Pöyristyttävää, miten jäyhiä ja juroja me suomalaiset olemmekkaan. Minne on kadonnut se vanhanajan huomaavaisuus ja kohteliaisuus? Paljonko se maksaa?
Silloin kun liikutaan massana, eikä olla ns. ystävien ja tuttavien "vaikutusalueella" suomalainen on kyllä täys metsäläinen jurri.
Muutamia kokemuksia viimeisen 10 vuoden ajalta: Silloin, kun vielä nipin napin selvisin juuri ja juuri junalla liikkumaan, niin mm. junasta poistuminen (ne siniset pikajunat) joissa hemmetin raskaat ovet, niin niiden aukisaaminen oli siinä ja siinä... ja sitten korkeat portaat.
Minun piti poistua Jyväskylässä junasta vaihtaakesin junaa, ja hädin tuskin sain ovea auki. Ja sitten se laskeutuminen junasta, niin jumalaton lauma ihmisiä töllistelemässä kuin sonnit uutta tuohikonttia, että mitenkähän se tuo raukka pääsee laukkunsa kanssa pois, että he pääsisivät sisälle. Jumalaton tunkeilu junan oven edessä, mutta yksikään ei ojentanut kättään vastaanottaakseen laukkua. Kädet kun oli kipeät myös. Niin sitten sieltä ihmisjoukon takaa suoksee pitkä musta kiharapäinen mies, sanoo, että "Anteeksi, minä auttaa, minä auttaa..". ja niinpä junasta poistuminen onnistui lopuksi ihan mukavasti. Jotensakkin niin luonnollinen tapahuma, mutta missä olivat SUOMALAISET kanssaihmiset muuta kuin pällistelemässä?
Hiljakkoin kävin kaupassa, eikä ollut tarkoitus ostaa kuin pari pientä ostosta. Mutta tarttukin pari ostosta lissää matkaan. Eikä mahtunutkaan siihen kassiin minkä olin varannut. Piti ottaa irrallisena kainaloon, vaan kun kädessä on ortoosi, sepä ei pelaakkaan niinkuin normaali käsi. Sain kuitenkin keploteltua autolle tavarat, ja ihmiset töllisteli, että mitenkähän tuo saa auton ovet auki. Ei ainutkaan ihminen tarjoutunut avuksi.
Sitten juoksi parkkipaikan reunalta nuori mielettömän pitkä tumma nainen (tyttö, arvelin sen olevan joku koropallon tai lentopallon pelaaja) ja ottaa tavaroistani kiinni ja sanoo, " Minä auttaa...." ja se oli oikein mukava apu, ettei tarvinnut tavaroita laskea sateen kuraamaan maahan.
Kun ajoin liikuntarajoitteisten pysäköintiruutuun, (mulla siis ollut merkki parikymmentä vuotta), eteeni tuli huitomaan mies, ja noitumaan, että hän tarvitsee tämän paikan. Se riehui ja huitoi, että hänellä on kyydissä kainalosauvaihminen.
Sanoin, että mekin jonotamme, jos paikat ei riitä, eikä kukaan mene räyhäämään toisille siihen pysäköintioikeutetulle ihmiselle, eikä häätämään, että jonkun toisen myöhemmin tulleen pitäisi päästä siihen.
No kaverilla ei olut merkkiäkään. Koko kaupan pysäköintialueella olevat ihmiset pysähtyivät seuraamaan sen äijän mekkalointia.
Sitten tuli paikalle Kelan virkailija, ja sanoi mulle, että sano sille äijälle, että eikö se tajua, jotta Sulla on siihen pysäköintiin oikeuttava merkki.
Totesin vain, että turha tuollaiselle sonnille on mitään sanoa, kun seisoo auton edessä, eikä näe tuulilasissa merkkiä, niin olkoon, hänen oma häpeänsä se on.
Ihmiset ovat vielä hemmetin saitoja, etteivät hae poliisilta sitä pysäköintimerkkiä, vaikka väliaikaista (silloin kun siihen on tarve). Saahan sen vaikka 3 kk:deksikin. Tai sai ainakien ennen.
No varsin usein olen saanut haukkumiset ja räyhäämiset liikuntarajoitteisten paikalle pysäköinnistä, vaikka minulla on siihen oikeuttava merkki. Ihmiset kun kuvittelevat, että vain pyörätuolilla liikkuvilla on oikeus siihen pysäköidä, eivät lainkaan tajua, että on muitakin vaikeita alaraajohin kohdistuvia sairauksia, jotka oikeuttavat pysäköintimerkin saamiseen.
Kerran viereeni oli pysäköinyt nuori romaanimies. Minun autoni oli laillisella liikuntarajoitteisten paikalla, mutta tuo romaaniemies pysäköi aivan mun auton viereen, etten ovea saanut kuin hitusen raolleen. Siinä mun vieressä ei edes ollut pysäköintiruutua, kun kaupa ovi. Niin aivan oven eteen se nuori mies pysäköi, niin että minä en pystynyt autoa kääntämään siitä ruudusta ulos, kun kädet ovat pirun kipeet niin kääntösäde ei ole aivan ´niin hyvä, kuin terveillä käsillä.
Mutta niin oli äijä laiska, ettei viitsinyt edes autoaan siirtä. Katsokaas, kun nuori romaaninainen oli kaupassa piikkikorkokengillä ja oli talvi luminen aika, niin piti päästä autolla aivan kaupan oven eteen.
Monasti kun otan autosta kävelyn apulaitteen, niin kertaakaan ei ole kukaan tullut sanomaan, että voisi olla avuksi, tai kun pakkaan sen laitteen autoon, niin nostoapua ei ole kukaan koskaan tullut tarjoamaan. Ja nostaminen ei ole mulle helppoa, käsissä pitää olla tukisidokset tai ortoosi, että pystyn nostamaan. Ei ole osunut ulkomaalaisia silloin paikalle, suomalainen ei älyä tarjoontua apuun. Mistä tämä kertoo?
Silloin kun liikutaan massana, eikä olla ns. ystävien ja tuttavien "vaikutusalueella" suomalainen on kyllä täys metsäläinen jurri.
Muutamia kokemuksia viimeisen 10 vuoden ajalta: Silloin, kun vielä nipin napin selvisin juuri ja juuri junalla liikkumaan, niin mm. junasta poistuminen (ne siniset pikajunat) joissa hemmetin raskaat ovet, niin niiden aukisaaminen oli siinä ja siinä... ja sitten korkeat portaat.
Minun piti poistua Jyväskylässä junasta vaihtaakesin junaa, ja hädin tuskin sain ovea auki. Ja sitten se laskeutuminen junasta, niin jumalaton lauma ihmisiä töllistelemässä kuin sonnit uutta tuohikonttia, että mitenkähän se tuo raukka pääsee laukkunsa kanssa pois, että he pääsisivät sisälle. Jumalaton tunkeilu junan oven edessä, mutta yksikään ei ojentanut kättään vastaanottaakseen laukkua. Kädet kun oli kipeät myös. Niin sitten sieltä ihmisjoukon takaa suoksee pitkä musta kiharapäinen mies, sanoo, että "Anteeksi, minä auttaa, minä auttaa..". ja niinpä junasta poistuminen onnistui lopuksi ihan mukavasti. Jotensakkin niin luonnollinen tapahuma, mutta missä olivat SUOMALAISET kanssaihmiset muuta kuin pällistelemässä?
Hiljakkoin kävin kaupassa, eikä ollut tarkoitus ostaa kuin pari pientä ostosta. Mutta tarttukin pari ostosta lissää matkaan. Eikä mahtunutkaan siihen kassiin minkä olin varannut. Piti ottaa irrallisena kainaloon, vaan kun kädessä on ortoosi, sepä ei pelaakkaan niinkuin normaali käsi. Sain kuitenkin keploteltua autolle tavarat, ja ihmiset töllisteli, että mitenkähän tuo saa auton ovet auki. Ei ainutkaan ihminen tarjoutunut avuksi.
Sitten juoksi parkkipaikan reunalta nuori mielettömän pitkä tumma nainen (tyttö, arvelin sen olevan joku koropallon tai lentopallon pelaaja) ja ottaa tavaroistani kiinni ja sanoo, " Minä auttaa...." ja se oli oikein mukava apu, ettei tarvinnut tavaroita laskea sateen kuraamaan maahan.
Kun ajoin liikuntarajoitteisten pysäköintiruutuun, (mulla siis ollut merkki parikymmentä vuotta), eteeni tuli huitomaan mies, ja noitumaan, että hän tarvitsee tämän paikan. Se riehui ja huitoi, että hänellä on kyydissä kainalosauvaihminen.
Sanoin, että mekin jonotamme, jos paikat ei riitä, eikä kukaan mene räyhäämään toisille siihen pysäköintioikeutetulle ihmiselle, eikä häätämään, että jonkun toisen myöhemmin tulleen pitäisi päästä siihen.
No kaverilla ei olut merkkiäkään. Koko kaupan pysäköintialueella olevat ihmiset pysähtyivät seuraamaan sen äijän mekkalointia.
Sitten tuli paikalle Kelan virkailija, ja sanoi mulle, että sano sille äijälle, että eikö se tajua, jotta Sulla on siihen pysäköintiin oikeuttava merkki.
Totesin vain, että turha tuollaiselle sonnille on mitään sanoa, kun seisoo auton edessä, eikä näe tuulilasissa merkkiä, niin olkoon, hänen oma häpeänsä se on.
Ihmiset ovat vielä hemmetin saitoja, etteivät hae poliisilta sitä pysäköintimerkkiä, vaikka väliaikaista (silloin kun siihen on tarve). Saahan sen vaikka 3 kk:deksikin. Tai sai ainakien ennen.
No varsin usein olen saanut haukkumiset ja räyhäämiset liikuntarajoitteisten paikalle pysäköinnistä, vaikka minulla on siihen oikeuttava merkki. Ihmiset kun kuvittelevat, että vain pyörätuolilla liikkuvilla on oikeus siihen pysäköidä, eivät lainkaan tajua, että on muitakin vaikeita alaraajohin kohdistuvia sairauksia, jotka oikeuttavat pysäköintimerkin saamiseen.
Kerran viereeni oli pysäköinyt nuori romaanimies. Minun autoni oli laillisella liikuntarajoitteisten paikalla, mutta tuo romaaniemies pysäköi aivan mun auton viereen, etten ovea saanut kuin hitusen raolleen. Siinä mun vieressä ei edes ollut pysäköintiruutua, kun kaupa ovi. Niin aivan oven eteen se nuori mies pysäköi, niin että minä en pystynyt autoa kääntämään siitä ruudusta ulos, kun kädet ovat pirun kipeet niin kääntösäde ei ole aivan ´niin hyvä, kuin terveillä käsillä.
Mutta niin oli äijä laiska, ettei viitsinyt edes autoaan siirtä. Katsokaas, kun nuori romaaninainen oli kaupassa piikkikorkokengillä ja oli talvi luminen aika, niin piti päästä autolla aivan kaupan oven eteen.
Monasti kun otan autosta kävelyn apulaitteen, niin kertaakaan ei ole kukaan tullut sanomaan, että voisi olla avuksi, tai kun pakkaan sen laitteen autoon, niin nostoapua ei ole kukaan koskaan tullut tarjoamaan. Ja nostaminen ei ole mulle helppoa, käsissä pitää olla tukisidokset tai ortoosi, että pystyn nostamaan. Ei ole osunut ulkomaalaisia silloin paikalle, suomalainen ei älyä tarjoontua apuun. Mistä tämä kertoo?
Vastaukset 19
Vanhimmat
suomalaisten juroudesta, ujoudesta, pöljyydestäkin jossain tapauksissa.
Monien on kovin vaikea tarjota apua, kun ei oikein osaa, ei ole kokemusta, pelkää tulevansa torjutuksi.
Töllistelynhalu taas on suorassa korrelaatiossa alhaisen ÄO:n kanssa, katsellaan kuin lehmät uutta navettaa, kun ei olla ennen nähty. Ei edes pyritä peittelemään tollouden mittaa.
P-lupahan kai maksaa, siksi sitä ainakin ennen sanottiin, joten ei tarvitse kuvitella, että sen omistaja kaappaa ilmaiseksi kenenkään parkkipaikan. Törkeät, itsekkäät lupaaomistamattomat vievät useinmiten ne harvat parkkipaikat, joille P-luvalla on lupa parkkeerata.
Toinen asia on tuo mainitsemasi, miten vaikkapa pyörätuolilainen pääsee autoonsa, jos sen viereen on muutaman sentin päähän parkkeerattu toinen auto?
Omilla epätieteellisillä tutkimuksillani on tullut huomattua, kuinka itsekeskeisiä, toisia huomioimattomia, ilkeitäkin ihmiset todellisuudessa voivat olla, vaikka pyhäpuheissaan muuta väittävätkin.
Siltikin, onnea sinulle, ja sisua, sitä tarvitaan. Hyviäkin ihmisiä on, ovat vain usein piilossa.
Jos vamma ei näy selvästi ulospäin, niin harva meistä voi tietää jollakin kädet tai jalat olevan vaan niin jäykät ja kipeät. Kaikki ei näy heti ulospäin ja oletko muuten nähnyt ihmisten auttavan äitiä rattaineen busseihin tai bussipysäkeillä. Jokaisella näkyy olevan vaan olevan kiire omiin rientoihinsa, eikä siinä paljon sivullisia huomioida. Se on kyllä tosi, että monesti terveet ja hyväjalkaiset ihmiset valtaavat myös invalidipaikat jne. Mutta kannattaisiko sinun pyytää, jos suinkin mahdollista, ainakin ruuhka-aikoina ystävän apu mukaan, niin helposti sujuisi nuo kauppa-asiat.
en itsestäni. Kiire, kiire, kiire, siinäpä kirosana, totinen, ja sillä kaiken anteeksisaava?
Harvalla on ystäviä, joilla on aikaa, kun on 'kiire'.
Kaikki eivät pysty vaivaamaan ystäviään.
Miksi on niin vaikeaa antaa muutaman minuutin apua toiselle, kun itse voimme pian olla saman tarpeessa?
Enkä tee itsestäni yhtään muita parempaa.
Invalidien parkkipaikkojen valtaajille moninkertaiset sakot. Typerää sanoa, että sehän on aina vapaa. Koska tahansa voi tulla paikalle henkilö, joka sen tarvitsee, eikä kauempaa pääse, varsinkaan talvella.
Kivaa varmaan katsoa, kun juoksujalkainen sen ottaa, kun kehtaa??
Niin, mut mistä ihmeestä ulkolaiset näkee vamman, vaikka suomalaiset eivät näe?
Nämä kyllä näkyvät: Ortoosit näkyvät aina. Lasienkin läpi näkee sellaiset.
http://www.respecta.fi/asp/system/empty.asp?P=197&VID=default&SID=711527595861538&S=0&C=18539 ranteissa tällaiset, sekä käsivarressa: http://www.ossur.com/lisalib/getfile.aspx?itemid=11549
Ei niin pöljiä voi olla, joka ei näitä näe, ne näkyy vaikka olis pitkähihaiset vaatteet ja takki. Käsi on vaikeasti käytettä, ja se näkyy vaikka ei ortoosiakaan näe, mutta kun se ortoosikin näkyy. Entä kävelylaite, jota joudun pakkaamaan autoon ja autosta pois. Kummasti se suomalaisen näkö muuttuu valikoivaksi.
Ahah, se ei siis vienytkään tuo linkki sille sivulle, vaan kuvaston pääsivulle, mutta:
http://www.ossur.com/lisalib/getfile.aspx?itemid=11549
ja ota sivuvalikosta käsivarsiortoosi, sitten paukahtaa ruutuun se, mikä mulla pitää olla.
En pysähdy, jos näen äkäisiä ja kiukkuisia ihmisiä piste
huonon itsetunnon omaava näkee vain negatiivisia ihmisiä.
Lehdessä monesti uutinen kun sivullinen on saanut puukkoa selkään.
mutta ole onnellinen, sinulla on sana hallussasi. Jatketaan, kun tavataan.
Sanan mahti on maailman suurin, sitä ei kukaan voi estää.
.
Olen aina saanut apua, kun olen tarvinnut. Avaan vain suuni, hymyilen, ja kohteliaasti pyydän.
Eipä ole kukaan koskaan kieltäytynyt.
En myöskään osta liiaksi tavaroita, mitä en kykene hallitsemaan. On aikaa viedä autolle vaikka useampi kerta. Ovet aukaistaan, kun pyydän. Myös kiitän, ja muutenkin pyrin ystävällisyyteen.
Kaipa se sitten riippuu ihmisestä, minulla on vain positiivisia kokemuksia.
sinä hallitset tilanteen. Muut toiset on ihan aivottomia?
Juuri näin se on,suomalaisilla ei ole ikävä kyllä ole kohteliaisuutta, ei liikenteessä, eikä muuallakaan. Ja sitä hymyä ei juuri saa, kai sekin pitäisi rahalla ostaa. Hyvin on myrtyneen näköistä porukkaa liikkeellä, kun tuolla seurailee. Ja sitten kun joku kaupan kassa tai myyjä on hymyilevä, ja iloinen, niin se valaisee jo koko päivän.
Tuolla ulkomailla, esm. kanariallakin on autoilijat niin kohteliaita, että heti pysähtyvät suojatien eteen, kun joku aikookin tien ylittää. Täällä meillä kasotaan, että vielä siitä ehtii, ja mitäs siihen työntävät.
Paljon meillä olis opittavaa! Vaikka niin hirveän viisaita ollaankin!
Avuliaisuus ja huomaavaisuus on aivan jotain muuta kokonaan. Se lähtee luontevasti kenenkään huomauttamista tai pyytämistä. Se rakentuu identiteettiin. Se identiteetti on tåltå kansalta kadoksissa. Sitä on ollu minunkin aikakaudellani, mutta ei enää. Minun lapsuudessa sitä opetettiin myös koulussa. Mutta olen tehnyt viimeaikoina havaintoja, että vanhoja huomaavaisuusarvoja aletaan taas nostaa arvoonsa. Tähän viittaavia ajatuksen muutoksia on jo aistittavissa, mutta menee sukupolvi ennenkuin "laiva kääntyy"
Selkäleikattu nuori rouva pyysi laukun nostoapua kun tuli laivalta. Yllätys oli tyrmäävä. Hänelle alettiin vittuilemaan et nosta itte laukkus, mitäs siinä toisia hyväksesi käytät. Rouvasta näkee päällekkin päin että koskee ja liikkuminen on varovaista. Rouva kyllä kertoi että selkään sattuu, mut hänelle vastattiin, et eihän me sitä olla aiheutettu. Ja jos kuka niin tämä rouva on positiivisen ja elämänmyänteisen näköinen eikä hymyäkään tarvitse tekemällä vääntää, se on hänelle luonnon vara. Näin roivaa pari viikkoa sitten jolloin hän kertoi tapahtuneesta. Tällaista kyllä osaa odottaakkin.
Sulkeutuneet sisäänpäin, ei kaikki, koska olen avoin ja uskalias. Ajattelin viimekesänä koeasua kuinka olisi 40 vuoden pois olon jälkeen. Kaikki voi olla mielikuvitusta, sillä aina muutamia "tavallisia" tapasin.
Jokunen vuosi sitten lipsahdin kirjaston portaissa ja tulin kerroksen verran rappuja alas pyörimällä.
Mitään ei sattunut mutta eivätpä "apujoukotkaan" kovin aktiivisia olleet.
Katsoa mollottivat.
Jokunen viikko sitten Espanjassa rojahdin vastaavati raput alas.
Askelman korkeus oli meikäläistä suurempi ja etenemä pienempi = jyrkemmät raput.
Alastulotyyliin vaikuttivat kantahihnattomat sandaalit.
Tyyli oli kuitenkin vapaa.
Ehtimättä aloittaakaan luitteni oikomista syöksyi paikalle samoissa rapuissa ollut nuori nainen.
Huolestuneen näköisenä kysyi vointiani tarttuen käsivarteeni auttaakseen minut pystyyn.
Kiittelin avustajaa helpottaen hänen huolestumistaan kertoen selvinneeni ilman luuvaurioita.
Lopputarkastuksessa ei löytynyt mustelmaakaan.
Reagointi on erilaista eri kansallisuuksilla.
Unkarissa sattui aikanaan vastaava tippuminen museon ulkorapuilla.
Silloin törmäsi koululaisluokka apuun.
Muutamalla tapauksella ei vielä ole tilastollista todistusvoimaa mutta jotain näistäkin voi päätellä.
Meillä pyllähdykselle todennäköisimmin hymyillään ivallisen vahingoniloisesti.
Muualla huolestuvat kohteen kunnosta ja tarjoavat apuaan.
Tunnevammasta on kyse. Empatia on hävinnyt. Itsekkyys ja ahneus ovat suomalaisten uudet arvot, ikävä kyllä.
Ei sentään aivan kaikilla.
Entäpä, jos aloittaisimme itse olemalla avuksi, jos pystymme? Siitä se laiva hiljalleen kääntyy. Pienellä peräsimellä se isokin alus muuttaa sunntaansa.
Joskus olen apua tarjoitessani törmännyt epäluuloisuuden muuriin.
Ilmeisesti tilanne on niin epätavallinen että kohde epäilee yställisessä lähestymisessä olevan jotain katalaa takana.
Jopa alkuun, muutettuamme nykyiseen kerrostaloasuntoomme, tarjoutuessani kantamaan viereisen rapun mummelin kauppakassia tulin hyvin tylysti torjutuksi.
Pelkäsi tietenkin minun varastavan herkkuostokset.
Epäluuloisuus on toki ymmärrettävää eikä tapaus vaikuttanut jatkoseurusteluun.
Mummelit keräsivät pihan luumupuista luumuja niin ylhäältä kuin ylettivät.
Alaoksat tyhjenivät täysin.
Menin reilun korkuisten keittiötikkaiden kanssa keräämään luumut omaan tarpeeseen.
Koska yläoksat olivat keräämättä niin poimin ylimääräisen ämpärillisen ajatellen niiden kelpaavan mummeleille.
Ei kelvannut.
Epäluuloiset mulkoilut oven välistä.
Tässä vaiheessa olimme jo hyvänpäiväntuttuja.
Eivät nämä tämänsuuntaiset kokemukset käyttäytymiseeni vaikuta.
Harmittaa vain mummeleiden puolesta.
avuliaisuutta koskaan ollutkaan? Se on niin yksilöllinen asia. Toiset tosi avuliaita, toiset töykeitä. Ainakin lehdissä on melko usein, että varsinkin monet iäkkäämmät antavat rahansa, kun oikein surkeaksi tekee itsensä.