Alkaa siis vaikuttaa siltä että ujon luonteen omaava ihminen on täysin tuhoon tuomittu, heidän elämänsä ei tule koskaan olemaan yhtä hyvää kuin ulospäinsuuntautuneiden ja rohkeiden tyyppien jotka uskaltavat toteuttaa unelmiaan ja tavata uusia ihmisiä. Vittu minä joudun aina vaan tyytymään siihen että ihmiset pitävät minua joko ylpeänä kusipäänä joka ei näe tarpeelliseksi puhua kenellekään koska pitää itseään niin helvetin parempana kuin muut, TAI SITTEN olen nössö pelkuri joka ei ikinä saa sanaa suustaan. Olen saanut kuulla olevani epäkohtelias ja ylimielinen, vaikka pidänkin itseäni muita paljon ala-arvoisempana ja huonompana. Niinpä ihmiset luulevat että minulla on suuret luulot itsestäni, vaikka näin ei todellakaan ole!! En minä voi sille mitään jos käytöksestäni saa väärän kuvan, olen niin kyllästynyt siihen että näytän aina ylpeältä paskiaiselta, minusta saa todella tympeän ja kyllästyneen kuvan. No, ehkä minä sitten oikeasti olen sellainen... Ei kenenkään kannattaisi minua lähestyä, pysykööt kaukana. Tuskinpa kukaan haluaa olla tekemisissä ihmisen kanssa joka ei voi sietää itseään.
Minun elämäni voisi olla loistava, minulla on lähes täydelliset lähtökohdat, elämäni on ollut uskomattoman tasaista ja rauhallista, perheeni on hyvin toimeentuleva, olen saanut yleensä kaiken minkä olen halunnutkin... Teoriassahan minun pitäisi siis olla todella onnellinen ihminen. Mutta. Ujouteni vuoksi tunnen suurta masentuneisuutta koska tuntuu että en pysty elämään täysillä, nauttimaan pienistä asioista. En voi rentoutua, antaa mennä, koska on pakko ajatella mitä muut kenties ajattelevat minusta ja stressaan koko ajan sitä että annan itsestäni huonon vaikutelman. Vihaan itseäni koska olen niin saatanan heikko ja hölmö, joka antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa itseensä... Tunnen olevani vähä-älyinen ja liikaa asioita hautova idiootti.
Ajatus siitä, että joudun elämään tämän vastenmielisen ominaisuuteni kanssa koko loppuikäni, tuntuu todella ahdistavalta. Ujous on PERSEESTÄ, se vaikuttaa jokaiseen asiaan elämässä, se rajoittaa normaalia elämää, se aiheuttaa masennusta ja syrjäytymistä, sen takia saa huonompaa palkkaa, se on kuin sairaus jota ei voi parantaa. olen niin väsynyt omaan itseeni, voisinpa syntyä uudelleen ja aloittaa kaiken alusta.
Eikö ole mitään keinoa jolla voisi parantua tästä? Muuten minusta on hyvää vauhtia tulossa katkera muija joka lukkiutuu kotiinsa ja antaa elämän vieriä ohitseen.
Minun elämäni voisi olla loistava, minulla on lähes täydelliset lähtökohdat, elämäni on ollut uskomattoman tasaista ja rauhallista, perheeni on hyvin toimeentuleva, olen saanut yleensä kaiken minkä olen halunnutkin... Teoriassahan minun pitäisi siis olla todella onnellinen ihminen. Mutta. Ujouteni vuoksi tunnen suurta masentuneisuutta koska tuntuu että en pysty elämään täysillä, nauttimaan pienistä asioista. En voi rentoutua, antaa mennä, koska on pakko ajatella mitä muut kenties ajattelevat minusta ja stressaan koko ajan sitä että annan itsestäni huonon vaikutelman. Vihaan itseäni koska olen niin saatanan heikko ja hölmö, joka antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa itseensä... Tunnen olevani vähä-älyinen ja liikaa asioita hautova idiootti.
Ajatus siitä, että joudun elämään tämän vastenmielisen ominaisuuteni kanssa koko loppuikäni, tuntuu todella ahdistavalta. Ujous on PERSEESTÄ, se vaikuttaa jokaiseen asiaan elämässä, se rajoittaa normaalia elämää, se aiheuttaa masennusta ja syrjäytymistä, sen takia saa huonompaa palkkaa, se on kuin sairaus jota ei voi parantaa. olen niin väsynyt omaan itseeni, voisinpa syntyä uudelleen ja aloittaa kaiken alusta.
Eikö ole mitään keinoa jolla voisi parantua tästä? Muuten minusta on hyvää vauhtia tulossa katkera muija joka lukkiutuu kotiinsa ja antaa elämän vieriä ohitseen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Itellä sama ongelma, menee elämä ihan hukkaan. Kannattaa yrittää löytää joku jolla samoja ongelmia, sellasen henkilön seurassa on paljon helpompi olla ja ehkä se siitä sit pikkuhiljaa alkas helpottamaan, kun vois jutella ongelmistaan vapaaasti ja sais tukea toiselta.
Onhan totta, että elämässä pitää kuitenkin tyydyttää tietyt vietit (viettihierarkia) ennen kuin voi ns.toteuttaa itseään. Muiden ihmisten kontaktiin pääsemiseksi täytyy olla ripaus rohkeutta. Entäpä jos vain on niin perkeleen ujo?
Ihmisillä näyttää myös olevan jonkinlainen tarve rajoittaa "kaveripiiriään" ja useimmiten ihmiset haluavat pönkittää pervertillä tavalla egoaan ja itsetuntoaan hakeutumalla "suosittuun kermaan" eli komeat, kauniit ja rikkaat sekä rohkeat ynnä muut menestyneet tai röyhkeät itsevarmat karismaattiset kusipäät, tällöin ujot, syvälliset ja herkät ihmiset jäävät usein syrjään kotiinsa vollottelemaan. Aivan kuten myös ne, jotka ovat muuten vain kyvyttömiä tai henkisesti raihnaita.
Tilastojen mukaan n.10% väestöstä ajattelee itsemurhaa. Kun mukaan lasketaan taloudellisesti heikoilla olevat voitaisiin siis väittää, että noin 20-40% ihmisistä on koko ajan kroonisesti syrjäytyneitä, puhumattakaan siitä kuinka moni tuntee itsensä yksinäiseksi tai jotenkin vieraantuneeksi. Voihan se päältä päin menestynyt ihminen olla erittäin yksinäinen kuin kuka tahansa.
Tilastollisesti joidenkin vaan pitää olla outside. Ihmiset nyt vaan toimivat kuten toimivat.
Muidein asenteisiin ei voi vaikuttaa mutta omaan itseensä voi.
Entäpä jos ei itse voikaan? Mahtaakohan edes Jeesus auttaa?
Tästä kaikesta huolimatta: Elämä on!
Älä ole itseäsi kohtaan liian kriittinen. Mieti että olet huippu tyyppi ja kelpaat sellaisena kuin olet.
Anna itsellesi mahdollisuus onnistumisiin elämässä ja ihmissuhteissa. Unohda nuo kuvitelmat täydellisistä ihmisistä. Älä ota toisten arvostelua ujoudestasi liian tosissasi. Minuakin dissatiin liiasta ujoudesta ja kiltteydestä. Älä yritä miellyttää kaikkia, että sinut hyväksyttäisiin. Pidä itseäsi arvossa niin muutkin arvostavat. Älä jää kotiin murehtimaan asioita. Tartu elämään kiinni kaksin käsin ja pää pystyssä.
Rakkautta ja rohkeutta ja sydän mukaan niin toiveesi toteutuu.
Siis että, miksi pitäisi olla ujo?
Minä joskus jouduin tappelemaan pienenä kovaakin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä ujouden kanssa.
Tytöt, kun kaikki pojat kuitenkin tykkäävät teistä, niin miksi ei voi olla kuten on, onko se sitten ujoutta jos on miten on?
Jokainenhan voi olla miten haluaa olla, ei siihen kukaan kuole, vähän terästä tytöille selkärankaan...
Niin, tiedän ettei minun kannattaisi jäädä möyrimään murheissani ja valittaa kaikesta, mutta kun olen niin kyllästynyt... En pysty näyttämään muille minkälainen oikeasti olen, tuntuu etten ikinä kelpaa kenellekään, minua ei oteta koskaan vakavasti, vanhempani vähättelevät minua ja tunteitani, pitävät minua jonain vähä-älyisenä kakarana, sanovat että en välitä kenestäkään muusta kuin itsestäni, no ehkä sitten olenkin sellainen. Minua ei ymmärretä, koska en osaa puhua ajatuksistani suoraan, en halua puhua tunteistani koska olen huomannut että niitä ei oteta vakavasti, ketään ei kiinnosta. Niinpä tilanne on ajautunut siihen että en pysty keskustelemaan kenenkään kanssa avoimesti vaan patoan ajatukset sisälleni ja käyttäydyn vihamielisesti etenkin vanhempiani kohtaan jolloin he luulevat että olen tahallani ilkeä ja kylmä, ja niin se vain jatkuu ja jatkuu....
Ja kaikki tämä vain sen takia etten voi hyväksyä itseäni ja ujouttani, olen aina pyrkinyt piilottamaan sen ja uskottelemaan itselleni että käytökseni johtuu jostain muusta kuin omasta itsestäni, että asia korjaantuu aikanaan kun saan enemmän ikää, mutta nyt näyttääkin että tilanne menee vain entistä huonompaan suuntaan, muutun koko ajan yhä oudommaksi ja vihamielisemmäksi, en enää tajua itseäni ollenkaan. En pysty ilmaisemaan tunteitani, en itke, en raivoa, en riitele, en hymyile, en naura... Olen pelkkä tyhjä kuori.
Haluaisin kyllä tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun olen niin hukassa oman itseni kanssa ettei siitä oikein tule mitään. Enhän osaa olla edes tuttujen kavereideni kanssa normaalisti, huoh. Ja mitä vastakkaiseen sukupuoleen tulee, olen kyllä saanut huomiota pojilta mutta en osaa suhtautua siihen, en uskalla tutustua heihin vaikka olisinkin kiinnostunut, koska en halua paljastaa millainen surkimus oikeasti olen. Yhden lähestymisyrityksen olen jo möhlännyt, tyyppi osoitti suhteellisen avoimesti kiinnostustaan, mutta minä idiootti pelkäsin liikaa ja yritin vältellä häntä jolloin hän sai sen kuvan että suunnilleen vihaan häntä kun en halua edes jutella... Olen saanut kuulla lievästi katkeria kommentteja siitä, kuinka helposti saan poikien huomion ilman että minun tarvitsee tehdä yhtikäs mitään, ironista vain että ujouden takia tästäkään ei ole mitään hyötyä.
Tiedän kyllä että minun pitäisi päästä tästä itsesäälistä eroon ja yrittää kehittyä niin että tulisin jotenkin toimeen itseni ja muiden kanssa... saisinpa jostain itsevarmuutta sen verran että voisin oikesti tehdä muutoksen elämääni.
"saisinpa jostain itsevarmuutta sen verran että voisin oikesti tehdä muutoksen elämääni. "
toivomme myös me ujot ihanat pojut
Itsekin olen melko ujo, sillä minulle on todettu tämä välttelevä persoonallisuushäiriö.. Mutta löysin vihdoinkin vastauksen tähän kiroukseen. Juokaa alkoholia! Vetäkää rauhoittavia pillereitä! Piriä! Näillä aineilla et varmasti ole ujo kun tarpeeksi otat =). Tai jos olet niin ota niitä sekaisin. Tsemppiä!
Joo mä rakastan kuningas alkoholia... musta tuntuu että musta tulee paljon NORMAALIMPI kun mä olen vähän hiprakassa, enkä muista stressata toisista ihmisistä niin hirveesti. kaupassakin mä olin kerran humalassa, ja tuntui että mä pystyin täysin vapaasti keskittymään siihen shoppaamiseen ilman että olisin koko ajan miettiny että nyt joku tuijottaa mua tai jotain. kännissä myöskin tekee mieli olla ihmisten kanssa, kun taas selvinpäin seura usein vaan ahdistaa...
mutta mutta. en luonnollisestikaan voi olla kännissä joka päivä, olen kyllä pari kertaa ottanut pari ryyppyä ennen kouluun menoa, mutta eipä se hirveästi auttanut koska se sai mut vaan entistä poissaolevammaksi ja sitten kun viisauksissani menin kertomaan kavereille tästä niin he vetivät aika pultit ja ajattelivat että nyt mä olen totaalisesti seonnut. enkä mä muutenkaan voi viinaa vedellä ihan milloin vaan, alaikäinen kun vielä olen... saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun täytän 18.
alkoholiin olen mieltynyt siitäkin syystä että vain ja ainoastaan silloin uskallan lähestyä miespuolisia henkilöitä ja päästää "himoni" valloilleen, en nyt siis tarkoita seksiä koska siihen en ole valmis vielä kännissäkään, mutta suutelua ja lääppimistä lähinnä. tiedän tämän olevan todella säälittävää, haluaisin kyllä tutustua miehiin ihan selvinpäinkin ja jutella heille jotain järkevääkin pelkkien känniselitysten sijaan, mutta kun se nyt on niin kovin hankalaa...
mutta ehkä juuri ujoilla on kovemmat riskit ajautua käyttämään kaikenmaailman päihteitä ihan vain sen takia että ne auttavat unohtamaan nämä kaikenmaailman pelot sun muut, ja ne antavat tilaisuuden olla ihmisten kanssa vapautuneesti ja rennosti. vaikka tosiasiassa sitä vain huijaa itseään ja muita...
Siinä vaiheessa kun ujous alkaa rajoittaa elämää
voidaan asia tulkita sairaudeksi
Sosiaalisten tilanteiden pelossa käytetään
lääkityksenä serotoniinnin takaisinoton
estäjjä lääkitystä
Tämä lääkitys ei aiheuta riippuvuutta eikä
aiheuta muutoinkaan haittavaikutuksia
Kannattaa tilata aika yksityiseltä psykiatrilta
ja pyytää lääkitystä tähän ongelmaan
Kyseinen lääkeon masennuslääke mutta se
poistaa turhaa estottomuutta ja muuttaa
luonnetta avoimemmaksi
On tietysti punnittava itse ,kumpi on
suurempi ongelma vaiva vai lääkitys
Mutta tässä kumminkin vaihtoehto
"Siinä vaiheessa kun ujous alkaa rajoittaa elämää"
En mä kyllä ennen hirveästi kokenut sen rajoittavan... Ehkä siksi koska mä ajattelin olevani muutenkin rauhallinen ja nörtti ihminen joka tykkää olla yksikseen ja viettää aikaa kotona lukien ja tehden kaikenlaista 'sivistävää'. Mä melkeinpä halveksuin sellaisia tyyppejä jotka tapasivat aina muita ihmisiä ja eivät oikein koskaan viihtyneet yksin. Kuvittelin itseni jotenkin viisaammaksi ja sivistyneemmäksi kuin muut, koska mulla ei sentään ollut mikään pakkomielle juoruilla toisten kanssa 24/7.
Tosiasiassa mun halveksunta johtui ehkä kuitenkin siitä että sisimmässäni mä olisin halunnut että mulla olisi paljon kavereita ja menoa, mutta kun arkuuteni ja heikon itseluottamukseni takia en kokenut pystyväni siihen.
About vuosi sitten mä kuitenkin aloin muuttua ja muut ihmiset alkoi kiinnostaa ja mä halusin hankkia uusia suhteita. Mun onnistui uuteen kouluun menon myötä saada uusia kavereita, olihan se tosin aika hankalaa ja aikaavievää ja heidän piti suunnilleen pakottaa mua lähtemään yhtään minnekään heidän kanssaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tottua heihin ja koin vihdoinkin saavani lisää itsevarmuutta ja tunsin että musta oikeasti pidetään. Keväällä musta tuntui niinkuin se entinen minäni olisi hävinnyt jonnekin ja että mun ujous olisi vaan yhtäkkiä kadonnut ja musta olisi tullut jotakuinkin 'normaali' ihminen. Vaikka eihän se nyt tietenkään niin yksinkertaista ollut.
jossain vaiheessa mun itsetunto alkoi taas romahtamaan koska ihmissuhteisiin tuli yhä enemmän ongelmia, ja sitä myöten myös mun ujous ja arkuus alkoi palailla... Yritin uskotella itselleni että kaikki kyllä korjaantuu, mutta eihän se niin mennyt vaan mä aloin yhä enemmän välttelemään ihmisiä ja ajauduin yhä suurempaan ahdistukseen, missä mä siis vieläkin olen. En oikein osaa olla ihmisten kanssa, välttelen kavereitani vapaa-ajalla, koulussa on kyllä vähän pakko olla seurassa, mutta mä olen suurimman osan ajasta hiljaa enkä osallistu keskusteluihin. Musta on tullut jokseenkin neuroottinen, tuntuu että ihmiset tuijottaa ja ajattelee musta jotain outoa. Keskustelutilanteet on ahdistavia, varsinkin jos pitää olla kasvokkain... Musta tuntuu että mun ilmeissä on jotain outoa, en osaa esim. hymyillä kunnolla, ja tuntuu myös että mun puhe on epäselvää eikä kukaan tajua mitä mä selitän. Kaikki tuo on todella ahdistavaa ja mä olen ajautunut masennukseen sen takia. Enkä mä oikein ole osannut selittää tätä tilannettani kenellekään tutuille koska mua hävettää... Olen mä mun ahdistuksesta kertonut mutta en sen todellista syytä.
Mä kuitenkin haluaisin jotenkin muuttua, tuntuu etten mä kestä enää jos en pysty olemaan ihmisten kanssa normaalisti. Mä olen ollut tosi masentunut viime aikoina ja nyt mä päätin tosiaankin hakea apua. En tiedä minkälaisen diagnoosin ne mulle aikoo antaa, mutta toivon tosiaan että saisin jotenkin itseäni eteenpäin... Koska musta tosiaan tuntuu että mun elämä alkaa olla aika rajoittunutta.
ihan samat tunteet.
Olin melkein lukiossa pääsemässä eroon ahdistuksesta kavereiden kanssa, mutta muutama erittäin negatiivinen juttu alkoi masentaa ja aloin elää "mitä välii" meinigillä ja nyt sitä taas pohditaan miten uskaltais lähestyy ihmisii. Alkoholi tuntuu ainoalta ratkaisulta, ja jos ei muuta niin saa aina "kääniseuraa". Lääkkeet on perseestä, en ees koskis vaikka maksettais.
Onnea sulle. Toivottavasti saat onnen selvänä:)!
Mun sisko oli tosi ujo peruskoulussa, sit se meni ajattelee et miks hemmetis täytyy olla ujo. Ei kukaan tuu ja syö sua. Sit se pääsi irti sen ujoudesta kun aloitti juttelemaan muille vähän enemmän ja olemaan rohkeampi. Menestystä kaikille ;)
1) Uskomatonta mutta totta, ruokavalio saattaa vaikuttaa ujouteen paljonkin. Olen itse huomannut olevani paljon rohkeampi, kun en syö mitään sokeria tai valkoista jauhoa sisältävää, eli ruoansulatuksessa nopeasti sokeriksi muuttuvia aineita.
2) Liikunta ja hyvä kunto lisäävät rohkeutta. Kannattaa aloittaa lajeilla, joissa ei tarvitse olla paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja sitten voi pikkuhiljaa siirtyä sosiaalisempiin lajeihin.
3) Hyvät yöunet lisäävät rohkeutta. Pienikin unen puute saattaa aiheuttaa pelkoa ja jännitystä. Edellä mainitsemani ruokavalio ja liikunta parantavat unenlaatua.
4) Koulumaailmassa voi ujon olla erittäin vaikea löytää samanhenkisiä ystäviä, mutta opiskelu- ja työelämässä se on hieman helpompaa. Esimerkiksi ”raaoilla” konsultti- ja rahoitusaloilla tuskin on monta herkkää ja ujoa ihmistä, mutta esimerkiksi kieltenopiskelijoiden joukosta tuntuu löytyvän paljon ystävällisiä ja ”ymmärtäväisiä” ihmisiä, joiden kanssa on helpompi ystävystyä. Eli jatkossa on varmasti mahdollista hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka ottavat mielellään ja ystävällisesti vastaan ujompiakin ihmisiä.
5) Jos ujouteen liittyy ja sitä pahentavat fyysiset oireet. Lääkäriltä saa esim. esiintymisjännitykseen käytettävää propranololia. Sillä ei ole sivuvaikutuksia, eikä se aiheuta riippuvuutta ja pienellä annoksella pääsee eroon tärinästä ja punastelusta. Lääkettä voi ottaa esimerkiksi vain ennen tilanteita, joissa tietää joutuvansa puhumaan ihmisten kanssa pitempiä aikoja tai tapaamaan uusia ihmisiä.
Nämä vaikuttavat ehkä pieniltä asioilta, mutta olen itse huomannut, että kaikkia näitä ohjeita yhtäaikaisesti noudattamalla on ujouden kanssa paljon helpompi elää ja heti kun yksi alueista pääsee hieman repsahtamaan, on olo paljon huonompi ja jännittyneempi.
Senparemmin kuin usein häiritsevät juoruakatkaat.Juoruakat ova vain vallanneet maan ymmärtämään tyylinsä olevan jotain normaalia? Ujot eivät ainakaan häiritse ketään,mutta heitä on ehkä helpompaa häiritä ja juoruta heistä yksikertaisille kanssasisarilleen,millaista maan ihmettä ujot taas ovat saanneet aikaan? Usein on ajankysymys koska ujous väistää,mutta juoruakat senkuin parantavat vauhtiaan ikäämyöden,jos ovat toisille sitten vaaraksi tai ei?