olin kerrankin oikeassa.
Olen ihmeen huojentunut nyt kun raskas päätös on pudonnut harteiltani. Ei tarvitse valita kahdesta vaihtoehdosta, on olemassa vain yksi vaihtoehto, ja se on se oikea. (Ei, se ei ole ihminen tai ihmissuhde, se on toisenlainen valinta.)
Tiesin että vapaus voi tappaa vankinsa, mutta en tiennyt sen voivan olla toisinaan myös näin suloista. Nyt tiedän enemmän.
Hämmennys, haikeus ja ikävä viivähtivät minussa yllättävän lyhyen aikaa, kun tajusin että minun ei tarvitse enää suhteuttaa ajatuksiani siihen ihmiseen, jota olen paljon ikävöinyt. En silti sano että olisin tehnyt sen turhaan, koska olen varmasti oppinut itsestäni aika paljon silläkin tavalla.
Oikeastaan minun pitäisi todellakin olla kiitollinen sille eräälle toiselle ihmiselle, joka kauan sitten opetti minut kestämään kipua. Kovaa tuskaa häneltä sainkin, mutta myös lupauksen siitä, että jonakin päivänä huomaan etteivät pienet asiat enää koske ollenkaan. Näin kävi. Vähitellen kivun taakka väheni, ja nyt sekin on rakas muisto. Nämä myöhemmät valinnat ovat olleen sen jälkeen helpompia, ne on aina osannut suhteuttaa oikeisiin mittasuhteisiin. On olemassa monenlaista rakkautta, mutta kaikki ei ole ikuista, häviämätöntä rakkautta.
Toivon kaikkea hyvää sille, jonka takia kulutin tätäkin palstaa joskus päivittäin. Nyt minä katselen jo kirkkain silmin eteen päin. En etsi pimeästä sitä, jota en edes halua löytää.
Toivon kaikkea hyvää, ja terveitä oivalluksia omasta itsestä myös kaikille kanssapalstalaisille. Ja jos joku nyt miettii oliko tämä aloitus jotenkin kenties suunnattu juuri hänelle, voin keventää hänen mieltään kertomalla, että tämä on kaikille, eikä kuitenkaan kenellekään. Kaikkein eniten tämä on kirjoitettu minulle itselleni, muistutukseksi siitä että hyvää täytyy jaksaa etsiä. Jos sitä ei jonakin hetkenä satu löytymään pisaraakaan ulkopuolelta, kannattaa muistaa kaivella sieltäkin omasta itsestä niitä hyviä asioita. Toivottavasti niitä löytyy ihan omin avuin, tai toivottavasti ainakin löytyy opastaja pitelemään suurennuslasia niille, jotka kokevat omat sisäiset ilonaiheensa kovin pikkuriikkisen kokoisiksi
Hyvää jatkoa, hyvää talvea, hyvää elämää.
Olen ihmeen huojentunut nyt kun raskas päätös on pudonnut harteiltani. Ei tarvitse valita kahdesta vaihtoehdosta, on olemassa vain yksi vaihtoehto, ja se on se oikea. (Ei, se ei ole ihminen tai ihmissuhde, se on toisenlainen valinta.)
Tiesin että vapaus voi tappaa vankinsa, mutta en tiennyt sen voivan olla toisinaan myös näin suloista. Nyt tiedän enemmän.
Hämmennys, haikeus ja ikävä viivähtivät minussa yllättävän lyhyen aikaa, kun tajusin että minun ei tarvitse enää suhteuttaa ajatuksiani siihen ihmiseen, jota olen paljon ikävöinyt. En silti sano että olisin tehnyt sen turhaan, koska olen varmasti oppinut itsestäni aika paljon silläkin tavalla.
Oikeastaan minun pitäisi todellakin olla kiitollinen sille eräälle toiselle ihmiselle, joka kauan sitten opetti minut kestämään kipua. Kovaa tuskaa häneltä sainkin, mutta myös lupauksen siitä, että jonakin päivänä huomaan etteivät pienet asiat enää koske ollenkaan. Näin kävi. Vähitellen kivun taakka väheni, ja nyt sekin on rakas muisto. Nämä myöhemmät valinnat ovat olleen sen jälkeen helpompia, ne on aina osannut suhteuttaa oikeisiin mittasuhteisiin. On olemassa monenlaista rakkautta, mutta kaikki ei ole ikuista, häviämätöntä rakkautta.
Toivon kaikkea hyvää sille, jonka takia kulutin tätäkin palstaa joskus päivittäin. Nyt minä katselen jo kirkkain silmin eteen päin. En etsi pimeästä sitä, jota en edes halua löytää.
Toivon kaikkea hyvää, ja terveitä oivalluksia omasta itsestä myös kaikille kanssapalstalaisille. Ja jos joku nyt miettii oliko tämä aloitus jotenkin kenties suunnattu juuri hänelle, voin keventää hänen mieltään kertomalla, että tämä on kaikille, eikä kuitenkaan kenellekään. Kaikkein eniten tämä on kirjoitettu minulle itselleni, muistutukseksi siitä että hyvää täytyy jaksaa etsiä. Jos sitä ei jonakin hetkenä satu löytymään pisaraakaan ulkopuolelta, kannattaa muistaa kaivella sieltäkin omasta itsestä niitä hyviä asioita. Toivottavasti niitä löytyy ihan omin avuin, tai toivottavasti ainakin löytyy opastaja pitelemään suurennuslasia niille, jotka kokevat omat sisäiset ilonaiheensa kovin pikkuriikkisen kokoisiksi
Hyvää jatkoa, hyvää talvea, hyvää elämää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osaltani aloitan kysymykset: Luovutko sitten jostakin?
joka ei koskaan ihan täysin totta ollutkaan, tai ainakaan se ei ollut minun. Olisi ehkä voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin, mutta sillehän ei enää voi mitään. Sitten kun kaikki oli mennyt jo pieleen, siitä tuli aina takinliepeessä riippuva raskas ajatus, joka alkoi aina samalla sanalla: "Jos..."
En siis varsinaisesti oma-aloitteisesti luopunut mistään, sain vain syyn lopettaa jossitteluni. Jos muidenkin elämä jatkuu, miksi minun elämäni jäisi ikuiseen välitilaan. Olen toki aina ollut huono päätöksenteossa, tai ainakin vähän turhan pohdiskeleva, mutta tässä asiassa miettiminen meni liian pitkälle.
Jäin siis asemalle, kun en vain saanut noustua asemahallin penkiltä ja kysyttyä lipunmyyjältä, vieläkö junaan mahtuisi matkustajaksi. Sitten kun juna oli jo mennyt, tajusin että näin on parempi. Tunsin outoa helpotusta, joka yllätti minutkin.
Huomista kohti vaan, mutta oman sängyn kautta ensin.