Olimme yhdessä, jonkun ajan jälkeen nainen petti.
Annoin anteeksi mutta en ollut pitkään aikaan
täysillä mukana. Sitten opin rakastamaan taas
mutta kaiketi liian myöhään. Olipa tuo mennyt
toisen luo. Itse olen aina aikaisemmin myös
hypännyt seuraavaan, nyt en haluaisi niin tehdä.
Yksinkään en osaa olla, en ole osannut miltei 30
vuoteen. Kuinka karistaa rakkauden tunne, en halua
vihatakaan häntä. En pääse häntä myöskään
unohtamaan sillä itseäni en pääse karkuun ja
lisäksi hän on samassa paikassa töissä kuin minä.
Työntekoni vaikeutuu ja keskittymiseni kärsii.
Mistä apu?
Annoin anteeksi mutta en ollut pitkään aikaan
täysillä mukana. Sitten opin rakastamaan taas
mutta kaiketi liian myöhään. Olipa tuo mennyt
toisen luo. Itse olen aina aikaisemmin myös
hypännyt seuraavaan, nyt en haluaisi niin tehdä.
Yksinkään en osaa olla, en ole osannut miltei 30
vuoteen. Kuinka karistaa rakkauden tunne, en halua
vihatakaan häntä. En pääse häntä myöskään
unohtamaan sillä itseäni en pääse karkuun ja
lisäksi hän on samassa paikassa töissä kuin minä.
Työntekoni vaikeutuu ja keskittymiseni kärsii.
Mistä apu?
Vastaukset 11
Vanhimmat
vaikkapa harrastusten kautta. Yritä saada
itsellesi hieman muuta mietittävää. Vahvista
itsesi henkisesti, ajattele positiivisesti.
Sitten pikkuhiljaa, kuin huomaamatta hymy viipyy
kasvoillasi aina kauemmin ja kauemmin. Niin
riipaisevalta kuin se tuntuukin, saatat huomata,
että tämä nainen josta kerroit ei ollutkaan se
oikea. Hän joutaakin siis mennä, tullakseen
luoksesi ystävänä. Kenties ennemmin kuin
huomaatkaan, se oikea rakkaus hiipii elämääsi.
Sydämesi täyttyy onnesta ja ilma on niin kevyttä
hengittää, elämä maistuu hyvälle.
Jos mahdollista, vaihda työpaikkaa. Ja elä jonkun
aikaa yksin, niin tutustut itseesi. Ja hanki se
uusi harrastus.
Ei työpaikanvaihdos ikävä kyllä noin vain
onnistu. Lisäksi olen senverran kokenut hemmo
että tiedän (en viitsi huutaa) mikä on/oli suuri
ainutkertainen rakkaus. Lisäksi kerron ettei
tämän rinnalla edes avioliittoni merkinnyt
mitään. Se on ikävää mutta totta, vaikkakin
lapsiani rakastan yli kaiken, jos niin edes voi
enää tässä tapauksessa sanoa.
Ei työpaikkaa varmaan noin vain onnistu
vaihtamaan. Sen voi kuitenkin ottaa harkintaansa
ja tutkailla muita mahdollisuuksia sivusilmällä.
Eihän tuossa muu auta, kuin odottaa, että aika
parantaa haavat. Sillä sen se kyllä tekee. Vaikka
nyt ei tunnukaan siltä. Ja samalla viisastuukin,
mikäli käy läpi ne ajatukset ja tunteiden
pyöritykset, joita tilanne synnyttää. Eikä pakene
niitä tuskia uuteen suhteeseen. Se vasta onkin
jotakin.
Välimatkan, ajallisen tai fyysisen, ottaminen tuo
kumminkin tilanteeseen uutta perspektiiviä.
Vuoden kuluttua ymmärrät asian jo uusin silmin.
Pistä vaikka tunteitasi paperille päiväkirjan
tapaan ja katso niitä sitten uudelleen puolen
vuoden kuluttua. Huomaat varmasti muutoksen.
Rohkeutta kohdata tunteesi ja kärsivällisyyttä
niiden käsittelyssä!
Tarinasi on kuin minulle sattunut ja vielä se
että on samassa työssä.Mun neuvo on keskustele
henkilön kanssa jos voit tai hae itse apua
esim:henkilökunnan työterveysasemalta jos
sellanen on,siellä ne osaavat neuvoa ja kuunnella
eikä asiat kiiri omalle työpaikallesi.Näillä
konstein minä pääsin asian yli.Nyt on ihan kiva
tavata kyseistä henkilöä eikä tee yhtään
pahaa.Toivotan sinulle oikein hyvää joulun odotus
viikkoja ja jaksamista työhösi.
tv:kyllä elämä sinullekkin hymyilee
... tässä on sattunut ja tapahtunut jo
kaikenlaista tällävälin mutta tunteet ovat täysin
samat kuin aiemmin - niitä en pääse pakoon
minnekään. Harmittaa sellainenkin että kun tapaa
muita ja "jotain" pitäisi tapahtua niin ei vaan
käy - ja vain siksi että on rehellinen sille mitä
pohjimmiltaan tuntee. Yritän tietty karistaa nuo
asiat mutta en tiedä auttaako yrittäminen.
Työpaikan terkkaria on kokeiltu asian tiimoilta
mutta ei siitä kyllä avuksi ikävä kyllä ole.
Täytyisi kai tavata oikeanlainen ihminen,
sellainen jolle ei itse olisi asioineen
rasitteeksi ja jolla niitä ei itselläänkään
liiemmälti olisi. Näinhän se alkoi joskus
aikanaan tämäkin asia, nyt on vain tietty erona
se etten samoja virheitä enää tee. Luulin
antaneeni anteeksi sen joskus silloin tapahtuneen
mutta vaistoni sanoivat oikein, en voinut koska
anteeksipyyntönsä ei koskenutkaan tapahtuneita
asioita ja hän ei niistä silloin kertonut
niinkuin ne olivat. Koska tämän aavistin en
voinut olla täysillä mukana. Mitähän oikein
tekisin ja kuinka jotta homma menisi oikein?
(Hän muuten täyttää 45 ensi viikolla ja koska
olen näin aikaa sitten luvannut niin ostan
hänelle jotain mistä hän pitää. Teenköhän oikein?
Olemme kyllä puheväleissä ja on tässä välillä
tapahtunut paljon enemmänkin vaikkakaan sen ei
niin merkitystä enää ole - haluan irti mutta
ystävänä.)
Minä en ostaisi mitään jos todella haluaisin
suhteen loppuvan. Kuitenkin jos haluat ostaa
jotakin niin osta sellainen lahja jota hän ei voi
pitää töissä päivittäin muuten sinun ajatukset
palaavat jatkuvasti työtoveriisi.
Tarkoitin aikasemmassa viestissä työpsykologia se
auttoi minua.
Suosittelen sinulle lomaa jossain muissa
maisemissa vieraitten ihmisten ´kanssa, siellä
voisit solmia uusia tuttavuuksi ja yrittää
selvittää tunteitasi. Asiahan on niin ettei
meistä kukaan jaksa määräänsä enempää kantaa
muistoja selässä muuten tulee uupumus ja
seuraukset voivat olla vakavia.Kuitenkin uskon
että sinä pääset asian kanssa sinuksi onhan
sinulla jo elämänkokemusta.
elämä hymyilee
No kyllä hän tätä (näitä) voi päivittäin käyttää
mutta tuskin töissä. Kyseessä on nimittäin
talvisormikkaat ja tiedän tietyt jotka käyvät sekä
mistä ne löydän. Monesta muustakin asiasta on
ollut puhetta ja mä pidän aina sanani. Älä ymmärrä
väärin - hän on antanut mulle todella paljon ja mä
annan vain jotain takaisin - en muusta syystä kuin
juuri siitä että toivon meidän edelleen voivan
olla ystäviä (eikä kuten nyt - olla olevinamme
välittämättä muiden nähden ja kuitenkin sitten
tehdä sitäkin mitä "aikuiset tekevät kahden"
piilossa ja salaa muilta. Ainakin mua tää raastaa
mutten ole osannut sanoa ei.). Haluan todella
eroon näistä fiiliksistä kuitenkin tietäen sen
etten hänestä koskaan tule täysin irti pääsemään.
Hän todellakin OLI elämäni nainen ja nimenomaan
siinä aikamuodossa - rakastamisilleni kun en
mitään voi. Edelleen - kyllä mulla kaiken aikaa
menee tai "pitäisi" jotenkuten mennä asiat, ns.
uusi tyttöystävä on häntä noin 12 vuotta nuorempi
mutta mulla ei ole sellaisia fiiliksiä häntä
kohtaan. Sekin on väärin kumpaakin kohtaan ja
tällekin asialle pitää jotain tehdä. Mä nimittäin
pelkään rakastua tämän vasta kokemani jälkeen ja
tuntuukin siltä etten kohta enää jaksa edes
hengittää. Mulla ei koskaan aiemmin ole ollut
itsetuhoisia ajatuksia mutta nyt ne kummittelevat
nurkissani. Kiitos muuten ajatuksista joita olen
saanut! Päivä kerrallaan ... ja pienin askelin.
vielä kerran kirjoittelen sulle! nyt ymmärrän
mikä sua rikkoo..oot vielä aika kiinni siihen
naiseen ja et kyllä pääse eroon ennen kuin teillä
loppuu kahdenkeskiset hetket.se rikkoo ihmistä
tiedän sen ja se salailu kaksi aika pahaa
yhdessä.en voi muuta kun toivottaa sulle
jaksamista ja jättää itsetuho ajatukset taka
alalle eikä miettiä semmoisia.vaan ajatella
elämää eteen päivä kerrallaan.....
hitaasti....hyvä tulee....
ja tee se nuoren sihteerin kanssa
tai avustajan
Heh. Et oikein tainnut ymmärtää. Ei tässä
ole "pimpasta" kyse vaan TUNTEISTA. Sitäpaitsi
vessa ei ole oikea paikka sillekään, työhuonekin
on paljon parempi, paras tosin ihan muualla.