Voisin ihan ensin kertoa enemmän elämästäni (jotka varmaan johtivat tähän tilanteeseen).
Vanhempani erosivat minun ollessa 4 vuotias (en muista tästä mitään).
Muutin äitini luokse kahdestaan ja hän tapasi ulkomaalaisen miehen, jolle tuli raskaaksi.
Sain pikkuveljen, jolle vaihtelin mielelläni vaippoja yms.
Noh, äiti erosi jälleen vuoden jälkeen, jäi yksinhuoltajaksi ja otti mukaansa minut ja pikkuveljeni.
Pääasiassa muistan lapsuudestani sen, että äitini ei ollut melkein koskaan kotona, kävi bilettämässä ja meitä oli vahtimassa kuka milloinkin. Mukaan tuli väkivalta ja äitini hakkasi minua ja pikkuveljeäni, heitteli tavaroilla ja piiskasi remmillä. Nämä väkivaltaiset kohtaukset saattoivat alkaa pelkästään siitä, että maitolasi kaatui pöydälle, tai nauroi jotain asiaa liian kauan.
Ollessani 10 vuotias, äitini päätti että oli saanut tarpeekseni minusta (pärjäsin huonosti koulussa) ja pakkasi tavarani jätesäkkiin ja ajoi minut isäni luokse, jonne sitten jouduin muuttamaan.
Muistan, että astuessani ovesta sisään, en tehnyt muuta kuin itkenyt ja en ymmärtänyt miksi äitini hylkäsi minut tuolla tavalla.
Jouduin vaihtamaan sitten koulua (maaseudulle), enkä saanut vuoteen yhtään kaveria (masennuin tästä ja aloin viiltelemään), sillä siellä maaseudulla kaikki olivat tunteneet toisensa monia monia vuosia ja he suhtautuivat minuun epäluuloisesti.
Ala-aste alkoi sujua paremmin kun heidän ennakkoluulonsa hälvenivät.
Sitten alkoikin yläaste joka meni siinä, että minua kiusattiin koko 3 vuotta, viiltelin ja yritin useasti itsemurhaa (siinä kuitenkaan onnistumatta).
yläasteen jälkeen jatkoin opiskeluita (jotka menivät alle keskitason) lukiossa.
Siellä onneksi minua ei enää kiusattu ja sainkin kavereita. Ihastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla minua vuotta vanhempaan poikaan ja aloimme tapailla. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei suhteemme voisi toimia ja alkoi seuraavana päivänä seurustella toisen kanssa ja lähti pois lukiosta.
Lopetin lukion opiskelut kesken (niistä ei tullut mitään) ja päätin (olin 17v.) muuttaa äitini luokse takaisin koska hän oli muuttamassa helsinkiin ja olin saanut tarpeekseni maaseudusta.
Aluksi yhteiselo meni ihan hyvin. Täytin 18 v. ja sain paljon uusia kavereita helsingistä. Aloin itsekin käyttää reippaalla kädellä alkoholia ja äitini heitti minut ulos kämpästä. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään paikkaa minne mennä. Olin aloittanut juuri työt kaupankassalla enkä halunnut irtisanoutua.
Tapasin sitten mukavan pojan, jonka luokse pääsin asumaan. Mukaan astui satunnaiset huumekokeilut.
Siitä sitten pääsin muuttamaan soluasuntoon ja kaikki meni suhteellisen hyvin. Mitä nyt ahdisti ja olin veloissa.
Tapasin junassa sitten mukavan miehen ja päätin lähes heti muuttaa hänen kanssaan yhteen. Mukaan tuli lisää huumeiden käyttöä (kuitenkin vain tyyliin pari kertaa viikossa vahvempia ja kannabista useammin).
Nyt olemme asuneet yhdessä 7 kk. Miehestäni on tullut selkeästi alkoholisti.
hänkin on jopa kerran käynyt minuun käsiksi.
Olen ruvennut satunnaisesti kuulemaan ja näkemään harhoja (ihan ilman huumeita) ja minua pelottaa olla yksin. Viiltelen vieläkin. Stressaan aivan naurettavan pienistä jutuista ja suurentelen niitä mielessäni.
Minulla on usein vainoharhaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään perää. Esim. Saatan yhtäkkiä ruveta ajattelemaan, että kaikki ystäväni vihaavat minua. Menen paniikkiin ja uskon sokeasti naurettaviin ajatuksiini.
Lisäksi olen hyvin onneton suhteessani, haluaisin jättää, mutta pelkään ihan älyttömästi yksinäänolemista.
Minulla on jatkuvasti ahdistunut olo ja tunnen itseni tyhjäksi.
En pysty keskittymään juuri mihinkään, toisinaan en halua osallistua minkäänlaiseen sosiaaliseenkanssakäymiseen, vaan vetäydyn itseeni.
Mitä ihmettä teen`?
Vanhempani erosivat minun ollessa 4 vuotias (en muista tästä mitään).
Muutin äitini luokse kahdestaan ja hän tapasi ulkomaalaisen miehen, jolle tuli raskaaksi.
Sain pikkuveljen, jolle vaihtelin mielelläni vaippoja yms.
Noh, äiti erosi jälleen vuoden jälkeen, jäi yksinhuoltajaksi ja otti mukaansa minut ja pikkuveljeni.
Pääasiassa muistan lapsuudestani sen, että äitini ei ollut melkein koskaan kotona, kävi bilettämässä ja meitä oli vahtimassa kuka milloinkin. Mukaan tuli väkivalta ja äitini hakkasi minua ja pikkuveljeäni, heitteli tavaroilla ja piiskasi remmillä. Nämä väkivaltaiset kohtaukset saattoivat alkaa pelkästään siitä, että maitolasi kaatui pöydälle, tai nauroi jotain asiaa liian kauan.
Ollessani 10 vuotias, äitini päätti että oli saanut tarpeekseni minusta (pärjäsin huonosti koulussa) ja pakkasi tavarani jätesäkkiin ja ajoi minut isäni luokse, jonne sitten jouduin muuttamaan.
Muistan, että astuessani ovesta sisään, en tehnyt muuta kuin itkenyt ja en ymmärtänyt miksi äitini hylkäsi minut tuolla tavalla.
Jouduin vaihtamaan sitten koulua (maaseudulle), enkä saanut vuoteen yhtään kaveria (masennuin tästä ja aloin viiltelemään), sillä siellä maaseudulla kaikki olivat tunteneet toisensa monia monia vuosia ja he suhtautuivat minuun epäluuloisesti.
Ala-aste alkoi sujua paremmin kun heidän ennakkoluulonsa hälvenivät.
Sitten alkoikin yläaste joka meni siinä, että minua kiusattiin koko 3 vuotta, viiltelin ja yritin useasti itsemurhaa (siinä kuitenkaan onnistumatta).
yläasteen jälkeen jatkoin opiskeluita (jotka menivät alle keskitason) lukiossa.
Siellä onneksi minua ei enää kiusattu ja sainkin kavereita. Ihastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla minua vuotta vanhempaan poikaan ja aloimme tapailla. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei suhteemme voisi toimia ja alkoi seuraavana päivänä seurustella toisen kanssa ja lähti pois lukiosta.
Lopetin lukion opiskelut kesken (niistä ei tullut mitään) ja päätin (olin 17v.) muuttaa äitini luokse takaisin koska hän oli muuttamassa helsinkiin ja olin saanut tarpeekseni maaseudusta.
Aluksi yhteiselo meni ihan hyvin. Täytin 18 v. ja sain paljon uusia kavereita helsingistä. Aloin itsekin käyttää reippaalla kädellä alkoholia ja äitini heitti minut ulos kämpästä. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään paikkaa minne mennä. Olin aloittanut juuri työt kaupankassalla enkä halunnut irtisanoutua.
Tapasin sitten mukavan pojan, jonka luokse pääsin asumaan. Mukaan astui satunnaiset huumekokeilut.
Siitä sitten pääsin muuttamaan soluasuntoon ja kaikki meni suhteellisen hyvin. Mitä nyt ahdisti ja olin veloissa.
Tapasin junassa sitten mukavan miehen ja päätin lähes heti muuttaa hänen kanssaan yhteen. Mukaan tuli lisää huumeiden käyttöä (kuitenkin vain tyyliin pari kertaa viikossa vahvempia ja kannabista useammin).
Nyt olemme asuneet yhdessä 7 kk. Miehestäni on tullut selkeästi alkoholisti.
hänkin on jopa kerran käynyt minuun käsiksi.
Olen ruvennut satunnaisesti kuulemaan ja näkemään harhoja (ihan ilman huumeita) ja minua pelottaa olla yksin. Viiltelen vieläkin. Stressaan aivan naurettavan pienistä jutuista ja suurentelen niitä mielessäni.
Minulla on usein vainoharhaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään perää. Esim. Saatan yhtäkkiä ruveta ajattelemaan, että kaikki ystäväni vihaavat minua. Menen paniikkiin ja uskon sokeasti naurettaviin ajatuksiini.
Lisäksi olen hyvin onneton suhteessani, haluaisin jättää, mutta pelkään ihan älyttömästi yksinäänolemista.
Minulla on jatkuvasti ahdistunut olo ja tunnen itseni tyhjäksi.
En pysty keskittymään juuri mihinkään, toisinaan en halua osallistua minkäänlaiseen sosiaaliseenkanssakäymiseen, vaan vetäydyn itseeni.
Mitä ihmettä teen`?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Huumeista tulee harhoja. Jos et pysty lopettamaan itse, hae lääkkeet.
Kaikki on niin suhteellista, mutta mitä tulee onnellisuuteen, niin yleensä lähinnä sinua olevat ystävät vaikuttavat siihen, ja pääasiassa myös seurustelukumppani, eli kunnon mies tilalle, mikä vastaa paremmin tällä hetkellä olevaan tyhjyyteen, mutta helppoa ei varmasti tule uuden löytäminen olemaan, riippuu mistä haet sitä.
Esimerkiksi huumepiireissä kierrätetään seurustelukumppaneita aika rajusti, jonka seurauksena miesten taso voi olla melko huonoa.
Mitään ei tarvitse lopettaa, vähentäminen voisi toimia, ja kyllä cannabis pitäisi oikein käytettynä riittää, eli kaikki suoneen vedettävä poijjes.