oma tarina

olen itse käynyt läpi niin anoreksian kuin bulimiankin ja tiedän millaista on elämä syömishäiriöisenä ja ilman sitä. näitä palstoja lukiessani tulee aina järkyttävä turhautumisen ja säälin tunne. itse olen nyt oivaltanut, että pärjään ilman syömishäiriöitäkin, mutta tuntuu pahalta kun en saa muita ajattelemaan samoin. tiedän että on aika sama mitä kannustuspuheita tänne kirjoittaa, sillä suurin osa palstan lukijoista on sairautensa kanssa siinä vaiheessa ettei kauniista sanoista ole mitään hyötyä. ei ollut minullekaan aikoinaan. tuntuu että eniten pystyisi olemaan avuksi syömishäiriöisten vanhemmille ja muille läheisille, sillä oma syömishäiriöni oli repiä perheeni hajalle, koska vanhemmillani ei yksinkertaisesti ollut välineitä käsitellä sairauttani. muistan toivoneeni monesti, että joku muu selittäisi heille, miltä minusta tuntuu, etten tahallani ollut niin hirveä ja itsekäs, sillä itse en saanut heitä ymmärtämään.

sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. sillä hetkellä en osannut nimetä sairastumiselle mitään tiettyä syytä. yksinkertaisesti halusin vain olla laihempi. sairaan laiha. laihduin nopeasti ja pian olinkin jo sairaalassa paino- ja veriarvotarkkailussa. olin sairaalassa kolmisen viikkoa ja tuona aikana tapasin psykologin yhden kerran. (anoreksian sairaalahoidon puutteet olisi aihe mistä voisi kirjoittaa vaikka 20 sivua) kolmen viikon jälkeen pääsin avohoitoon johon kuului viikoittaiset tapaamiset terveydenhoitajan ja koulukuraattorin kanssa. sain pidettyä painoni "välttävissä" lukemissa koko seurannan ajan, mutta kun seuranta harveni ja lähes loppui, aloin taas laihduttaa.
vaikka olin vakuutellut psykologeille ja lääkäreille haluavani parantua, en oikeasti missään vaiheessa ajatellut niin. jatkoin laihdutusta salassa. välillä jäin oksentamisesta kiinni äidilleni, mutta ne tilanteet selvitettiin kahden kesken ja lupasin, etten jatkaisi enää. tiesin jo luvatessani, etten pystyisi pitämään sanaani. syömissotkujen salailu muuttui yhä helpommaksi ja pian sitä alkoi pitää aivan normaalina. jos yläasteella omatuntoani kolkutti kun valehtelin syömisestä niin lukiossa valehtelin vanhemmille ja kavereille aivan kirkkain silmin.
vähitellen aloin "kyllästyä" anoreksiaan ja itsekurini syömättömyyteen alkoi lipsua. silloin sairaus alkoi pikkuhiljaa kääntyä bulimian puolelle. vai olisiko bulimareksia oikeampi nimitys.. olin syömättä mutta jos sorruin syömään esim leivän, oli pakko syödä samantien 10. ja jogurttia ja pullaa ja kaakaota ja lihapiirakkaa jne... ja sitten oksentaa. tuossa vaiheessa ajattelutapani lähenteli pro-anaa. tiesin, että se mitä tein, oli sairasta, mutta joteknin uskottelin itselleni, että tätä minä haluan. huijasin itselleni, että olin valinnut sairauden terveen elämän sijaan, vaikka oikeasti sairaus vei minua enkä voinut asialle mitään.

en tarkalleen tiedä missä vaiheessa ajatuksessani alkoi tapahtua muutoksia, mutta pikkuhiljaa aloin saada tarpeekseni terveydellä leikkimisestä. tärkeä asia oli myös se, että lakkasin pelkäämästä lihomista, sillä aloin ajatella, että näyttäisin ehkä paremmalta normaalipainoisena. suurin syy paranemiseeni oli kuitenkin nykyinen poikaystäväni. ensimmäistä kertaa elämässäni jokin oli minulle tärkeämpää kuin laihduttaminen tai laihana pysyminen. en ollut ikinä välittänyt vanhempieni mielipiteistä kun he sanoivat, että olisin kauniinpi vähän pyöreämpänä, mutta poikaystäväni sanomana se todella kolahti.
kun uskoin, että on vain hyvä, jos saan muutaman lisäkilon, uskalsin alkaa syödä normaalia ruokaa. kun söin säännöllisesti, ahmimisen ja oksentamisen tarve häipyi. olin niiiin ylpeä itsestäni! " ajatella, minä osaan syödä niin kuin normaalit ihmiset!" tuosta oivalluksesta on nyt vajaa vuosi aikaa ja vaikka alussa tuntuikin välillä ahdistavan ja ottavan takapakkia niin paraneminen meni kuitenkin koko ajan parempaan suuntaan. nyt voin sanoa että olen aikalailla parantunut.

olen miettinyt paljon syitä sairastumiseeni. yhtenä syynä olen pitänyt sitä, että minulla oli yläasteiässä hyvin huono itsetunto. olisikohan niin, että olen halunnut olla laiha, jotta fyysinen kokoni olisi lähempänä minäkuvani "kokoa" ? muistan kuinka "omalta" laiha keho tuntui. ainakin enemmän omalta kuin olisi normaalipainossa tuntunut.
syitä sairastumiseen on varmasti ollut monia ja tästä tulisi todellakin romaani, jos rupeaisin niitä vielä erittelemään. :)
syömishäiriöt on aihe, josta on välillä melko vaikea kirjoittaa vain sen takia, että olisi niin paljon asiaa. olen miettinyt näitä asioita niin paljon ja taistellut itse itseni vapaaksi syömishäiriön kahleista, joten uskallan väittää että tiedän sairaudesta ja sen vaiheista kohtuullisen paljon. siksi on vaikeaa jäsentää tekstiä, sillä melkein joka lauseesta voisin lähteä rönsyilemään johonkin muuhun seikkaan.

jos joku joutuu seuraamaan syömishäiriötä sivusta tai sairastaa itse ja haluaa kysyä jotain niin vastaan kyllä mielelläni.

eilisessä viestissä unohtui mainita vielä mielikuvaterapia parantumista edistäneenä asiana.
lukioaika kävin juttelemassa myös "tavallisen" terapeutin luona ja siitäkin oli ehkä jotain hyötyä, mutta ei läheskään niin paljon kuin nlp-terapiasta. ideana on erilaisten mielikuvaharjoitusten avulla muuttaa ajattelutapaa ja suhtautumista itseensä ja omaan kehoonsa. näin voidaan saada aikaan muutoksia myös toiminnassa. itse yllätyin siitä, kuinka vahvasti mielikuvat vaikuttavat. harjoitusten avulla sain parannettua myös itseluottamustani ja vahvistettua minäkuvaa.
kun mielikuvaharjoituksia oppii käyttämään, niitä voi myöhemmin tehdä ihan itsekseenkin.

luulen, että olisin selvinnyt syömishäiriöstä paljon helpommalla, jos joku olisi kiikuttanut minut yläasteella lääkärin sijaan nlp-terapeutille. suurin virhe mitä hoidossani tehtiin, oli se, että todellisen ongelmakohdan, eli henkisen puolen sijaan keskityttiin tuijottamaan vain painoa, vaikka se oli vain henkisten ongelmieni ilmenemismuoto.
ymmärrän kyllä, että tilanteissa, joissa paino on niin alhainen, että hengenvaara on aivan välitön, keskitytään lähinnä painon nostamiseen. minun tilanteessa paino ei kuitenkaan alkuvaiheessa ollut vielä niin kriittisen matala. painoin 45 kiloa kun äiti vei minut ensimmäisen kerran lääkärille. ahdistuin siitä, miten siellä tuputettiin vain että painon täytyy nousta HETI PAIKALLA 50 kg. tuntui siltä, että muut tekivät painostani numeron, en minä. pian kuitenkin aloin itsekin tehdä. painoseurannan alettua painoni oli alimmillaan noin 39 kiloa. en usko, että olisin laihduttanut enää enempää tai ainakaan niin paljoa ilman ulkopuolisten aiheuttamaa ahdistusta. se oli vähän kuin jotain kapinaa. ihmiset eivät vain tajunneet, että en olisi terve vaikka painaisin sen 50 kiloa. olin ihan käsittämättömän turhautunut ja vihainen. huusin lääkärillekin " luuletko tosiaan, että tämä ongelma on poissa heti kun vaakaan pamahtaa lukemat 50,00kg!!??? " ei vastannut mitään.

syömishäiriöitä lähestytään yleensäkin ihan väärästä näkökulmasta. miksi psyykistä sairautta hoidetaan kuin fyysistä sairautta? siitä on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä.
on naurettavaa olettaa, että henkilö, joka on ollut kuukausia nälkäkuurilla ja aivopessyt itsensä ajattelemaan, että laiha täytyy olla ja kaikki ruoka lihottaa, pakotetaan yhtäkkiä syömään lautasmallin mukaisesti. anoreksiaa sairastaneet ymmärtävät, mutta muut tuskin pystyvät kuvittelemaan sitä ahdistuksen määrää, jonka tuollainen aiheuttaa. siinä tilanteessa tulee jo itsemurhakin mieleen. on niin kuin umpikujassa. oma sisäinen pakko vastaan ruokaa tuputtava ulkopuoli.
ymmärrän kyllä läheisten huolen ja halun juuri "tuputtaa" sitä ruokaa, mutta kumpa he ymmärtäisivät sen olevan vain haitaksi.

itse olin ollut syömälakossa jo pitkään ja kun tilanteeni selvisi vanhemmilleni, he turvautuivat juuri tuohon tuputtamiseen. ruokapöydässä huudettiin, viskottiin lusikoita ja lautasia ja itkettiin. minä viskoin ja itkin. olin luvannut "opetella uudestaan syömään" pikkuhiljaa siten, että söisin lautaselta alkuun pari haarukallista. eikö sekin ole parempi kuin ei mitään? se ei kuitenkaan riittänyt, vaan minun olisi heti pitänyt pystyä palaamaan normaaliin ruokarytmiin. yritin turhaan selittää, että paranisin varmaan jos kävisin terapiassa ja saisin rauhassa syödä sen verran kuin tuntui hyvältä.

olen vieläkin vähän katkera vanhemmilleni, vaikka toisaalta ymmärrän, että heidän käytös johtui vain huolesta. en voi kuitenkaan kieltää sitä, että jos he olisivat tomineet tilanteessa eri tavalla ja antaneet minulle enemmän aikaa, olisi sairauteni ollut ohi ehkä 2-3 vuodessa. nyt siihen meni kuusi vuotta, joista viimeiset kolme sairastin vanhemmiltani salassa.