Vasta muutama kuukausi sitten kaikki kirkastui kun lueskelin juttuja narsismista ja tajusin et tämähän on kuin suraan mun elämästä. Oli aika shokki tajuta se. Mies ei ole koskaan tuntenut mitään. Siltä puuttuu täysin kyky tuntee empatiaa, ymmärtää asioista muutaku omasta näkökulmasta. Jos en oo tanssinu miehen pillin mukaan niin siitä on ollu seurauksena kauheat riidat: aina kaikki on ollut minun vikaani. Kertaakaan en ole kuullut anteeksipyyntöä niistä lukuisista loukkauksista ja sortamisista joita olen saanut kuulla. Itse olen aina ollut sovittelemassa ja pyytelemässä anteeks joka pikkuasiasta, et asiat sujuis taas paremmin.
Koko sen ajan kun ollaan tunnettu oon kyllä tiedostanu et ei näitten asioitten näin kuuluis mennä. Mutta rakkaus on tainnu sokaista. Oon vaan halunnut uskotella itelleni et kyllä se välittää, et kaikki on hyvin, et mun pitää vaan hyväksyy ja muuttaa itteeni vähän, tän tyypin takia joka on muka niin ihana ja täydellinen...
Nyt en tiiä mitä teen. Pelottaa. En voi mitään sille että en pysty päästää irti tästä henkilöstä. Oon jo kerennyt kiintyä ja rakastua.. Tunnen niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta sen kans, et en osaa unohtaa. Joskus ajattelen ehkä lapsellisesti että rakastamalla tarpeeks ja olemalla hyvä saan sen kans tuntemaan ja tajuamaan... Kolme vuotta oon taistellu tän asian kans ja nyt en enää jaksa. Sattuu jo liikaa tajuta uudestaan ja uudestaan et tilanne ei muutu, tää mies ei välitä musta oikeasti tippaakaan. En tiiä mitä tekisin. Järki sanoo että unohda koko ihminen mutta sydän ei siihen pysty...
Koko sen ajan kun ollaan tunnettu oon kyllä tiedostanu et ei näitten asioitten näin kuuluis mennä. Mutta rakkaus on tainnu sokaista. Oon vaan halunnut uskotella itelleni et kyllä se välittää, et kaikki on hyvin, et mun pitää vaan hyväksyy ja muuttaa itteeni vähän, tän tyypin takia joka on muka niin ihana ja täydellinen...
Nyt en tiiä mitä teen. Pelottaa. En voi mitään sille että en pysty päästää irti tästä henkilöstä. Oon jo kerennyt kiintyä ja rakastua.. Tunnen niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta sen kans, et en osaa unohtaa. Joskus ajattelen ehkä lapsellisesti että rakastamalla tarpeeks ja olemalla hyvä saan sen kans tuntemaan ja tajuamaan... Kolme vuotta oon taistellu tän asian kans ja nyt en enää jaksa. Sattuu jo liikaa tajuta uudestaan ja uudestaan et tilanne ei muutu, tää mies ei välitä musta oikeasti tippaakaan. En tiiä mitä tekisin. Järki sanoo että unohda koko ihminen mutta sydän ei siihen pysty...
Vastaukset 4
Vanhimmat
olet vastuussa omasta onnestasi ja omasta elämästäsi - ei kukaan muu - eikä edes puolisosi.
Todennäköisesti olet läheisriippuvainen, ainakin jossain määrin tekstistäsi voi sellaista ymmärtää. Siihen on saatavilla apua, joten mars hakeutumaan hoitoon!
Muuten toistat ikuisesti tätä samaa kaavaa - ymmärtämättä, että onnesi on oma tehtäväsi, ei muiden.
Kyllä sydänkin pystyy unohtamaan ja jättämään.Kyse on vain siitä annatko sinä sille koskaan siihen mahdollisuutta.Minä en antanut ja olen saanut maksaa siitä kalliin hinnan,elämän,jota ei koskaan enää saa takaisin.Menetettyjä vuosia,joille olisi voinut löytyä ihan uusi suunta ja mahdollisuus.
Silloin,kun alkaa tajuamaan,että jotakin outoa toisessa on ja tämä ei ole normaalia ja asioiden ei kuuluisi mennä näin,on se varma merkki siitä,että aivojesi itsepuolustusmekanismi yrittää kertoa sinulle,että olet tekemässä elämässäsi virheen. Kuuntele sitä, älä käännä sille selkää ja anna pettävien tunteiden haudata sitä.Olet menossa epänormaaliin suhteeseen ja siitä ulospääsemiseen tarvitaankin jo järeämpiä aseita.
On aina yhtä hämmentävää tajuta,että tälläisiä ihmisiä on maailma pullollaan,joiden tunneäly ei ole koskaaan kehittynyt.Se on surullista,että heidän kynsiinsä joutuvat ihmisiä,jotka eivät usko ihmisistä pahaa, ja luottavat ihmisen olevan pohjimmiltaan hyviä ja tuntevia. Näin ei valitettavasti ole, ja mitä nopeammin sen tajuaa ja ottaa jalat alleen,se vähemmiltä vaurioilta säästyy.
Ole vain rohkea ja tee päätös,et tiedä mitä kaikkea muuten tulet kokemaan ja kadut sitä vielä hartaasti,että et ajoissa lähtenyt.
Oli miehesi narsisti tai ei, mutta selvästikään et ole onnellinen etkä voi hyvin suhteessanne.
Jos miehesi oikeasti on narsisti, niin lähde heti. Välittömästi. Ikinä et saa häntä muuttumaan etkä parantumaan. Älä edes kuvittele sellaisen olevan mahdollista.
Ja niin, ei sinun tarvitse välttämättä läheisriippuvainen olla. Elo narsistin rinnalla vain on tehnyt tehtävänsä ja hän on saanut sinut punottua verkkoonsa. Todennäköisesti olet täysin terve ja normaali, mutta ympäristösi ja suhteesi on sairas ja puolisosi kentis narsisti. Elämä narsistin rinnalla tekee kenestä tahansa "sairaan".
Lähde ja pelasta itsesi. Hae ammattiapua, jos koet sellaista tarvitsevasi. Selviät kyllä. Minäkin selvisin.
Kiitos tuhannesti vastauksista. Voimia ja halaus teille "terve mieli" ja friibee. Tuntuu että saa paljon enemmän voimia koittaa irtautua kun joku kehottaa niin tekemään.
Niin siitä läheisriippuvuudesta. Oon kyllä itsekin monesti miettinyt, että onko mulla taipumusta siihen, mutta olen todennut että tämmöstä riippuvuutta ei ole syntynyt muutakun tähän suhteeseen.. Että tiedä sitten mikä on tervettä ja mikä ei.
Niin ja pakko sanoa sinulle Ilkikurimus, että vaikka jokainen oman onnensa seppä onkin niin yhdessähän täällä maailmassa eletään ja mun mielestä hyvästä parisuhteesta voi ammentaa paljonkin voimia ja onnellisuutta omaan elämäänsä.