Kuin kaikki olisi
Ostin kolme eriväristä miestenpaitaa. Kotona riisuin ne neuloista ja valitsin varatuilta henkareilta kannatusta. Tällä kertaa rekillä tilaa oli. Oli tehty tila. Oli myös muistettu mitat. Oli arvioitu muistelmat ja hahmoteltu eteen nukkuva ruumis, torso, jottei jäisi hämäräksi, huone ja vuode humisevaksi. Liikenne. Lätäköitä. Kertovat pilvimaton olevan kymmenen kilometriä korkea. Ajattelen usein valtavia välimatkoja, mahdollisuutta rajoitettuun ihmeeseen: asun vain yhdessä niistä.
Makaan kuunnellen untani. Eräs heistä jo liki nauraa, on tuntuvasti monikiloinen, iloinen; aurinko usein kimaltaa hiuksissa. Ajattelin, millainen onni on olla valveilla, havahtua ulommas sisäpihalta, kahlata lävitse kuuntelevia ja litiseviä pihalehtiä, kuin juuret, jotka etsivät tietään maan sisään.
Niin. Millaisella menneisyydellä ihminen itseään markkinoisi? Sanoisiko hän jotain? Vai istuisiko vain aloillaan ja kirjoittaisi jotain, heiluttelisi jalkaa toisen päällä? Kuin totuutta, sormella painaisi ovikellolla. Ei. Kaikki on markkinaa, eikä vaihdon välinettä ole. Suljen puhelimen ja piilotan sen tyynyn alle.
En harhaile missään. Vaellan väessä. Maan alla joustava tunne sisällä halun, jonka kuulen kuiskaavan lävitse hälinän salat. Hän tuoksuu lävitse graniitin ja asvaltin ja kiemurtelee lyhtypylväät ja sääriluut. Tässä kohtaa lyön käteni yhteen ja pelotan sen pois, revin alas rakennuksien seiniltä ja rämiseviltä peltikatoilta ja kasaan kekoon muiden kanssa. On talkoot. Nojaan haravaan. Olen poissa.
Painuvassa syksyssä on jotain outoa: se jo vihertää tummansinisissä lapsensilmissä, kunnes keväällä tämä samainen katse puhkeaa kukkaan, loistoon. Olen nähnyt niin omillani, jotka jo nukahtaneet ovat. Hyljätyt unet jäävät leijumaan huoneeseen, sekoittuvat vähäiseen vetoon ja livahtavat tuntemattomasta raosta todellisuuteen, sen kaikuihin ja hämärään. Punainen vaunuosasto heiluu syöksyessään valosta tunneliin. En tunne pelkoa, en kiihkoa. Sormessani on epämääräinen piikki ihmisyyttä.
****
Haa!
Tässä mä olisin käynyt kuksimassa jotain lutukkaa ja nyt kelaisin miten se suhtautuu lapsen saamiseen: Ilmestyykö se kenties ovelle penäämään elatusturvaa, velvollisuuksia. Ei se kyllä ole soitellut perään, vaan on epämääräisen hiljaa. Syön toisinaan kynsiä, sillä naisten kanssa tehdyt sopparit ovat vähän mitä sattuu. Ja usein käy niin, että asiat menevät juuri niin kuin vain ja ainoastaan he haluavat.
Ostin kolme eriväristä miestenpaitaa. Kotona riisuin ne neuloista ja valitsin varatuilta henkareilta kannatusta. Tällä kertaa rekillä tilaa oli. Oli tehty tila. Oli myös muistettu mitat. Oli arvioitu muistelmat ja hahmoteltu eteen nukkuva ruumis, torso, jottei jäisi hämäräksi, huone ja vuode humisevaksi. Liikenne. Lätäköitä. Kertovat pilvimaton olevan kymmenen kilometriä korkea. Ajattelen usein valtavia välimatkoja, mahdollisuutta rajoitettuun ihmeeseen: asun vain yhdessä niistä.
Makaan kuunnellen untani. Eräs heistä jo liki nauraa, on tuntuvasti monikiloinen, iloinen; aurinko usein kimaltaa hiuksissa. Ajattelin, millainen onni on olla valveilla, havahtua ulommas sisäpihalta, kahlata lävitse kuuntelevia ja litiseviä pihalehtiä, kuin juuret, jotka etsivät tietään maan sisään.
Niin. Millaisella menneisyydellä ihminen itseään markkinoisi? Sanoisiko hän jotain? Vai istuisiko vain aloillaan ja kirjoittaisi jotain, heiluttelisi jalkaa toisen päällä? Kuin totuutta, sormella painaisi ovikellolla. Ei. Kaikki on markkinaa, eikä vaihdon välinettä ole. Suljen puhelimen ja piilotan sen tyynyn alle.
En harhaile missään. Vaellan väessä. Maan alla joustava tunne sisällä halun, jonka kuulen kuiskaavan lävitse hälinän salat. Hän tuoksuu lävitse graniitin ja asvaltin ja kiemurtelee lyhtypylväät ja sääriluut. Tässä kohtaa lyön käteni yhteen ja pelotan sen pois, revin alas rakennuksien seiniltä ja rämiseviltä peltikatoilta ja kasaan kekoon muiden kanssa. On talkoot. Nojaan haravaan. Olen poissa.
Painuvassa syksyssä on jotain outoa: se jo vihertää tummansinisissä lapsensilmissä, kunnes keväällä tämä samainen katse puhkeaa kukkaan, loistoon. Olen nähnyt niin omillani, jotka jo nukahtaneet ovat. Hyljätyt unet jäävät leijumaan huoneeseen, sekoittuvat vähäiseen vetoon ja livahtavat tuntemattomasta raosta todellisuuteen, sen kaikuihin ja hämärään. Punainen vaunuosasto heiluu syöksyessään valosta tunneliin. En tunne pelkoa, en kiihkoa. Sormessani on epämääräinen piikki ihmisyyttä.
****
Haa!
Tässä mä olisin käynyt kuksimassa jotain lutukkaa ja nyt kelaisin miten se suhtautuu lapsen saamiseen: Ilmestyykö se kenties ovelle penäämään elatusturvaa, velvollisuuksia. Ei se kyllä ole soitellut perään, vaan on epämääräisen hiljaa. Syön toisinaan kynsiä, sillä naisten kanssa tehdyt sopparit ovat vähän mitä sattuu. Ja usein käy niin, että asiat menevät juuri niin kuin vain ja ainoastaan he haluavat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.