Hei,
olen 21- vuotias, biologisesti nainen, mutta tunnen itseni mieheksi. Tunne on kestänyt useamman vuoden, mutta välillä olen pystynyt heittämään asian taka-alalle. Minulla on hirveän paha olla ja mietin kuinka kertoa vanhemmilleni. Tutkimuksiin hakeutuminen tuntuu todella raskaalta ja pelottavalta enkä haluaisi lähteä siihen niin, etä vanhempani eivät tietäisi asiasta. Minulla ei ole mitään ajatusta, kuinka pystyisin kertomaan sen heille. Haluaisitteko jakaa neuvoja tai kokemuksia vanhemmille ja ystäville kertomisesta?
Mistä te tiesitte olevanne valmiita hakeutumaan tutkimuksiin? Tuliko vaan seinä vastaan, että nyt ei enää pysty elämään näin?
Mä haluaisin elää mun elämää ja olla sen näköinen kuin mun pitäskin olla. Ahdistaa koko mun kehoni ja tuntuu, että mun pitäis hakeutua tutkimuksiin, mutta mistä sen rohkeuden saa...?
olen 21- vuotias, biologisesti nainen, mutta tunnen itseni mieheksi. Tunne on kestänyt useamman vuoden, mutta välillä olen pystynyt heittämään asian taka-alalle. Minulla on hirveän paha olla ja mietin kuinka kertoa vanhemmilleni. Tutkimuksiin hakeutuminen tuntuu todella raskaalta ja pelottavalta enkä haluaisi lähteä siihen niin, etä vanhempani eivät tietäisi asiasta. Minulla ei ole mitään ajatusta, kuinka pystyisin kertomaan sen heille. Haluaisitteko jakaa neuvoja tai kokemuksia vanhemmille ja ystäville kertomisesta?
Mistä te tiesitte olevanne valmiita hakeutumaan tutkimuksiin? Tuliko vaan seinä vastaan, että nyt ei enää pysty elämään näin?
Mä haluaisin elää mun elämää ja olla sen näköinen kuin mun pitäskin olla. Ahdistaa koko mun kehoni ja tuntuu, että mun pitäis hakeutua tutkimuksiin, mutta mistä sen rohkeuden saa...?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Transsukupuolisia syytetään usein itsekkyydestä kun lähtevät tutkimuksiin ja hoitoihin. Läheiset kokevat elämänsä myllääntyneen, mutta kunhan prosessi on käyty ja mennyt muutama vuosi, tilanne on todennäköisesti taas ennallaan. Mutta eikö se oma onnellinen elämä ole sittenkin tärkeintä. Vanhempani olivat varmaankin hyvin epäilevällä kannalla, mutta eivät yrittäneet kovinkaan voimakkaasti kääntää päätäni. Ehkäpä he ajattelivat että vuosikausia miettineenä ja aikuisena ihmisenä teen kuitenkin niin kuin itselleni on parasta. Kun olin käynyt prosessin läpi, he suhtautuivat minuun kuten tyttäreensä ja tilanne on nyt tasaantunut.
En pitänyt tutkimuksiin ja hoitoihin lähtöä kovinkaan raskaana ja pelottavana, olinhan joutunut elämään jo vuosia niin rajussa henkisessä paineessa että tutkimusten aloitus oli suuri helpotus. Vanhemmilleni (kuten muillekin lähisukulaisille) kerroin sen jälkeen kun olin hakenut lähetteen tutkimuksiin. Vanhempani oli asian aavistanut jo nuoruudestani saakka, siitä kun itsekin olin asiaan havahtunut. Aika usein vanhemmat ovat jo aavistaneet jotakin, mutta olen keskustellut sellaistenkin vanhempien kanssa jotka ovat sulkeneet silmänsä lapsensa selvältä sukupuoliristiriidalta.
Jos et asu vanhempiesi taloudessa etkä ole heistä millään lailla taloudellisesti riippuvainen, ei sinun tarvitse kertoa heille mitään. Kyllä ne sen huomaa viimeistään kun partasi kasvaa...
Mä olen täysin saman ikäinen kuin sä, ja samassa tilanteessa. Paitsi, että mun vanhemmat tietää mun ristiriidoista. Itse sitä rupesivat tivaamaan reilu vuosi sitten, ja sitten puoli väkisin se oli kerrottava. Koin jotenkin nolona paljastaa sen heille.
Sama juttu täällä, asia on koko ajan jollain tavalla läsnä, mutta välillä sen voi siirtää taka-alalle. Ulkonäön takia en pysty esim julkisilla paikoilla käyttämään naistenvessaa, eli pidättäminen on ainoa vaihtoehto. Miesten vessaan en uskalla mennä, pelkään että jos joku tajuaa etten ole poika, saan pian turpaan..
Ja siis mitään prosesseja en ole käynyt läpi, ehkä tulevaisuudessa..en tiedä. pelottaa kanssa.
Mitä muutoksia sä koet tarvitsevasi? Mulle eniten varmaan ongelmaa tuo noi 2 uloketta tossa rintakehässä, eli ne haluaisin helvettiin siitä, sekä testosteronit päälle. En koe ainakaan tällä hetkellä, että tarvitsisin munan voidakseni tuntea itseni kokonaisemmaksi.
Mutta, että kyllä aamulla vituttaa herätä, jos yöllä on nähnyt unta että itsellään kasvaa parta! Se olis niin upeata. Tsemppiä hei sulle kertomiseen. Voi hyvin olla, että vanhempasi osaavat jo aavistaa jotain kriisistäsi. Ole rohkea, ja sano ettet pysty elämään noin. Niille on varmasti kaikista tärkeintä vain se, että sinä, heidän rakas "tyttärensä", voisit hyvin niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Meillä on vain yksi elämä, ja jos sen elää valheessa ja piilossa omalta itseltään, voin veikata kuinka pahat omantunnon tuskat on ikäihmisenä, että miksi tuhlasi koko elämänsä siihen mitä inhoaa.
Sulla on vielä monia kymmeniä vuosia edessä, nyt se kertominen ja tutkimuksiin meno kirpaisee, mutta sitten kun se on tehty, alkaa muutos kohti parempaa elämää!
*kunpa itsekin olisin yhtä rohkea mitä patistan muita olemaan*
Et sinä sen takia turpaasi saa, että mies pitää sinua naisena, korkeintaan jos pitää sinua naismaisena miehenä. Eikä miehet yleensä katsele toisia vessassa. Harvemmin siellä on väkivaltaa, viikonloppuiltoina ehkä jossain räkälässä saattaa olla. Jos ulkonäkösi todella on sellainen, ettet voi mennä naisten puolelle, pystyt todennäköisesti menemään miestenvessaan. Binderi ja pari muuta juttua on ihan käteviä. Neuvoja saa mm. transmiesten foorumeilta.
Niin kiitos viestistä.
Tosiaan koen minäkin, että riittäis rintojen poisto ja hormonihoito. Sulla on toisaalta hyvin, kun sun vanhemmat tietää ristiriidasta.
Kyl ne mun vanhemmat jotain ainakin joskus aavisteli ja kyseli, mut se oli mulle niin kipeä ja häpeää tuottava juttu, että annoin olla ja jätin vastaamatta kysymyksiin, kielsin asian itseltänikin.. Nyt noi vanhemmat ei varmaan ajattele enää koko asiaa, eivät ainakaan ota puheeksi muuta kuin negatiiviseen sävyyn, kun pukeudun liian miesmäisesti.
Voimia sulle!
että "miten mies voi pukeutua liian miesmäisesti?".
Heippa!
Itsen olen nyt 22 ja kerroin äidilleni noin kk sitten että olen aloittanut hoidot tampereella ja että miten asiat on. Otin sellaisen hetken kun saatiin olla kahdestaan ja lähestyin varovasti kysellen voisiko hän arvata mitä asiaa koitan hänelle kertoa. Ei ollut mitään hajua ja tuli yllätyksenä kun sitten lopulta kerroin olevani transmies. Ihmettelin kun ei ollut edes huomannut kesällä että olin sitonut ja bindannut rintani.
Äiti sanoi että haluaa rauhassa tutustua aiheeseen ja tulee hyväksymään asian jossakin vaiheessa täysin kunhan saa aikaa ajatella ja sulatella. Kun aikoinaan kerroin että pidän tytöistä vastaus oli suunnilleen samanlainen. Osasin siis olettaa että mitä oli tulossa. En ole asiaa ottanut jälkeenpäin puheeksi kun kerran ja sillonkin puhuttiin ihan sivistyneesti siitä. Helpottaa itseäni kovasti tämä tilanne nyt. Kerroin että nyt elän omaa elämääni ja teen niinkun tuntuu enkä enää hidastele tai jätä tekemättä asioita muitten takia.
Isä tuskin tulee hyväksymään koskaan asiaan kun häntä niin tunnen mutta olen sujut sen kanssa. On ollut aikaa valmistautua siihen ja kunn hoidot etenee aion kyllä kertoa ja heittää pommin. Se on vaan kestettävä kun MIES ja ei pidä jäädä sitä murehtimaan, se ei ole sen arvoista. Jos hän ei minua voi hyväksyä ei minunkaan tarvitse hyväksyä sitä ja saa jäädä se isä-poikasuhde.