Hieman haikein mielin mutta kuitenkin onnellisena ihmisenä,kysäisen että tunteeko joku samoin kun minä.
Aikoinaan omien lasten ollessa pieniä,piti mennä "pää kolmantena jalkana" hommaamaan elantoa perheelle.
Jotenkin se tuntui kuuluvan asiaan. Lapset kasvoivat siinä sivussa. Tuli niistä sentään kunnon kansalaisia. Siitä voin olla ylpeä. Jotenkin kuitenkin kaihertaa mielessä että olisiko sittenkin niille lapsille jostakin löytynyt enemmän aikaa,jos olisi todella halunnut.
Meillä on kuitenkin nyt tiivis suhde lastemme perheisiin. Tiedämme olleemme tärkeä lenkki heidän perheilleen.
Olemme olleet näille mukuloille se luotettu ihminen,jolle on kerrottu ensimmäiseksi niin ilot kuin surutkin.
Lapsen lapset ovat kasvaneet hyvin paljon meidän hoidossa. Tuntuu että niitä mukuloita osasi ja halusi hoitaa paljon paremmin kuin omia lapsia aikoinaan. Näille tuntui riittävän aikaa ja rakkautta paljon. Näiltä saatu vastarakkaus oli elämän suola jonka avulla jaksoi kantaa ne lasten kipeät hampaat ja korvasäryt,kuin kuumeetkin.
Nyt näilläkin nuorilla ihmisillä alkaa olla "oma nokka tuulta kohti". Enää ei ihan kaikki asiat kuulukaan meille.
Tiedän että näin se pitää ollakin. Kuitenkin luopuminen näistä lapsista tuntuu jotenkin kipeämmältä kun omien lapsien luovuttaminen maailman kuljetettavaksi tuntuikaan. En kuitenkaan voi kun siunata heidän taivaltaan ja auttaa pyydettäessä, jos pystyn ja osaan.
Aikoinaan omien lasten ollessa pieniä,piti mennä "pää kolmantena jalkana" hommaamaan elantoa perheelle.
Jotenkin se tuntui kuuluvan asiaan. Lapset kasvoivat siinä sivussa. Tuli niistä sentään kunnon kansalaisia. Siitä voin olla ylpeä. Jotenkin kuitenkin kaihertaa mielessä että olisiko sittenkin niille lapsille jostakin löytynyt enemmän aikaa,jos olisi todella halunnut.
Meillä on kuitenkin nyt tiivis suhde lastemme perheisiin. Tiedämme olleemme tärkeä lenkki heidän perheilleen.
Olemme olleet näille mukuloille se luotettu ihminen,jolle on kerrottu ensimmäiseksi niin ilot kuin surutkin.
Lapsen lapset ovat kasvaneet hyvin paljon meidän hoidossa. Tuntuu että niitä mukuloita osasi ja halusi hoitaa paljon paremmin kuin omia lapsia aikoinaan. Näille tuntui riittävän aikaa ja rakkautta paljon. Näiltä saatu vastarakkaus oli elämän suola jonka avulla jaksoi kantaa ne lasten kipeät hampaat ja korvasäryt,kuin kuumeetkin.
Nyt näilläkin nuorilla ihmisillä alkaa olla "oma nokka tuulta kohti". Enää ei ihan kaikki asiat kuulukaan meille.
Tiedän että näin se pitää ollakin. Kuitenkin luopuminen näistä lapsista tuntuu jotenkin kipeämmältä kun omien lapsien luovuttaminen maailman kuljetettavaksi tuntuikaan. En kuitenkaan voi kun siunata heidän taivaltaan ja auttaa pyydettäessä, jos pystyn ja osaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juuri tänään olin vastakkain saman asian kanssa. Lasten lapset alkavat olla aikuisia viimeistä myöten.
Heidän kanssaan kenties paikkasin samaa huonoa omaatuntoa kuin sinäkin. Omat lapset saivat varmaan vähemmän aikanaan. Olihan se nuorena opettelua. Emme varmaan osanneet edes katsoa niin kauas kuin olisi tarvinnut.
Mutta lapset ovat löytäneet hyvin paikkansa ja kasvattaneet lapsistaan hienoja aikuisia. Nyt vanhin heistä pienen perheensä kanssa tulee asumaan kanssani samalle paikkakunnalle. Olimme siivoamassa huoneistoa muuttokuntoon ja siellä toisen lapsenlapsen kanssa keskustelimme siinä sivussa, kuinka vähän olemme joutaneet keskustelemaan yhdessä. Olen tuntenut kuinka hän on siirtynyt omaan aikuiseen maailmaansa. Opiskelu ja harrastus vie hänen aikaansa ja ystäväpiiri loput.
Mutta tämä vanhin lapsenlapsi kenties lähenee jälleen, kun matkaa on vajaat pari kilometriä. Melkein ikkunasta näemme. Olen saanut mahdollisuuden olla seuraavan sukupolven lapsen kanssa, vaikka olen vielä alle 70. Häntä katsellessa tulee mieleen edellisten sukupolvien 2-vuotiaat.
En ole kokenut kuitenkaan samoin kuin sinä: suloista luopumisen tuskaa. Olen ottanut elämän luonnollisena kulkuna lasten aikuistumisen. Pahempi olisi, jos he eivät aloittaisi omaa elämäänsä ajoissa.
Ja kyllähän meidän pitää elää myös omaa elämäämme.
..ajatuksia, tunteita herätti kaunis kirjoituksesi. Mahtavatko kaikki miehet pohtia noin syvällisesti asioita kuin sinä? Kuinka moni mies onkaan porskuttanut läpi elämänsä suuremmin pohtimatta, mitä tuli tehtyä tai jäi tekemättä.
Onnellista on se, että olet saanut olla noin paljon mukana lastenlastesi elämässä. Me pääsimme isovanhemmiksi niin myöhään (pienet ovat vasta 5, 5 ja 3), että olen jo ehtinyt miettiä sitäkin, ehdimmekö nähdä heidän varttumisensa aikuisiksi. Ehdimme, jos Luoja suo. Lapsenlapsemme ovat kaukana, ja tapaamme toisen perheen lapsia vain muutaman kerran vuodessa, jatkuva suuri ikävä. Kun menen sinne,
pienimmäinen ei laske mummosta irti moneen päivään, joten side on kuitenkin ehtinyt kasvaa välillemme.
Lainaksihan ne lapset on meille annettu, omaa elämäänsä elämään. Ehkä osaamme jättää heille muiston itsestämme, ja rakkautta ja elämän eväitä tulevan varalle. Ja me saamme heiltä niin tavattoman paljon,
iloitaan siitä.
kasassa vielä (6 kpl), vaan huoli on aina - miten ihmeessä ne omat selvisivät hengissä :)
lapseni ovat syntyneet 60,70,80 luvuilla. Joten vanhimmilla lapsenlapsilla on jo omia lapsia.
Sitten on vielä nuorin oma, jolla ei vielä yhtään.
Koko elämä, eri ikäisiä lapsia, kaikenaikaa.
En ole ehtinyt kokea tuollaista, kun lisää tulee pienokaisia kaiken aikaa.
Varmaan unissanikin, puuroa osaan keittää, vaippoja vaihtaa, ja pipejä pois puhaltaa ;D
Olen toki muutakin elämässäni tehnyt, mutta aihehan oli lastenlapset.
Kun kelaa omaa elämäänsä perheen hektisissä vaiheissa, olen onnellinen ja ylpeä lapsistamme. Vaikka se jo aikanaan kirpaisi, kun nuoreni itsenäistyivät omaan boxiin aika nuorena ja melko peräkkäin. Mutta heidän opiskelujaan ja ensimmäisiä askelia samalla työelämässä oli mukava seurata ja useinhan he piipahtivat käymään 'kotona' ja tein innolla 'kunnon kotiruokaa'.
Nyt siitä on jo vuosia ja vanhimmalla lapsellani on kaksi pientä lastenlasta. He ovat mieluisia vieraita yökyläänkin ja mukaan moneen lystiin. - Ja tuntuu ihan sydänalassa, kun pikkuiset kyläreissulla niin täydellä sydämellä halaavat.
Tottakai tuntuu haikealta joskus kun ajattelen hiljaisessa kodissani sitä entisaikojen kiireistä perhe-elämää - eihän siitä aina nauttinut. Piti hoitaa työ ja jatkuva työkouluttautuminen, perhe ja koti, oli harrastuksiakin ja muuta sosiaalista meininkiä, eikä se avioliittokaan yhtä auvoa ollut. - Mutta kaikki vaiheet ovat olleet ihania - näin kun muistot tuppaavat vielä kultaantumaan.