hei kaikille.

lääkäri aikaa käskin miehenikin soittaa,ja kuulemma yrittikin mutta ei ole saanut kiinni. kun se vaan haluaisi pois täältä ja lomalle,se on niin loppuun palanut,ei ole pitänyt kolmeen vuoteen lomaa niin eipä ihmekkään. lapsia se ei jaksaisi enään ollenkaan,vaikka mielestäni ollut nekin ihan kunnolla. en tiedä mitä sitä tekisi,pieni taukokin tuli mieleeni,että jos mies johonkin lähtisi. mutta sehän se onkin että minne...rahaakaan ei ole laittaa nyt mihinkään loma matkoihin. ainut olisi mökki,mutta sekin on aika pitkällä ja mies ei sinne halua yksin lähteä..eikä kokoajan viitsisi laittaa muksujakaan hoitoon,niitäkin kaksi.

susa604 kirjoitti:

lääkäri aikaa käskin miehenikin soittaa,ja kuulemma yrittikin mutta ei ole saanut kiinni. kun se vaan haluaisi pois täältä ja lomalle,se on niin loppuun palanut,ei ole pitänyt kolmeen vuoteen lomaa niin eipä ihmekkään. lapsia se ei jaksaisi enään ollenkaan,vaikka mielestäni ollut nekin ihan kunnolla. en tiedä mitä sitä tekisi,pieni taukokin tuli mieleeni,että jos mies johonkin lähtisi. mutta sehän se onkin että minne...rahaakaan ei ole laittaa nyt mihinkään loma matkoihin. ainut olisi mökki,mutta sekin on aika pitkällä ja mies ei sinne halua yksin lähteä..eikä kokoajan viitsisi laittaa muksujakaan hoitoon,niitäkin kaksi.

oli vastaava tilanne..sillä erotuksella että minä olin se mies joka oli jatkuvasti erittäin ärtynyt ja joka ei sitten yhtään sietänyt lasten meteliä. Näin jälkeenpäin ajatellen olin varmasti erittäin vaikeaa ja voimia vievää seuraa. Minulle oli alkuun diaknosoitu masennus n. vuoden ajan ja kävin terapiassa säänöllisesti, se vaan ei auttanut silloin. Vasta kun romahdin ja yritin itsemurhaa, minut vietiin sairaalaan diaknosiiksi varmistui kaksisuuntainen. Sain oikeat lääkkeet ja avun. Olin silloin vielä naimisissa ja meillä oli neljä ihanaa lasta (sitä vaan ei huomannut sairaassa mielessä). Myöhemmin silloinen vaimoni ja lasteni äiti tunnusti että hän oli pitkään jo kontrolloinut minun käytöstäni seksin avulla. Seksi oli minulle erittäin tärkeätä ja se oli luultavammin ainut asia joka sai mieleni rauhoittumaan. Olin siis vuosia ollut jo erittäin äkäinen ja riitainen kotona...töissä meni kuitenkin hyvin ja pystyin hyvin hoitamaan aika vastuulisen työtehtäväni. Ongelmat esiityivät vaan kotona ollessa. Minulle käänne kohta oli se kun olimme vaimoni kanssa kävelyllä eräänä päivänä. Olin erittäin äkäinen ja vaahtosin vaikka mistä asiasta, silloin vaimoni sai tarpeekseen ja kääntyi kävelemään eri reittiä kuin minä. Tämä sai minut lopultakin herämään ja tajusin että jotain on pielessä ja tarvitsen apua. Heti maanantaina marssin työpaikkani lääkärin tykö ja kerroin asiasta. Onneksi tämä lääkärini oli niin viisas nainen että hän ei ryhtynyt leikkimään besser wisseriä, vaan tunnusti suoraan että nämä asiat on sellaisia joista hän ei tiedä yhtään mitään. Niinpä hän tilasi minulle suoraan ajan paikalliseen mtt:n toimistoon. Onnekseni se aika saatiin melko nopeasti. Siitä alkoi pitkä ja vaikea tie kohti toipumista. Sairauteni vielä paheni aika paljon. Olin 3vuoden aikan yhteensä 14krt hoidossa psykiatrisessa sairaalassa. Lukemattomia itsemurhayrityksiä lääkeiten avulla, kerran jopa onnistuin hirtämään itseni suljetulla osastolla ollessani, sekä mikä minut silloin pelasti oli se että toinenkin potilas oli yöllä liikeellä. Hän kerkesi hälyttämään apua, olin jo tajuton kun minut nostettiin hirrestä pois. Jouduin käymään kovan koulun läpi nuina kolmena vuotena. Tällä hetkellä tilanteeni on sellainen että sairastumiseni maksoi minulle hyvän avioliiton ja olen sairaseläkkeelä maininalla toistaiseksi, eli aina niin kauan kun jään vanhuuseläkkeelle. Olin eläkkeelle joutuessani 45vuotias. Lyhyesti referoituna vastaisin alkuperäiseen kysymykseen niin että, miehesi on saatava itsensä tajuamaan että hänellä on jotain pielessä ja että hän ei ole terve. Hänen on itsensä on tajuttava hakea apua. Siitä se lähtee. Ehkä paras konsti mitä voit tehdä miehesi avuksi, jos tilanne on jatkunut jo pitkän aikaa. Eli jos et muuten voi auttaa ja saa häntä hakemaan apua on se että teet jotain häntä todella ravisuttavaa. Esimerkiksi hakeutumalla väliaikasesti asumuseroon. Pelko siitä että hän voi todella menettää perheensä voi ravistaa hänet toimimaan ja hakemaan apua. Minulla kävi niin päin että tilanne kotona kävi sellaiseksi että koin itse tilanteen niin ahdistavaksi että itse hakeuduin asumuseroon. Nyt ajatellen se maksoi minulle todella paljon. En suosittele että hakisit tilanteessasi avioeroa koska, tilanne voi hyvinkin korjaantua vielä hyväksi. Helpolla se ei käy ja vaatii paljon sinulta ja lapsilta. Minulla se vei aikaa kaikkiaan 8vuotta. Tätä nykyään ymmärän hyvin perheeni ja lasteni tärkeyden elämässäni. Perhettä ei varsinaisesti enää ole mutta lapset on. Kävin tuon 8vuotta säännöllisesti terapiassa juttelemassa olotiloistani ja nyt hiljakkain ovat käyntini siellä loppuneet. Sovimme vielä mtt:kanssa että jätämme sinne ikäänkuin piikin auki...jos tunnen että tarvitsen keskustelu apua niin minä soitan heille ja sovimme käyntiajan. Myös lääkitykseni on voitu purkaa melko alhaiseksi. Minä toivuin vaikeista ajoista...mutta yhä vieläkin kaipaan perhettäni. Näinä vuosina en ole kyennyt kertaakaan edes yhden illan suhteisiin. Koen vieläkin että silloin pettäisin ex:ääni. Neuvon että älä eroa, tee vaan se asumusero. Se kenties ravistelee miestäsi tarpeeksi. Tuli hiukan pitkä vastaus mutta toivottavasti tästä olisi edes hiukan apua sinulle. Joskus vaan on niin että sinun, tai kenen tahansa samassa asemassa olevan on tehtävä kipeitä ja vaikeita ratkaisuja. Suojellaksenne itseänne ja toimiaksenne perheenne parhaaksi. Siitä että myös sinä uuvut taakan alla ei hyvä seuraa. Voimia sinulle...näin tarinoi asiasta sen sairaan mielensä kanssa painiskeleva mies.