Olen kaksikymppinen nainen. Olen normaalipainoinen. Ajattelen vain kroppaani.
Tämä alkoi pari kuukautta sitten, kun päätin, että elämääni on tultava muutos. Aloin tehdä uusia elämääni ja elämäntapoihini liittyviä päätöksiä päivittäin. Ensin ne liittyivät perheeseen, kaveripiiriin ja kodin ilmapiiriin. Pian huomasin kuitenkin niiden liittyvän enemmän ja enemmän siivoamiseen, pukeutumiseen ja ruokaan. Siivosin kotonani päivittäin, pyyhin pölyt ja imuroin, ja jos lattialla näkyi murukin tai langanpätkä, alkoi oksettaa. Ostin valtavasti uusia vaatteita, lähinnä heräteostoksia, ja kaduin niitä myöhemmin. Muutin ruokailutottumuksiani vähitellen terveellisemmiksi ja terveellisemmiksi.
Nyt pari kuukautta myöhemmin koti on kaaos. Lattioilla on villakoiria ja tahroja. Ystävät eivät kiinnosta eikä kodin ilmapiirilläkään ole oikeastaan mitään väliä. Kaikki, millä on väliä, on minun kroppani.
En syö enää juuri mitään, ja kun syön, varsinkin yleisellä paikalla kuten koulun kanttiinissa, tunnen häpeää ja kuvotusta. Tarkkailen muiden ruokailua, ja itse hotkaisen lautaseni mahdollisimman nopeasti tyhjäksi, että tilanne olisi äkkiä ohi. Toisaalta saatan useinkin löytää itseni hotkimassa äärimmäisessä nälässä viettämäni päivän päätteeksi keksipaketillista. Joskus oksennan, joskus en. Tänään söin pullan, en jostain syystä syyttänyt siitä itseäni, ja pullan päälle palan ruisleipää. Olin jo unohtanut, että olin syönyt, kunnes äsken, yhtäkkiä, tunnin jälkeen napostelustani tuli valtava tarve oksentaa. Kävelin vessaan ja oksensin ennen kuin sormeni ehtivät kunnolla koskettaa kurkkuani. Itkin ja oksensin, ja kohta tuijotinkin jo hyvin paljon laihtunutta itseäni peilistä: vetiset, punaiset silmät, likaiset suupielet, ja LÖYSÄ VATSA. Vatsa virnuili minulle peilistä, ja halusin repiä sen auki limaisilla sormillani.
Tajusin, että olen jo melko syvällä tässä pakkomielteessäni kohti täydellistä elämää. Olen aina ollut täydellisyydentavoittelija, lapsena joskus jopa "lähes sairastunut" syömishäiriöön, mutta nyt en enää tunne itseäni. Joinain (yleensä hyvin ja normaalisti eletyn päivän jälkeisenä) aamuna, kun herään, tunnen oloni terveeksi ja hyvänoloiseksi, ja se AHDISTAA minua. Silloin haluan äkkiä taas olla syömättä, tulla nälkäiseksi ja poissaolevaksi, silloin haluan äkkiä taas sukeltaa sisälle päähäni, jossa ei pitäisikään liikkua mitään muuta, kuin kiusaava pakkomielle:
en tahdo painaa mitään.
Tämä alkoi pari kuukautta sitten, kun päätin, että elämääni on tultava muutos. Aloin tehdä uusia elämääni ja elämäntapoihini liittyviä päätöksiä päivittäin. Ensin ne liittyivät perheeseen, kaveripiiriin ja kodin ilmapiiriin. Pian huomasin kuitenkin niiden liittyvän enemmän ja enemmän siivoamiseen, pukeutumiseen ja ruokaan. Siivosin kotonani päivittäin, pyyhin pölyt ja imuroin, ja jos lattialla näkyi murukin tai langanpätkä, alkoi oksettaa. Ostin valtavasti uusia vaatteita, lähinnä heräteostoksia, ja kaduin niitä myöhemmin. Muutin ruokailutottumuksiani vähitellen terveellisemmiksi ja terveellisemmiksi.
Nyt pari kuukautta myöhemmin koti on kaaos. Lattioilla on villakoiria ja tahroja. Ystävät eivät kiinnosta eikä kodin ilmapiirilläkään ole oikeastaan mitään väliä. Kaikki, millä on väliä, on minun kroppani.
En syö enää juuri mitään, ja kun syön, varsinkin yleisellä paikalla kuten koulun kanttiinissa, tunnen häpeää ja kuvotusta. Tarkkailen muiden ruokailua, ja itse hotkaisen lautaseni mahdollisimman nopeasti tyhjäksi, että tilanne olisi äkkiä ohi. Toisaalta saatan useinkin löytää itseni hotkimassa äärimmäisessä nälässä viettämäni päivän päätteeksi keksipaketillista. Joskus oksennan, joskus en. Tänään söin pullan, en jostain syystä syyttänyt siitä itseäni, ja pullan päälle palan ruisleipää. Olin jo unohtanut, että olin syönyt, kunnes äsken, yhtäkkiä, tunnin jälkeen napostelustani tuli valtava tarve oksentaa. Kävelin vessaan ja oksensin ennen kuin sormeni ehtivät kunnolla koskettaa kurkkuani. Itkin ja oksensin, ja kohta tuijotinkin jo hyvin paljon laihtunutta itseäni peilistä: vetiset, punaiset silmät, likaiset suupielet, ja LÖYSÄ VATSA. Vatsa virnuili minulle peilistä, ja halusin repiä sen auki limaisilla sormillani.
Tajusin, että olen jo melko syvällä tässä pakkomielteessäni kohti täydellistä elämää. Olen aina ollut täydellisyydentavoittelija, lapsena joskus jopa "lähes sairastunut" syömishäiriöön, mutta nyt en enää tunne itseäni. Joinain (yleensä hyvin ja normaalisti eletyn päivän jälkeisenä) aamuna, kun herään, tunnen oloni terveeksi ja hyvänoloiseksi, ja se AHDISTAA minua. Silloin haluan äkkiä taas olla syömättä, tulla nälkäiseksi ja poissaolevaksi, silloin haluan äkkiä taas sukeltaa sisälle päähäni, jossa ei pitäisikään liikkua mitään muuta, kuin kiusaava pakkomielle:
en tahdo painaa mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.