72-vuotiaalta isältäni leikattiin haimasyöpä keväällä. Haima vietiin, sappi ja puolet vatsalaukusta sekä mahdollisesti jotain muutakin. Parin päivän päästä ekasta leikkauksesta tuli sisäinen verenvuoto ja vatsa oli avattava. Jotain oli jäänyt ompelematta tai ommeltu huonosti ekassa leikkauksessa.
Kun isä oli toipunut riittävästi, hän pääsi kotiin. Ensin tulehtui säären haava (säärestä oli otettu verisuonta vatsaa varten). Sitten tulehtui vatsan leikkaushaava. Kesti kuukausia että tulehduksista päästiin eroon ja haavat umpeutuivat. Monta antibioottikuuria kävi tuo raihnainen ihminen läpi, monta oltiin jouduttu myös keskeyttämään antibiootista johtuvan pahoinvoinnin vuoksi; mikään ei pysynyt sisällä ja ravintoa tuo runneltu keho tarvitsi toipuakseen. Jälkeenpäin ajateltuna olemme sitä mieltä että haavahoitoa ei tehty riittävän hyvin jo Meilahden sairaalassa - jalan haava vuosi jo siellä, mutta sitä ei puhdistettu riittävän usein.
Kotona isä joutui makaamaan paljon ja selkä kipeytyi. Myös vatsa vaivasi joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän.
Jokin aikaa sitten alkoivat jalat turvota. Loppujen lopuksi nestettä kertyi elimistöön niin paljon että paino nousi lähes 20 kiloa. Isä on taas sairaalassa. Nyt on sydämen vajaatoimintaa ja maksa-arvot ovat huonot. Lääkärit ovat varmoja että syöpä on levinnyt. Enää ei kuulemma ole mitään tehtävissä. Sellaisia tutkimustuloksia ei varsinaisesti vielä ole saatu, jotka osoittaisivat syövän levinneet. Vain muutamia viikkoja sitten isä oli vatsan alueen kuvauksissa, mitään ei silloin löydetty, kaikki oli ok. Myös veriarvot olivat silloin normaalit, tulehdusarvot kuitenkin hieman koholla.
Viime lauantaina lääkäri oli käynyt puhumassa isälle sairaalassa ja kertonut että loppu on lähellä. Menimme heti äidin kanssa isän luo ja isä oli silmin nähden järkyttynyt. Taas eilen lääkäri oli käynyt muistuttamassa isää siitä että kuolema on tulossa. Äiti on ollut kovin pahoillaan lääkärin toiminnasta, meidän mielestä siitä on potilaan voinnin kannalta enää vain haittaa että hän on masentunut ja pahoillaan. Isä ei haluaisi vielä kuolla, mutta elimistä pettää. Tänään äiti sanoikin asiasta lääkärille, toivoi että ottaisi hiukan positiivisemman lähestymistavan jatkossa.
On vaikea ajatella että ihmistä, joka on ollut aina läsnä minun elämäni ajan, ei pian enää ole. Aloin tänään itkeä kun halasin isää sairaalasta lähtiessäni. Sanoin isälle että hän on hyvä isä ja että rakastan häntä - voihan olla etten enää myöhemmin ehdi sanoa (meillä ei yleensä ole tunteista puhuttu). Nyt pelkään että isälle tuli siitäkin paha mieli (kyyneleistäni siis), että hän ajattelee että minäkin olen jo luopunut toivosta.
Yksi asia mikä sairaaloissa häiritsee, on että elämäsi ikävimmät asiat kerrotaan siellä päin naamaa ventovieraiden ihmisten ollessa yleisönä. Ohut väliverho on ainoa joka antaa hiukan yksityisyyttä.
Kun äiti keväällä kävi isän kanssa paljon Meilahden sairaalassa, hän näki siellä myös yhden tutun naisen. Keskenään he eivät tuolloin puhuneet mitään, tervehtivät vain, mutta hetken kuluttua äiti kuuli kun lääkäri selitti kuuluvalla äänellä väliverhon takana naiselle, että hänen syöpänsä on levinnyt ympäri kehoa, eikä mitään ole enää tehtävissä. Elinaikaa muutama viikko. Äiti sanoi että yleensä tuo niin puhelias nainen oli aivan hiljaa - ei sanonut lääkärille yhtään mitään. Tunteita varmaan on paljonkin, mutta mitäs siinä voi tehdä kun olet isossa huoneessa jossa on paljon ihmisiä joita et ikinä ole nähnyt ja päin naamaa kerrotaan että sä kuolet nyt tähän. Eikö helvetti sairaalasta löydy paikkaa johon lääkäri voi viedä potilaan kahden kesken kuulemaan huonot uutiset?
Tämä on nyt tällaista yksinäistä tilitystä, en minä odota että kukaan osaa tähän sanoa mitään.
Lisäksi äiti tuli sanoneeksi minulle lauantaina sen jälkeen kun lääkäri oli soittanut hänelle kännykkään ja kysynyt että jos isä saa kohtauksen niin annetaanko hänelle enää elvytystä. Äiti järkyttyi puhelusta kovasti että tähänkö tilanne jo on kääntynyt. Kuulin kun äiti sanoi lääkärille että hän oli isän kanssa sopinut että he yhdessä... jotakin. Kun puhelu oli loppu niin jonkin ajan kuluttua kysyin että mitä hän oli tarkoittanut että he yhdessä tekevät. Äiti sanoivat että he olivat suunnitelleet molemmat ottavansa yliannoksen insuliinia jos isän tilanne kääntyy huonoksi. (Ihmiselle jonka haima on poistettu kehittyy vakava diabetes, joten isällä on siis kotona insuliinia) Minusta tämä oli kauheaa kuultavaa. Sanoin hänelle, että miksi hän sellaista suunnittelee kun on itse kuitenkin ihan hyvässä kunnossa, hän oli vaan että eihän täällä enää ole mitään. Hänellä ja isällä on kuitenkin kaksi lasta ja kolme lastenlasta, me siis emme ole mitään...
Nyt vähän tuntuu että jos ne päästävät isän sairaalasta kotiin kuolemaan, niin saattaisivatko tehdä tuon. Nyt äiti taas esittää minulle reipasta, luulen vähän että he ovat nyt sopineet toteuttavansa sen yhdessä.
Että tämmöinen tilanne tässä nyt on päällä
Kun isä oli toipunut riittävästi, hän pääsi kotiin. Ensin tulehtui säären haava (säärestä oli otettu verisuonta vatsaa varten). Sitten tulehtui vatsan leikkaushaava. Kesti kuukausia että tulehduksista päästiin eroon ja haavat umpeutuivat. Monta antibioottikuuria kävi tuo raihnainen ihminen läpi, monta oltiin jouduttu myös keskeyttämään antibiootista johtuvan pahoinvoinnin vuoksi; mikään ei pysynyt sisällä ja ravintoa tuo runneltu keho tarvitsi toipuakseen. Jälkeenpäin ajateltuna olemme sitä mieltä että haavahoitoa ei tehty riittävän hyvin jo Meilahden sairaalassa - jalan haava vuosi jo siellä, mutta sitä ei puhdistettu riittävän usein.
Kotona isä joutui makaamaan paljon ja selkä kipeytyi. Myös vatsa vaivasi joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän.
Jokin aikaa sitten alkoivat jalat turvota. Loppujen lopuksi nestettä kertyi elimistöön niin paljon että paino nousi lähes 20 kiloa. Isä on taas sairaalassa. Nyt on sydämen vajaatoimintaa ja maksa-arvot ovat huonot. Lääkärit ovat varmoja että syöpä on levinnyt. Enää ei kuulemma ole mitään tehtävissä. Sellaisia tutkimustuloksia ei varsinaisesti vielä ole saatu, jotka osoittaisivat syövän levinneet. Vain muutamia viikkoja sitten isä oli vatsan alueen kuvauksissa, mitään ei silloin löydetty, kaikki oli ok. Myös veriarvot olivat silloin normaalit, tulehdusarvot kuitenkin hieman koholla.
Viime lauantaina lääkäri oli käynyt puhumassa isälle sairaalassa ja kertonut että loppu on lähellä. Menimme heti äidin kanssa isän luo ja isä oli silmin nähden järkyttynyt. Taas eilen lääkäri oli käynyt muistuttamassa isää siitä että kuolema on tulossa. Äiti on ollut kovin pahoillaan lääkärin toiminnasta, meidän mielestä siitä on potilaan voinnin kannalta enää vain haittaa että hän on masentunut ja pahoillaan. Isä ei haluaisi vielä kuolla, mutta elimistä pettää. Tänään äiti sanoikin asiasta lääkärille, toivoi että ottaisi hiukan positiivisemman lähestymistavan jatkossa.
On vaikea ajatella että ihmistä, joka on ollut aina läsnä minun elämäni ajan, ei pian enää ole. Aloin tänään itkeä kun halasin isää sairaalasta lähtiessäni. Sanoin isälle että hän on hyvä isä ja että rakastan häntä - voihan olla etten enää myöhemmin ehdi sanoa (meillä ei yleensä ole tunteista puhuttu). Nyt pelkään että isälle tuli siitäkin paha mieli (kyyneleistäni siis), että hän ajattelee että minäkin olen jo luopunut toivosta.
Yksi asia mikä sairaaloissa häiritsee, on että elämäsi ikävimmät asiat kerrotaan siellä päin naamaa ventovieraiden ihmisten ollessa yleisönä. Ohut väliverho on ainoa joka antaa hiukan yksityisyyttä.
Kun äiti keväällä kävi isän kanssa paljon Meilahden sairaalassa, hän näki siellä myös yhden tutun naisen. Keskenään he eivät tuolloin puhuneet mitään, tervehtivät vain, mutta hetken kuluttua äiti kuuli kun lääkäri selitti kuuluvalla äänellä väliverhon takana naiselle, että hänen syöpänsä on levinnyt ympäri kehoa, eikä mitään ole enää tehtävissä. Elinaikaa muutama viikko. Äiti sanoi että yleensä tuo niin puhelias nainen oli aivan hiljaa - ei sanonut lääkärille yhtään mitään. Tunteita varmaan on paljonkin, mutta mitäs siinä voi tehdä kun olet isossa huoneessa jossa on paljon ihmisiä joita et ikinä ole nähnyt ja päin naamaa kerrotaan että sä kuolet nyt tähän. Eikö helvetti sairaalasta löydy paikkaa johon lääkäri voi viedä potilaan kahden kesken kuulemaan huonot uutiset?
Tämä on nyt tällaista yksinäistä tilitystä, en minä odota että kukaan osaa tähän sanoa mitään.
Lisäksi äiti tuli sanoneeksi minulle lauantaina sen jälkeen kun lääkäri oli soittanut hänelle kännykkään ja kysynyt että jos isä saa kohtauksen niin annetaanko hänelle enää elvytystä. Äiti järkyttyi puhelusta kovasti että tähänkö tilanne jo on kääntynyt. Kuulin kun äiti sanoi lääkärille että hän oli isän kanssa sopinut että he yhdessä... jotakin. Kun puhelu oli loppu niin jonkin ajan kuluttua kysyin että mitä hän oli tarkoittanut että he yhdessä tekevät. Äiti sanoivat että he olivat suunnitelleet molemmat ottavansa yliannoksen insuliinia jos isän tilanne kääntyy huonoksi. (Ihmiselle jonka haima on poistettu kehittyy vakava diabetes, joten isällä on siis kotona insuliinia) Minusta tämä oli kauheaa kuultavaa. Sanoin hänelle, että miksi hän sellaista suunnittelee kun on itse kuitenkin ihan hyvässä kunnossa, hän oli vaan että eihän täällä enää ole mitään. Hänellä ja isällä on kuitenkin kaksi lasta ja kolme lastenlasta, me siis emme ole mitään...
Nyt vähän tuntuu että jos ne päästävät isän sairaalasta kotiin kuolemaan, niin saattaisivatko tehdä tuon. Nyt äiti taas esittää minulle reipasta, luulen vähän että he ovat nyt sopineet toteuttavansa sen yhdessä.
Että tämmöinen tilanne tässä nyt on päällä
Vastaukset 4
Vanhimmat
No ei tuo kovin asiallista käytöstä ole lääkäriltä joka kiertää osastolla. Sairaalan osasto jossa itse olen työssä on tapana pyytää potilas lääkärin huoneeseen "lääkärinkierrolle" jos on vakavia tai arkoja asioita. Itsekin olen ollut sairaalassa potilaana neljän hengen huoneessa , jossa gynekologi kävi kovaäänisesti ja tarkkaan lävitse minulle tehdyn leikkauksen...
Niin ja tulee se kuolema joskus kumminkin kaikille , eikä sitä tarvitse toitottaa..Jotenkin ajatellaan , että 70 v ja yli saakin jo kuolla. Jos ihminen kuitenkin on siihen asti ollut terve ja elänyt normaalisti elämäänsä on sairastuminen aina järkytys, oma isäni on 80 v ja ajaa autoa ym. eli tuntuisi vähän oudolta , että esim. häntä ei suostuttaisi hoitamaan. Jos isäsi syöpä on saatu pois , niin eikö kuntoutuminen ole kuitenkin mahdollista? Ja jos potilas haluaa , että kaikki mahdollinen tehdään, niin silloin se pitää tehdä. Kertomasi perusteella sain kuvan , että isäsi ei mikään terminaalivaiheen potilas kuitenkaan ole? Iän perusteella ainakaan ei saisi torpetoida mahdollisuuksia. Vielä tuosta elvytysasiasta, ehkä jollakin lääkärillä on tapana tehdä tällaiset asiat selviksi omaisten kanssa, vaan kait hän kysyi sitä samaa myös itse isältäsi?
Kiitos vastauksestasi. Kyllä lääkäri oli käynyt isältä kysymässä elvytysasiaa ensin, isä oli vastannut että haluaa keskustella vaimon kanssa. Oli kuitenkin järkyttynyt asiasta, turvotuksen vuoksi olivat sairaalaan menneet ja sitten tilanne muuttuukin tuollaiseksi. Keskiviikkona isän vatsaa oli kuvattu ja homma ei oikein mennyt putkeen kun varjoainetta ei saatu verisuonten kautta kuvausalueelle. Sairaanhoitaja oli sanonut äidille että suonet jotenkin poksahtelivat ja rikkoutuivat. Mutta sanoivat että kuvista kuitenkin näkyi että syöpä olisi levinnyt. Ja onhan isän kunto tosi huono.
Isän yleiskunto on nyt huono, ei päässyt ikinä leikkauksesta toipumaan, ja sydän on myös huonossa kunnossa. Hän ei kestä nyt sädehoitoa. Hänet siirretään Malmilta Meilahteen ensi viikolla ja hänelle asennetaan stuntti, on taas alkanut muuttua keltaiseksi. Muuta ei sitten tehdä, pääsee varmaan kotiin stuntin asentamisen jälkeen.
Voimia sulle, koita jaksaa.
Toiku kerroit, että isäsi ja äitisi suunnittelevat yhdessä pois lähtöä ja te muut ette oo mitään, ei pidä paikkaansa.
Mulla kuoli isä 2000 poikkes suoni päästä.
Sen jälkeen meni syöpäsairaalla äidilläni elämän halu, joka sairasti myös sokeritautia.
Äitini lopetti sairaalassa syömisen eikä ottanut enään insuliiniä.
Me pennut ei tiedetty tosta.
No, lähtö olikin sitten nopee.
Ihmiset mitkä on vuoskymmeniä yhdessä, ei osaa elää ilman sitä toista puoliskoa.
Se ei suinkaan tarkota sitä että te lapset, ja lapsenlapset ette olis rakkaita.
En osaa oikeen muuta sanoa, ajatus harhailee.
Tuli vaan semmonen olo kun luin kirjotukses että jotakin piti sanoa.
Pitäkää toisistanne huolta, ja vielä kerran VOIMIA!
Kiitos sinulle vastauksestasi ja lohduttavista sanoistasi! Kyllä minäkin sen ymmärrän ja näen äidistäni että hän tuntee noin kuin sanoit. Jännä juttu, ettei heidän avioliittonsa ja suhteensa niin kovin hyvä ollut, mutta vanhemmiten he tuntuivat lähentyneen enemmän vaikka se usein sellaista sanakopua olikin. Ja sitten kuitenkin kun kaverin aika loppuu, ei se tappelukaverikaan enää halua jatkaa yksin.
Äiti siis on vielä ihan terve ja liikuntakykyinen, pitkiä kävelylenkkejä tekee päivittäin. Saa nähdä miten hän jatkossa sitten elämänsä näkee.
Se on nyt tässä vaiheessa tullut selväksi, ettei isän loppuaikaa juuri kannata yrittää pidentää millään vaihtoehtoisillakaan kokeiluilla, ovat sanoneet sairaalastakin että se saattaisi vain pahentaa asioita. Tarkoitan että haimasyöpä voi loppuvaiheillaan olla hyvinkin tuskallista, joten viimeisellään isän heikko sydän saattaa säästää häntä kärsimyksiltä. Nyt ei vielä kipuja kuulemma ole, mutta ihan sänkypotilas hän on.