En pysty täysin samaistumaan sosiaalisten pelkojen kuvauksiin, mutta luulen että jonkin sortin sosiaalista lukkoa minussa on.
Ala-asteella olin yksi luokan pidetyimmistä tyypeistä, kavereita oli paljon ja sain muutaman kerran muiden oppilaiden äänestämän "hyvän tyypin" stipendinkin. Koulun jälkeen vietin aikaa kavereiden kanssa ja elin sosiaalista elämää.
Yläasteelle siirryttäessä tapahtui jotakin, joka on jatkunut aina tähän päivään asti, olen siis 21v. Etäännyin ala-aste ajan kavereista jostain syystä, ja koulun ulkopuolinen sosiaalinen elämä on ollut lähes nollassa sen jälkeen. Yläasteella ja lukiossa kyllä tutustuin moniin tyyppeihin ja sainkin hyviä KOULUkavereita, mutta jos vapaa-ajalla "jouduin" viettämään aikaa samojen tyyppien kanssa, tuli minulle melko ahdistunut olo ja paineita olla hyvä tyyppi, ja en todellakaan tuntenut kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa miellyttävänä. En ole mikään supliikkimies, jolta löytyisi kommentti joka tilanteeseen, vaan enemmän sellainen sivustaseuraaja, joka ruokkii tätä ahdistuneisuutta, sillä en kuitenkaan tunne oloani mukavaksi, jos vain olen hiljaa, jolloin kaikki energia menee siihen että mitä sanoa seuraavaksi. Koulussa/töissä tapahtuvissa sosiaalisissa tilanteissa ahdistusta ei synny, koska tilanteessa ei olla ikäänkuin vapaaehtoisesti. Koulussa pystynkin olemaan "osa porukkaa" melko vapautuneesti eikä ahdistus vaivaa.
Jos haluaisin, niin pääsisin kyllä mukaan niiden muutamien kavereiden kavereiden vapaa-ajan pippaloihin ja menoihin, mutta tulen niistä suunnattoman ahdistuneiksi, joten en mene niihin. Sinällään ristiriitaista, että kuitenkin kaipaan sosiaalista elämää, mutta tunnen itseni täysin kyvyttömäksi siihen. Jotenkin kun katsoo muiden käyttäytymistä noissa tilanteissa niin aina heiltä löytyy joku hieno heitto toisen sanomisiin / huumorintajua eri tilanteisiin, mutta itse olen jotenkin noissa tilanteissa kroonisessa lukossa, että olen hiljaa, tai vastailen vain kysymyksiin, sillä en yksinkertaisesti keksi mitään sanottavaa, joka taas ahdistaa suunnattomasti.
Ainut vapaa-ajan sosiaalinen tilanne, jossa koen oloni mukavaksi on kahden kesken kaverin kanssa jutustelu/tekeminen, mutta vain tunnin ajan kerrallaan. Tuon ajan jälkeen taas alkaa ahdistamaan ja täytyy päästä tilanteesta pois, sillä pää on totaalisen tyhjä.
Ujo en koe olevani, ja itseasiassa tulen usein paremmin juttuun täysin tuntemattomien kanssa, sillä heillä ei ole mitään odotuksia itseni suhteen, jolloin en ota tilanteesta paineita.
Tässä vähän pelottaa se, että mitäs sitten opiskelujen jälkeen, kun nämä koulukanssakäymisetkin jää pois.
Pitääkö tämän kanssa vain elää, vai voikohan tässä jotenkin kehittyä? Kokemuksia?
Ala-asteella olin yksi luokan pidetyimmistä tyypeistä, kavereita oli paljon ja sain muutaman kerran muiden oppilaiden äänestämän "hyvän tyypin" stipendinkin. Koulun jälkeen vietin aikaa kavereiden kanssa ja elin sosiaalista elämää.
Yläasteelle siirryttäessä tapahtui jotakin, joka on jatkunut aina tähän päivään asti, olen siis 21v. Etäännyin ala-aste ajan kavereista jostain syystä, ja koulun ulkopuolinen sosiaalinen elämä on ollut lähes nollassa sen jälkeen. Yläasteella ja lukiossa kyllä tutustuin moniin tyyppeihin ja sainkin hyviä KOULUkavereita, mutta jos vapaa-ajalla "jouduin" viettämään aikaa samojen tyyppien kanssa, tuli minulle melko ahdistunut olo ja paineita olla hyvä tyyppi, ja en todellakaan tuntenut kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa miellyttävänä. En ole mikään supliikkimies, jolta löytyisi kommentti joka tilanteeseen, vaan enemmän sellainen sivustaseuraaja, joka ruokkii tätä ahdistuneisuutta, sillä en kuitenkaan tunne oloani mukavaksi, jos vain olen hiljaa, jolloin kaikki energia menee siihen että mitä sanoa seuraavaksi. Koulussa/töissä tapahtuvissa sosiaalisissa tilanteissa ahdistusta ei synny, koska tilanteessa ei olla ikäänkuin vapaaehtoisesti. Koulussa pystynkin olemaan "osa porukkaa" melko vapautuneesti eikä ahdistus vaivaa.
Jos haluaisin, niin pääsisin kyllä mukaan niiden muutamien kavereiden kavereiden vapaa-ajan pippaloihin ja menoihin, mutta tulen niistä suunnattoman ahdistuneiksi, joten en mene niihin. Sinällään ristiriitaista, että kuitenkin kaipaan sosiaalista elämää, mutta tunnen itseni täysin kyvyttömäksi siihen. Jotenkin kun katsoo muiden käyttäytymistä noissa tilanteissa niin aina heiltä löytyy joku hieno heitto toisen sanomisiin / huumorintajua eri tilanteisiin, mutta itse olen jotenkin noissa tilanteissa kroonisessa lukossa, että olen hiljaa, tai vastailen vain kysymyksiin, sillä en yksinkertaisesti keksi mitään sanottavaa, joka taas ahdistaa suunnattomasti.
Ainut vapaa-ajan sosiaalinen tilanne, jossa koen oloni mukavaksi on kahden kesken kaverin kanssa jutustelu/tekeminen, mutta vain tunnin ajan kerrallaan. Tuon ajan jälkeen taas alkaa ahdistamaan ja täytyy päästä tilanteesta pois, sillä pää on totaalisen tyhjä.
Ujo en koe olevani, ja itseasiassa tulen usein paremmin juttuun täysin tuntemattomien kanssa, sillä heillä ei ole mitään odotuksia itseni suhteen, jolloin en ota tilanteesta paineita.
Tässä vähän pelottaa se, että mitäs sitten opiskelujen jälkeen, kun nämä koulukanssakäymisetkin jää pois.
Pitääkö tämän kanssa vain elää, vai voikohan tässä jotenkin kehittyä? Kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.