Kun homofobiset tai muuten vaan kalkkeutuneet ihmiset aiheuttavat ongelmia elämään, niin kuka on kuuntelemassa ja tukemassa? Jos on sattunut saamaan vain typeriä ihmisiä elämäänsä eikä ole löytänyt ketään ystävää, joka jaksaisi auttaa, niin mistä pyytää apua? Homojärjestöistä. Kun niihin lähettää viestiä, saa vastaukseksi jotain enemmän tai vähemmän kylmää, joskus ehkä jotain mieltä lämmittävää, mutta lopulta työnnön toisaalle. Epävirallisissa piireissä tuntuu olevan valmiit porukat, joissa olevilla ihmisillä on aikataulu täynnä. Ne, jotka ovat löytäneet vertaistukensa ja ystävänsä, ja saaneet mahdollisuuden tulla vahvoiksi eivät tahdo auttaa, vaikka pienellä vaivalla, puolustamalla silloin kun sitä tarvitaan, he voisivat antaa toivon niille jotka rämpivät epätoivossa sekä hyvien että pahojen ihmisten suhteen.
Miksei siinä ainoassa asiassa, jossa suurin osa homoista voi ymmärtää täysin toisiaan, auteta toinen toistaan, sen sijaan että vähätellään ongelmia ja lakaistaan ne maton alle? Ne jotka eivät avaudu toisilleen pullon voimalla hämyisessä baarissa eivät tunnu saavan mahdollisuutta. Lisäksi foorumeilla (ainakin lepakkolaakso) tuntuu olevan tukijoukkojen etsiminen kielletty. Kuinka helppoa on lähteä johonkin järjestön tapahtumaan ja löytää ihmisiä kun ei osaa tai pysty harrastamaan leppoisaa tutustumis smal talkia ja tutustumaan rauhassa? Ei saa olla oma itsensä, niin hajalla kuin oikeasti on. Pitää teeskennellä.
Olenko minä ainoa joka on kyllästynyt kaikkeen tähän ja kaatumaan kerta toisensa jälkeen yksin? Miksei ole olemassa vaikka sähköpostilistaa, johon voi liittyä ne, jotka tarvitsevat tukea ja ne jotka voivat tukea antaa? Tarkoitan siis ystävien tukea, sitä että saisi tukevia ystäviä elämäänsä ja saisi välittää myös takaisin. Ei kaikilla synkkaa keskenään, koska näkemykset eriävät, mutta tällä hetkellä on erittäin vaikeaa löytää ihmisiä, kun niitä tarvitsee.
Miksei siinä ainoassa asiassa, jossa suurin osa homoista voi ymmärtää täysin toisiaan, auteta toinen toistaan, sen sijaan että vähätellään ongelmia ja lakaistaan ne maton alle? Ne jotka eivät avaudu toisilleen pullon voimalla hämyisessä baarissa eivät tunnu saavan mahdollisuutta. Lisäksi foorumeilla (ainakin lepakkolaakso) tuntuu olevan tukijoukkojen etsiminen kielletty. Kuinka helppoa on lähteä johonkin järjestön tapahtumaan ja löytää ihmisiä kun ei osaa tai pysty harrastamaan leppoisaa tutustumis smal talkia ja tutustumaan rauhassa? Ei saa olla oma itsensä, niin hajalla kuin oikeasti on. Pitää teeskennellä.
Olenko minä ainoa joka on kyllästynyt kaikkeen tähän ja kaatumaan kerta toisensa jälkeen yksin? Miksei ole olemassa vaikka sähköpostilistaa, johon voi liittyä ne, jotka tarvitsevat tukea ja ne jotka voivat tukea antaa? Tarkoitan siis ystävien tukea, sitä että saisi tukevia ystäviä elämäänsä ja saisi välittää myös takaisin. Ei kaikilla synkkaa keskenään, koska näkemykset eriävät, mutta tällä hetkellä on erittäin vaikeaa löytää ihmisiä, kun niitä tarvitsee.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jossakin vaiheessa täytyy vain tunnustaa, ettei vähemmistöön kuuluvista ole välttämättä toisilleen tueksi. Ihmisten kokemukset ja näkemykset ovat niin erilaisia, että tuntuu kuin kuuluisimme eri vähemmistöihin. Tavallaan on jopa ihan mielenkiintoinen kysymys, miksi yhteisöllistä vähemmistökokemusta ja sen mukanaan tuomaa solidaarisuutta ei pääse syntymään. Onko sellainen joskus ollut, mutta yhteiskunnan ja vähemmistöjen aseman kehitys on saattanut jyrätä sen alleen? Vai onko se olemassa sittenkin aina vain vähemmistön vähemmistössä? Itse veikkaisin juuri "lesbokulttuurin" pirstaleisuutta ja kontaktien puutetta syyksi. Vähemmistö on sulautettu enemmistöön elämään sen ehdoilla uudella tavalla (olemaan tavallisia), vaikka vielä "vanhanmallisia" ongelmia (homofobia, kaappi-ilmiö) esiintyy yhtä lailla. No, samapa tuo, ei tämä pohdinta ketään lohduta.
"Lisäksi foorumeilla (ainakin lepakkolaakso) tuntuu olevan tukijoukkojen etsiminen kielletty."
En olekaan huomannut tuota. Poistaako ylläpito siis viestejä, vai onko kyse muiden kirjoittajien reaktioista?
"Kuinka helppoa on lähteä johonkin järjestön tapahtumaan ja löytää ihmisiä kun ei osaa tai pysty harrastamaan leppoisaa tutustumis smal talkia ja tutustumaan rauhassa? Ei saa olla oma itsensä, niin hajalla kuin oikeasti on."
Helppoa se ei missään nimessä ole. Periaatteessa niissäkin ohjatuissa ryhmissä, joissa ei ole puhumispakkoa, on tietynlainen puhumispaine. Toisaalta se helpottaa, kun muutkin avautuvat samalla tavoin omista asioistaan. Setan ryhmiä voisit kokeilla, jos omalla paikkakunnallasi on.
""Lisäksi foorumeilla (ainakin lepakkolaakso) tuntuu olevan tukijoukkojen etsiminen kielletty."
En olekaan huomannut tuota. Poistaako ylläpito siis viestejä, vai onko kyse muiden kirjoittajien reaktioista?"
Foorumin säännöissä lukee: "Kontakti-ilmoitusten ja kaupallisten ilmoitusten jättäminen vieraskirjaan, keskusteluun tai profiilikortteihin on ehdottomasti kielletty."
Kyllähän tuolla Lepakkolaaksossakin on siitä huolimatta sovittu tapaamisia. Ne ovat kylläkin olleet yhteismiittejä eivätkä kahdenkeskisiä "deittejä". Eli periaatteessa tuoltakin voisi löytää ihan live-keskusteluseuraa, mutta Lepakkolaakson ongelma ehkä on aika vähäinen kiinnostus keskusteluihin osallistumiseen. Epäilen kyllä, ettei keskusteluseuran etsimistä välttämättä laskettaisi kontakti-imoitukseksi, mutta en voi tietää.
Joo on tää kummallista, kun tuntuu et ei saa edes kavereita nykypäivänä. Kaikilla on jo omat piirinsä, johon ei näköjään uudet tuttavuudet mahdu. Mitä se olisi sitäpaitsi keneltäkään pois? Olen niin turhautunut ainaiseen yrttämiseen, kun mitään vastakaikua ei tule. Täytyy näköjään olla yksin.
ystäviä, joiden kanssa voin puhua asiasta kuin asiasta. He ovat heteronaisia.
Tai näin olen luullut. Taanoin itselleni kävi suhteessani tosi huonosti ja olin aivan poissa tolaltani asian takia. Hain 'apua' näistä ystävistäni, ja huomasin etteivät he olleetkaan halukkaita, valmiita antamaan tukea ja ymmärrystään tässä tilanteessani. Se oli minulle järkytys. Jäi sellainen tunne, etteivät he oikein pitäneet minun lesbosuhdettani sillä lailla ihan oikeana suhteena, niin kuin miehen ja naisen välinen suhde.
Aivan kuin nämä minun tuntemukseni olisivat olleet jotenkin vähäpätöisempiä, kun rakkauteni kohde olikin nainen.
Ystävyyttä ei saa väkisin. Kun ottaa kontaktia toisiin lesboihin, niin aina kai siinä toisella on sellainen ajatus taustalla että haluaa jotain muuta kuin ystävyyttä, tai yrittää jotain, kuitenkin olisi tärkeää omata ystäviä samankaltaisistaankin. Mutta hankalaa ystäviä on aikuisella iällä saada ilman juuri tuota taka-ajatus -ajatusta.
itselle käynyt samalla tavalla. Reilu vuosi sitten meni poikki erään suht pitkäaikaisen (vajaa 2 vuotta yhdessä) tyttoystävän kanssa, ja kun kerroin näille ystäville reaktiona oli kylmä 'aha'.
"Jäi sellainen tunne, etteivät he oikein pitäneet minun lesbosuhdettani sillä lailla ihan oikeana suhteena, niin kuin miehen ja naisen välinen suhde.
Aivan kuin nämä minun tuntemukseni olisivat olleet jotenkin vähäpätöisempiä, kun rakkauteni kohde olikin nainen. " Niinpä. Kun heillä itsellä on miestensä kanssa pieniäkin ongelmia niin kyllä loytyy apua ja tukea, saati sitten jos heillä menee poikki. Aivan niinkuin vain heteroilla olisi oikeus suruun ja särkyneeseen sydämeen.
et koittaisi ylittää merta vaan katsoisit ihan pienessä mittakaavassa. Jos sulla todella on niin paska säkä että kaikki sun kaverit ja sen sellaiset on yksinomaan homofobisia niin sitten sä alat etsimään sellaista joka ei ole. Sä ajattelet varmaan että kun menet jonnekkin missä lukee lesboille ja laitat sinne että tukea tarvitaan että naiset kaatuu sun sähköpostiisi ja tukea tulvii. Tosiasia on että kaikki asiat elämässä on aloitettava siitä nollatasolta, niin myös tämä. Yhdellä sanalla, yhdellä meilillä, yhdellä avautumisella netissä ei tehdä ihmeitä, eikä edes kahdellasadalla. Mutta sua saattanee auttaa sellainen asia että keskityt asiaasi. Älä etsi ryhmiä älä massoja älä jokavuotisiajuhannuskokoontumisia, vaan aloita etsimällä ystävää.
Lesbot ja homoseksuaalit jokainen on saanut oman osansa kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta mitä maailma on pullollaan, heterot ei ikinä ymmärrä sitä, koska heille ei pikku asioissa ongelmia muiden heteroiden kanssa, kuin taas meillä jopa kaupassa kullaksi kultaansa sanominen saattaa aiheuttaa kohtauksia.
Me ollaan tavallaan vaikeita ja toisaalta taas ei, ei meihin ole vaikea tutustua kun se tapahtuu meidän ehdoilla, ja minä ainakin olen sitä mieltä että ettei se ole ahdasmielistä vaan tapa jolla oma elämä sujuu paremmin. Sitähän se on lähdettävä, että itse nauttii elämästä, minä en ole mitään kenellekään vain siksi että minun pitäisi. Mutta minä annan kaikkeni niille jotka ovat minulle rakkaaksi tulleet. Se ei käy yhdessä yössä, ei yhdellä meilillä ei yhdessä tapaamisessa.
Kärsivällisyyttä, ymmärtäväisyyttä, sinnikkyyttä sitähän se vaatii, hyvä elämä kaiken kaikkiaan.
Arjessa on asioita jotka vieläkin koko elämän lesboudenkin jälkeen saavat miettimään miksi se on niin kauheata joillekkin kun on erilainen ja se on totta että niistä haluaa puhua ja pauhata. Ajan kanssa tosin se halu vähentyy ja huomaa että ei jaksa tuhlata energiaa pienten ihmisten päänvaivoihin, ja niin se käy sullakin. Sitten joskus. Mutta nyt sä siis tarvitset ystäviä kuuntelemaan ja muohottamaan sun kanssa elämän ja ihmisten paskapäisyyttä. Sen ymmärrän täysin.
Mun neuvo on että mietit kuka olet, mitä haluat ja etsit sen kautta suunnan. Tie löytyy aina, ja vastaukset löytyy murheisiisi aina sinusta itsestäsi. Jos et ole kova puhumaan ja ja hyvä tutustumaan niin sitten mietit keinon miten sä voisit tehdä vaikutuksen edes yhteen ihmiseen ja saada oman verkostoitumisesi käyntiin.
Netissä on paljon turhauttavaa mutta paljon hyvääkin, jaksa vain niin sieltä sulle joku löytyy, käyt tapahtumissa ja mietit omaa käyttäytymistäsi, paranna sitä, kehitä itseäsi. Elämä on jokapäiväistä kasvua, katso tämäkin tilanne sellaiseksi, mahdollisuudeksi kasvaa ihmisenä ja löytää uusia puolia itsestäsi.
Elämän, ja varsinkin hyvän elämän sailaisuus on niissä asioissa jotka sinä löydät itsestäsi. Kaikkeen on ratkaisu sinussa. Kun sä opit avaamaan niitä salaisuuksiasi ja ottamaan niitä käyttöön sä huomaat myös sen että alat erottumaan ja vetämään puoleesi. Niin se menee, minä tiedän että sinä olet seinän edessä, mutta sen sijaan että koitat mennä sen läpi, ota askel taaksepäin ja mieti miten pääset siitä yli.
Luulempa, että vastaus tukijoukkojen löytämiselle tuli nuista asiaa täynnä olevista viesteistä. Halusin kuitenkin kirjoittaa näkemykseni ja sen minkä itse olen kokenut vaikka paljon on vielä kokematta. Olen ujo ja hiljainen, mutten kuitenkaan seinäruusu. Ystävien löytäminen tai saaminen on tällaiselle toisinaan hyvinkin vaikeaa, mutta joskus elämä tuo kuin itsestään sen ihmisen eteen, josta ajan kuluessa muotoutuu hyvä ystävä ja henkireikä tähän elämään.
Liikuin ennen paljon isossa kaveriporukassa jotka kaikki olivat minulle "hyvän päivän tuttuja" joista ei yksikään ollut ystäväni enkä yhdellekkään osannut/uskaltanut kertoa mitä tunnen, koska taustat olivat kaikilla uskonnoliset. Pikku hiljaa jäin taka-alalle tuosta kaveriporukasta. Mitä enemmän myönsin itseni olevan lesbo sitä enemmän minä erkaannuin tuosta kaveriporukasta. Netti on sinänsä ihmeellinen että siellä voi löytää itselleen tukijan tai ystävän. Niin kävi minullekkin vaikken sitä hakenutkaan (ehkä salaa toivoin ystävää). Eräästä nettituttavasta tuli ystäväni kun pikkuhiljaa tutustuttiin toisiimme ja nyt vuosia ensi tutustumisen jälkeen voisin sanoa hänen olevan se ainoa tukipilari johon voin huoletta nojautua. Ei se löydy perheestäni vaikka sitä toisaalta eniten odottaisi.
Homojen suhteet ei vielä nykypäivänäkään ole siinä asemassa missä heterosuhteet. Ehkä siihen tottuu, että jättää huomiotta sen ettei löydä sitä samanlaista tukijaverkostoa mikä todennäköisesti löytyy suurimmalta osalta heterosuhteista. Epäilykseni siitä miksei lesboista saa mitään maan kattavaa tukijaverkostoa johtunee siitä, että moni on koko elämänsä varpaillaan siitä kenet päästää lähelleen ja kenet ei. Se sattuu kun luulemansa hyvä ystävä vaivihkaa laittaa välit poikki kun kertoo mitä on. Tai mikä pahinta lyö kuvainnollisesti raamatulla päähän. Mutta en usko moisen tukijaverkoston toimivuutta vaikka tarvettakin olisi kuten myös pelkästään yksinäisten heteroidenkin tukemiseen yms.
Myönnettäköön tekstin olevan sekava ja omia tuntemuksia liiaksikin purkava, mutta toivon siitä tarttuvan jotain. Jos ei muuta niin hiukan toivottomuutta lisää. Toivoisin tähän keskusteluun paljon mielipiteitä koska aihe on hyvinkin tärkeä ja lähellä meitä jokaista.
Yhtäänmitään ja maskotti, olisiko teillä tarvetta tukijoukoille? Eli ystäville, joilla olisi aikaa kuunnella. Jokaisella on tietysti oma kapasiteettinsa kestää toisten huolia ja puolustautua homofobeja ja muita väärintekijöitä vastaan, eikä keltään voi vaatia sen enempää. Barrikadeille lähtemisen ja toisen terapeuttina toimimisen sijaan (niitä en siis tarkoita kun puhun tukijoukoista) auttaisi enemmän ymmärtävät ja lohduttavat ja rohkaisevat sanat ja teot, sekin vaan että olisi olemassa ja kuulemassa ja toivottavasti myös tavattavissa aika pian jos toiselle tulee ongelmia. Sellaisen tunteen luonti, että et oikeasti ole yksin, vaan toinen välittää ja on sun puolella, ja auttaa asiassa (jos ei selvittämisessä niin ainakin unohtamisessa). Ne ilkeiden ihmisten sanat ja hankalat tilanteet kasvavat suuriksi mitä kauemmin on yksin niiden kanssa ja painuu mieleen niin kovasti että alkavat haitata elämää. Sen sijaan ne voisi kertoa jollekin, pidemmin tai lyhyesti (riippuen siitä juuri paljonko toinen pystyy kuulemaan murheita), ja sitten tehdä jotain mikä saa ajatukset pois siitä asiasta. Ihmisille, joiden elämä on kiireistä ja heillä on jotain pysyvää hyvää elämässään, on helpompaa yksinkin lakata murehtimasta, mutta toisilla tilanne on toinen.
Itse asiassa juuri nyt on itselläni tilanne, jossa kaipaisin tukijoukkoja... ilman niitä jokainen päivä on edellistä raskaampi...
Te joilla on tarvetta tukijoukoille tai jotka voisitte olla tukijoukkoja, kirjoittakaa [email protected]
Kannustaisin omasta kokemuksestani hakeutumaan ryhmiin. Niissä saa kosketusta toisten ajatuksiin ja voi puntaroida omia. Hyvä ryhmä ei ”rankaise” hiljaisuudesta vaan on tyytyväinen, että joku tulee edes kuuntelemaan. Joskus hänkin ehkä haluaa kertoa jotain itsestään. Moni on hukassa itsensä kanssa ja kaipaa tukea ryhmältä omalle tilanteelleen, se kuuluu asiaan. Joku taas on (jo) sinut itsensä kanssa, mutta ryhmästä on tullut niin tärkeä, että ei halua siitä lähteä, ja miksi lähtisikään! Toisaalta, jos ei viihdy, vika voi olla tietysti myös ryhmässä, mutta se ei tarkoita, että kaikki ryhmät olisivat sisäänpäinlämpiäviä tai muuten epäluuloisia uusia tulijoita kohtaan.
Oman kokemukseni perusteella kannustaisin etsiytymään "oikeaan elämään", edes pienin askelin. Omalla kohdallani se on osoittautunut vähemmän pelottavaksi kuin osasin ajatella – ja pelotkin ovat osa (omaa) prosessia. Ehkä sinäkin voisit yllättyä positiivisesti!
Kannattaa myös muistaa, että bi/lesbonaiset eivät ole homogeenisiä ryhmiä lainkaan. Ihmisillä on omat tapansa selviytä ja käsitellä asioita ja he ovat yhtä monilla tavoilla erilaisia kuin kuka (hetero) tahansa. Ajan oloon oppii myös varmasti puolustamaan omaa olemisentapaansa "erilaistenkin" joukossa! Kyynisiä ja katkeria ihmisiä on niin heteroissa kuin ei-heteroissa, sellaisia kannattaa minusta joka tapauksessa välttää, jos haluaa säilyttää elämänilonsa:)
Itselläni on myös kokemusta siitä, että heteroystävättäret, niin ihania kuin voivat ollakin, eivät ihan tavoita, mitä itse käyn läpi. Puhumattakaan sammakoista, joita heiltä joskus saattaa päästä suusta. Niitä on vaikea unohtaa. Siksikin minusta on ollut hyvä puida omaa identiteettimuutosta "kohtalotovereiden" kanssa.
Kaikkein hankalinta on vielä se että kaikkeen yllämainittuna mainittuun lisättynä on vielä kaapissa. kun ei pysty olemaan rehellinen edes kaverinaisilleen, kun kaikki ovat heteroita ja tuskin tulisivat ymmärtämään tätä koska olen tapaillut aiemmin miehiä ja ollut suhteessakin miehen kanssa. tuntuu ettei ole sellaista läheistä ystävää kelle voisi avautua aiheesta eikä tukiverkkoa. : (
mut ehkä tulevaisuus on v ähän valoisampi kuin olotila tässä elämäntilanteessa. ei oo oikeasti helppo kamppailla tällaisessa identiteettikriisissä jossa pitkään on etsinyt sitä onnea ja mitä oikeasti on. mut nyt jotenkin kaikki asiat on jotenkin omassa päässä alkanut selkiytymään ja tietää enemmän mitä haluaa. ehkä pitäisi suuntautua vähän enemmän ulospäin kun oon tällainen kotihiiri, siitä voisi aloittaa.
tai oikeastaan hakeuduin samanhenkiseen seuraan eli urheilun parista löysin "viiteryhmäni" vuosia sitten ja sitä kautta oikeastaan kuin luonnostaan pääsin htbl-elämään.
Kaveripiiristäni voisin sanoa sen verran, että ne homofobistisimmat ovat jääneet matkan varrelle ja työpaikkaakin olen kerran vaihtanut, koska en jaksanut kuunnella säännöllistä homoherjaa. Ehkä homosuhteita ei mielletä samalla tavalla vakaviksi tai oikeiksi suhteiksi, joten siinä suhteessa itsekin olen jäänyt aika yksin ajatuksieni kanssa. Mutta toisaalta en itsekään osaa osallistua hetskuparisuhdeongelmien puimiseen.
Aika yksin jää jos ei ole kiinnostunut urheilusta tai kaljan lipittämisestä. Ja sitten jos sattuisikin ystävystymään jonkun toisen lepakon kanssa, niin siinä on se luonnollinen "vaara", että ihastuu. Nimittäin jos haluaa vain ystävän, jonka kanssa jutella. Ja lepakkohan sen ystävän täytyy olla, ei hetskut ymmärrä. Tai sit pitää olla jotenkin ihan ihmeellinen hetsku. Mulla ei esimerkiksi ole ystäviä ollenkaan kun en tykkää juopotella. On yksi ex, jonka kanssa meilaan välillä ja sitten kumppanini. Mutta olisi kiva kun olisi edes yksi ystävä, jonka kanssa käydä kahvilla ja jutella kaikesta mahdollisesta. Luottamuksellisesti.
Te ystäviä, tukijoukkoja tai muuta vastavaa kaipaavat, pistäkää viestiä tuohon osoitteeseen [email protected]
Pari kommenttia ylläoleviin viesteihin. Monella on varmaan tuen tarvetta itsensä hyväksymiseen lesbona ja oman identiteetin pohtimiseen mutta itselläni ei ole siitä kyse. Kyse on siitä, että tiettyjen homofobisten ihmisten takia joudun rajoittamaan elämääni paljon pitääkseni heidät poissa elämästäni ja voi myös tulla tilanne jossa se ei ole mahdollista. Tarvitsen rinnallaseisojia. Ja muutenkin tarvitsen ystäviä. Minä puolestani ehkä kykenen tukemaan niitä, joilla on sellaisia ongelmia joita itselläni ei ole (ja toisaalta myös ymmärrän täysin itseni kaltaisessa tilanteessa olevia, en tosin tunne yhtään sellaista).