[aamulla 28 10 09]
Katsoimme muuttolintujen auraa
kurkien määrätietoista nousua,
sisällämme
tämä hiljainen itku
jotain oli päättynyt ja tiesimme
ettei paluuta ole
Kätemme
eivät koskaan enää tule koskettamaan toisiaan
tanssivina valaistuina öinä
Muistan että
pellon yllä liikahteli harsomaista sumua
katkaistujen korsien sänki
oli haaleankeltainen aamun valossa
ja jossain kaukana yskähti vaimea traktori
Vielä kerran katsoimme
silmästä silmään
tunsimme
ilmavirrassa välillämme
molemminpuolisen kaipauksen
mutta kätemme eivät yltäneet etäisyyden yli
Huulet muodostivat viimeisiä äänettömiä sanoja,
kurkien mentyä taivas oli tyhjä ja avoin
silloin itkin,
en kääntynyt katsomaan katsotko,
askelten rahistessa soratiellä
me poistuimme toistemme näyttämöltä
Tänä syksynä yllätin itseni ajattelemasta
mitä sinulle kuuluu
kuinka elämä on sinua kuljettanut
ja oletko onnellinen
Tiedän etten saa selvittää osoitettasi
en soittaa enkä kirjoittaa,
siksi edelleenkin
vain toivon sinulle suotuista tuulta
vahvoja mutta herkkiä siipiä
aistiaksesi elämän kauneimmat sävyt
Ja hämmennyin huomatessani:
poskella kyynel
tuntuu jotenkin niin tutulta,
miltei kuulen askeltemme rahinan tiellä
Kurjet ovat lähteneet ja palanneet monta kertaa
mutta kätemme eivät ole enää kohdanneet
tanssivina valaistuina öinä
Ja jos nyt muotoilisin runoksi
millaiselta tuntui silloin,
kauan sitten,
pellon reunassa, harsomaisena aamuna,
sanoisin
Toiset näkevät niiden vain muuttavan pois
mutta sisimpäni ei ole
toivoton eikä pelkästään kipeä
sillä ymmärrän
auran käyttävän hyväkseen tuulta
ja mikään ei ole poissa
Niin kuin tuuli on läsnä
niin minua lohdutti
ja lohduttaa
tämä yksinkertainen ajatus
Vaikka emme koskaan enää tapaisi
jossain lennät värähtelevin, värähtelevin siivin
Jossain lennät värähtelevin siivin
Fiktio.
Yleisinhimillisen teeman runollista hahmotelmaa.
Lähteminen. Kaipaus.
- - -
aivan kohta soi
ovikello ja sitten
lenkille mennään,
yhden tankan kuitenkin
ehdin vielä kirjoittaa
[28 10 09 klo 19:11 - 19:12]
Harvinaisen fakta runo.
Katsoimme muuttolintujen auraa
kurkien määrätietoista nousua,
sisällämme
tämä hiljainen itku
jotain oli päättynyt ja tiesimme
ettei paluuta ole
Kätemme
eivät koskaan enää tule koskettamaan toisiaan
tanssivina valaistuina öinä
Muistan että
pellon yllä liikahteli harsomaista sumua
katkaistujen korsien sänki
oli haaleankeltainen aamun valossa
ja jossain kaukana yskähti vaimea traktori
Vielä kerran katsoimme
silmästä silmään
tunsimme
ilmavirrassa välillämme
molemminpuolisen kaipauksen
mutta kätemme eivät yltäneet etäisyyden yli
Huulet muodostivat viimeisiä äänettömiä sanoja,
kurkien mentyä taivas oli tyhjä ja avoin
silloin itkin,
en kääntynyt katsomaan katsotko,
askelten rahistessa soratiellä
me poistuimme toistemme näyttämöltä
Tänä syksynä yllätin itseni ajattelemasta
mitä sinulle kuuluu
kuinka elämä on sinua kuljettanut
ja oletko onnellinen
Tiedän etten saa selvittää osoitettasi
en soittaa enkä kirjoittaa,
siksi edelleenkin
vain toivon sinulle suotuista tuulta
vahvoja mutta herkkiä siipiä
aistiaksesi elämän kauneimmat sävyt
Ja hämmennyin huomatessani:
poskella kyynel
tuntuu jotenkin niin tutulta,
miltei kuulen askeltemme rahinan tiellä
Kurjet ovat lähteneet ja palanneet monta kertaa
mutta kätemme eivät ole enää kohdanneet
tanssivina valaistuina öinä
Ja jos nyt muotoilisin runoksi
millaiselta tuntui silloin,
kauan sitten,
pellon reunassa, harsomaisena aamuna,
sanoisin
Toiset näkevät niiden vain muuttavan pois
mutta sisimpäni ei ole
toivoton eikä pelkästään kipeä
sillä ymmärrän
auran käyttävän hyväkseen tuulta
ja mikään ei ole poissa
Niin kuin tuuli on läsnä
niin minua lohdutti
ja lohduttaa
tämä yksinkertainen ajatus
Vaikka emme koskaan enää tapaisi
jossain lennät värähtelevin, värähtelevin siivin
Jossain lennät värähtelevin siivin
Fiktio.
Yleisinhimillisen teeman runollista hahmotelmaa.
Lähteminen. Kaipaus.
- - -
aivan kohta soi
ovikello ja sitten
lenkille mennään,
yhden tankan kuitenkin
ehdin vielä kirjoittaa
[28 10 09 klo 19:11 - 19:12]
Harvinaisen fakta runo.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Selvisin juuri ja juuri itkemättä, kun oikein kovasti yritin. Satuttavasti osasit taas sanasi asettaa,
niin lähelle osuivat. Siivet vain eivät kanna juuri nyt minnekään, eikä niillä voi lentää...
t. jääneito
edelleenkin, jääneito.
Tuosta asiasta... siivet vain eivät kanna juuri nyt minnekään, eikä niillä voi lentää... ajattelen kuitenkin niin, että kaikilla siivillä lennetään. Niilläkin, jotka... eivät kanna juuri nyt minnekään. Lentämistä vain on niin monenlaista. Jo se että ihminen hengittää on lentämistä, niillä siivillä ja olosuhteissa mitkä siinä on. Ihmisen elämäntilanteessa.
Monta kertaa vain on niin tässä maailmassa että ainoastaan säihkysiipien lento huomataan, siis ne, jotka on voimakkaita ja jaksaa hymyillä tai muuten tarjoaa kanssaihmisilleen miellyttäviä viboja. Mutta ei kukaan voi aina lentää säihkysiivin. Jokaisella on murtumisen hetket ja kipunsa. Elämän oppikoulussa on joitain tärkeitä luokkia missä opitaan löytämään kauneus sielläkin missä siivet ovat murtuneet ja maassa.
Sanoisin niin, että joitain kauneimpia ja koskettavimpia hetkiä elämän lentopoluilla olen kohdannut ja kokenut niillä murtumisen rannoilla, missä kaksi itkevää, elämän kolhimaa tai toisten saamien kolhujen takia myötätunnossa murtuvaa, on nojannut toistensa olkapäätä vasten vailla sanoja.
Sellaisissa hetkissä voi kärsimyksen ja kivun keskeltä löytää laulun mitä ei uskonut olevan olemassakaan. Siinä on ihmisen arvoa. Jotain siitä... että jokainen lentää ja on oikeus lentää... silloinkin, kun siivet ovat murtuneet ja maassa.