Olen ollut jo muutaman vuoden aika rankasti sairas, mutta rämpinyt eteenpäin yksin ja peittänyt pahan olon. Vasta äskettäin sain itseäni niskasta kiinni viimeisimmän "aallonpohjan" aikana, sillä tällä kertaa en halunnut menettää läheisiäni (huonoina aikoina normaalisti dumppaan koko lähipiirin huomaamattani tai tarkoituksella). Eli siis pääasiassa rakkaan py:ni takia hakeuduin terveydenhoitajan juttusille, tästä siirryin lääkärille ja eka aika paikalliseen mtt:oon on varattu.
Olo on jatkuvasti todellatodellatodella paha, mutta näinä parina vuotena olen oppinut peittämään sen niin hyvin, että se tulee automaattisesti, eikä ulkopuoliset vieläkään huomaa mitään. Enkä yksinkertaisesti kykene tuomaan huonoa oloa esiin, en tunteina tai sanoin. Kun sitten yritän kuvailla oloani esim.py:lle, tunnen itseni tunteettomaksi tekosairaaksi marttyyriksi, ja suureksi pettymykseksi tuntuu ettei py todellakaan ymmärrä. Ja se sattuu. Tuo em.tunne vahvistuu vain entisestään. Luulisi masennuslääkkeitä syöneen tietävän edes jotenkin tämän tunteen?
Hän on ymmärtäväinen ja on luvannut pysyä tukenani, mutta tuntuu niin kovin turhalta puhua hänelle, mutta muitakaan ei juuri ole. Käsittelevätkö miehet asioita vain niin hlvetin omituisesti vai eikö tuo vain ymmärrä?
Olen jo niin monet kerrat yrittänyt selittää oloani ja ymmärtää tuon asennetta/sanoja/tekoja, odottamaani reaktiota odotellessa olen hiljalleen luopunut tuen hakemisesta. Ymmärrän, ettei hänelläkään ole helppoa kanssani, mutta kertaakaan hän ei ole sanallakaan sivunnut sairauttani, vaikka tietää mikä se on. Ihan kuin hän ei pitäisi minua sairaana, vaan pelkästään hiukan surullisena.
Vaadinko liikaa kun odotan häneltä toisenlaista tukea ja annan sairauteni käsittelyn hänen kanssaan olla, vai yritänkö vielä kertaalleen vääntää wikipedian yms tietolähteiden avulla, Mitä tämä todella on? Hänen tukensa ja ymmärryksensä olisi todella suurta minulle...
Etenkin nyt, kun olo on pahin ikinä. En enää jaksa mitään. Töissä käyn velvollisuuden tunteesta ja käytännön syistä (sijaisen puute jne), en ole kertonut kenellekään, tunteita en osaa näyttää eikä millään tunnu olevan väliä. En kykene kertomaan kenellekään, ja toivonkin että tekisin pienen virheen ja edes joku tuttava huomaisi... On vaan niin paha olo ja se nakertaa. Kun kuitenkin käytännössä asiat ovat hyvin ja olen todella rakastunut tuohon mieheen, mutta en vaan yksinkertaisesti hallitse enää tunteitani ja ajatuksiani. Koko ajan on kamalan kuristava olo enkä voi sille mitään...
Olo on jatkuvasti todellatodellatodella paha, mutta näinä parina vuotena olen oppinut peittämään sen niin hyvin, että se tulee automaattisesti, eikä ulkopuoliset vieläkään huomaa mitään. Enkä yksinkertaisesti kykene tuomaan huonoa oloa esiin, en tunteina tai sanoin. Kun sitten yritän kuvailla oloani esim.py:lle, tunnen itseni tunteettomaksi tekosairaaksi marttyyriksi, ja suureksi pettymykseksi tuntuu ettei py todellakaan ymmärrä. Ja se sattuu. Tuo em.tunne vahvistuu vain entisestään. Luulisi masennuslääkkeitä syöneen tietävän edes jotenkin tämän tunteen?
Hän on ymmärtäväinen ja on luvannut pysyä tukenani, mutta tuntuu niin kovin turhalta puhua hänelle, mutta muitakaan ei juuri ole. Käsittelevätkö miehet asioita vain niin hlvetin omituisesti vai eikö tuo vain ymmärrä?
Olen jo niin monet kerrat yrittänyt selittää oloani ja ymmärtää tuon asennetta/sanoja/tekoja, odottamaani reaktiota odotellessa olen hiljalleen luopunut tuen hakemisesta. Ymmärrän, ettei hänelläkään ole helppoa kanssani, mutta kertaakaan hän ei ole sanallakaan sivunnut sairauttani, vaikka tietää mikä se on. Ihan kuin hän ei pitäisi minua sairaana, vaan pelkästään hiukan surullisena.
Vaadinko liikaa kun odotan häneltä toisenlaista tukea ja annan sairauteni käsittelyn hänen kanssaan olla, vai yritänkö vielä kertaalleen vääntää wikipedian yms tietolähteiden avulla, Mitä tämä todella on? Hänen tukensa ja ymmärryksensä olisi todella suurta minulle...
Etenkin nyt, kun olo on pahin ikinä. En enää jaksa mitään. Töissä käyn velvollisuuden tunteesta ja käytännön syistä (sijaisen puute jne), en ole kertonut kenellekään, tunteita en osaa näyttää eikä millään tunnu olevan väliä. En kykene kertomaan kenellekään, ja toivonkin että tekisin pienen virheen ja edes joku tuttava huomaisi... On vaan niin paha olo ja se nakertaa. Kun kuitenkin käytännössä asiat ovat hyvin ja olen todella rakastunut tuohon mieheen, mutta en vaan yksinkertaisesti hallitse enää tunteitani ja ajatuksiani. Koko ajan on kamalan kuristava olo enkä voi sille mitään...
Vastaukset 3
Vanhimmat
py?
varmaankin poikaystävää tarkoittaa.
Minusta voisit erottaa nuo kaksi asiaa toisistaan.
Toinen on puutteelinen puheyhteys poikaystäväsi kanssa.
Toinen, huolestuttavampi asia, on tunteidesi jatkuva salaaminen ja siitä johtuva kuormitus ja uupumus.
Kirjoitit:
En kykene kertomaan kenellekään, ja toivonkin että tekisin pienen virheen ja edes joku tuttava huomaisi... On vaan niin paha olo ja se nakertaa.
Löytyisikö kuitenkin joku, johon uskaltaisit luottaa? Valtavat määrät energiaa kuluu nyt pelkkään salailuun. Olet varmasti kuullut jonkun muunkin sanovan, että "olen voinut aika huonosti, ollut kurjalla mielellä jo pidemmän aikaa jne?" Senkun lataat sen pöytään, enempää ei tarvitse sillä kerralla kertoa. "näin on asiat, mutta en halua puhua siitä juuri nyt."
Jos tuttavapiirisi tuntuu olevan kovin pinnallista, eikä tällaisia "heikkouksia" koskaan jutella, voi tietysti alkaa etsiä lähelleen syvällisempiä, elämänmakuisia ihmisiä.
Ihmisiin luottaminen on sinulle tietenkin vaikeaa, sillä et ole itsekään sitä, miltä näytät. No, moni silti vielä on. Usko pois.
Kirjoitit:
mutta en vaan yksinkertaisesti hallitse enää tunteitani ja ajatuksiani.
Pohditko asioita itseksesi, itketkö, tuskailetko, hämmennytkö? Vai yritätkö vaimentaa äänesi ja tunteesi myös itseltäsi? Uskallatko olla yksin, ilman nettiä, tv:tä, radiota - kuunnella omaa oloasi? Kohdata itsesi ja ajatuksesi? Hyväksyä ne?
On tunteita ja ajatuksia, jotka on käytävä läpi. Ne tulevat uudelleen ja uudelleen kolkuttelemaan, vaikka työnnätkin ne aina sivuun. Uskalla kohdata ne, ja saat elämääsi uutta energiaa ja iloa. Vapaudut.
Voit toki jatkaa vanhaan malliin vielä hetken, mutta hyvää se ei lupaa. Parempi tunnistaa ja tunnustaa tilanne ja lähteä purkamaan sitä. Luoda vapaampi ilmapiiri elää ja hengittää.
Poikaystäväsi saattaa olla hyvä tukija tässä, tien kuljet lopulta kuitenkin yksin.
Ethän myöskään syyllistä häntä siitä, että olet itse valinnut salailun tien ja se aiheuttaa sinulle lisää pahaa oloa ja huonovointisuutta.
Sinun on itse ensin oltava rehellinen itsellesi, hänelle ja muille - vain siten kukaan voi aidosti kohdata toisensa, tukea ja ymmärtää. Olet luonut oman pelikenttäsi ja valinnut maskin alle piiloutuvan jokerinappulan. Muut pelaavat sen mukaan, luulevat että voit hyvin.
Pelinappulaa voi onneksi vaihtaa, tai vaikka rapsutella aluksi vaikka hieman maalia kasvoilta. Helpompi itselle. Helpompi kaikille.