjoittaja toki tekee itse päätöksensä kirjoituksistaan... mutta älähän ota tavaksi pettää lukijoitasi :)
Aloin jo pitää tästä. Mutta niin kuin sanottu, kirjailija tekee itse omat päätöksensä. Toivottavasti saat joskus aukot täytettyä ja tarinan loppuun asti. Vai aiotko enää edes yrittää?
..varmaan onkin? ;)
Mutta niin, ei voi mitään!
Tuskin. Itse kyllästyin koko juttuun jo ennen kolmatta osaa, valitettavasti. Olisin halunnut kirjoittaa sen loppuun asti, mutta kun ei onnistu. :(
Minulle kävi samoin tuon Sydämen ja Tähden kanssa. Koko idea tympii nyt kerta kaikkiaan.
Mahtaakohan tällainen johtua juuri siitä, kun tuo keskeneräisiä tarinoita tänne arvosteltavaksi? Kun muut kommentoivat ja antavat vinkkejä, miten tehdä kiinnostavampi juttu jne jne, niin ehkä siitä kirjoittamisesta lähtee se kipinä. Sitä ei enää kirjoitakaan niin, miten itsestä tuntuu vaan pikemminkin niin, miten uskoo muiden haluavan.
Yksinkertaisesti sanottuna muiden mielipiteille tulee aivan liian suuri merkitys eikä koko tarina enää jollain tavalla tunnu omalta.
Äh, menee vähän liian monimutkaiseksi. :) Mutta tsemppiä jatkoon! Toivotaan, ettei sinulla lähde sama kirjoitus ja epäonnistumis-vyyhti käyntiin kuin minulla.
Pitäisi varmaan kirjoittaa koko tarina loppuun asti, ennen kuin laittaa sen muiden luettavaksi ja arvosteltavaksi, jottei päädyttäisi mainitsemaasi tulokseen. Mutta pitänee koettaa kirjoittaa jotakin uutta. :)
Voisit lukasta edes kerran juttusi läpi ennen tänne tälläämistä? On tosi harmi poimia tekstistä virheitä jotka selvästi johtuvat vain siitä että kirjoittaessasi ajatukset on jääneet junnaamaan paikalleen, tai siis ikään kuin pysähdyt hetkeksi ottamaan vähän vauhtia. Seurauksena on ärsyttäviä toistoja, turhia outoihin paikkoihin sijoitettuja pilkutuksia ja sanojen soinnukkuutta/soinnukkuuttomuutta väärissä paikoissa. Esimerkiksi kahden vaikka sanan käyttö heti melkein peräkkäin rikkoo mielestäni tosipahsti muuten niin vahvan tajunnan virtauksen, sekä aina ei kannata käyttää sivulausetta ennen lauseen viimeistä sanaa (siis -> päälause, täsmentävä sivulause, viimeinen sana.), se kun tuppaa olemaan TOSI ärsyttävää =). Lisäksi tekstissä oli muutamia epäjohdonmukaisuuksia tai asioita joihin ei oikeassa tilanteessa mielestäni kiinnittäisi mitään huomiota. Esimerkiksi "Liikenteen hiljennyttyä hetkeksi" tai joku vastaava lausahdus ekassa osassa tuntu tosi kummalta koska tapahtuma sijoittui keskelle yötä johonkin syrjäiseen kuppilaan.
Mua vaan ottaa pannuun se, että sun kerronta tyyli on parhaimmillaan tosi kiehtovaa mutta kaatuu pikkuseikkoihin jotka olisit voinut korjata lukemalla tekstin kaikessa rauhassa edes kerran tai pari lävitse. Muutenkin noinkin mielikuvituksellisessa stoorissa olisi hyvinkin voinut käyttää paljon enemmän hyväkseen niitä juttuja joihin ruumiin vaihtuminen antaa mahdollisuuden, eli niinku ois voinu korostaa sitä ristiriitaisuutta sen sijaan että lähtee suoraan ratkomaan ongelmaa. No kukin tavallaan mutta et kyllä ainakaan ylittänyt itseäsi tässä näissä kertomuksissa. Vähän jaksaisit rauhoittua ja keskittyä niin tulisi tosi hienoa jälkeä. Toivottavasti et ota itteesi mutta mua ärsyttää kun tietää ihmisessä olevan potentiaalia mutta se ei vaan tahdo löytää tietään ulos =)
Eihän se kirjoittaminen tähän suinkaan lopu. :) Sen verran kivaa ajanvietettä se kuitenkin on, ettei siitä niin helpolla luovu.
Muttei saa ikinä eikä missään tapauksessa pakottaa itseään kirjoittamaan, mitä minä aina siitä huolimatta yritän tehdä, varsinkin jos täällä joku haluaa jatkoa.
Pitää kirjoittaa vain silloin, kuin siltä tuntuu, eikö?
Huhhuh! Taidankin tarvita oikein paljon kärsivällisyyttä ennen kuin saan taas jotain edes vähänkin järkevää tekstiä ulos.
Kerrontatyyli ja tajunnanvirta ovat yhdyssanoja. Muuten kyllä kirjoitit kadehdittavan aikuista, osaavaa, neuvovaa tekstiä.
Kiitoksia tuosta jopa yllättävän rakentavasta palautteestasi. Koetan parantaa tapani. :)
Tässä sen näkee, mikä voima kirjoitetulla, kikkailemattomalla kielellä on =) Strawn sanoja ja lauseita on miellyttävä seurata; lukijan kuva- ja ajatusmaailmassa alkaa tapahtua.
En i h a n kaikkea jaksanut lukea, mutta se johtui omasta fyysisestä väsymystilastani. Virkistyin kuitenkin kaikesta siitä, mitä luin. Thank you.
...toi on hyvä et siin on aika pitkiä PÄTKIÄ tarinaa, koska sillo lukija huomaa et kannattaako tarinaa jatkaa ja silloin ei lukeminen rasita, ku pitäis lukee koko tarina kerral....
JATKA PIAN!!!!!!