Äitini on purkanut avioliitto-, koti- , työ-, ym. huolensa siitä saakka minulle, kun olin murrosiässä. Murrosiässä jouduin puolustamaan äitiäni sanallisesti vanhempieni riidoissa, hän kun ei kykene sanomaan takaisin isälle. Tästä johtuen välit isääni ovat edelleen kireähköt ja tunnen äitiäni kohtaan asiasta hieman katkeruutta. Äidilläni on todettiin keskivaikea masennus kuluvana vuonna ja hän kävikin psykologin vastaanotolla yhden kerran, eikä halunnut jatkaa hoitoa. Hänen mielestään kodin ja parisuhteen ongelmista keskusteleminen vieraan ihmisen kanssa on "pesän likaamista" ja hän oli sanonut psykologille, että voi puhua asioista lasten kanssa. Ongelmat pitäisi selvittää isäni kanssa, joka on tosin täysin keskustelukyvytön, eikä halua joustaa yhtään missään. Hän vain suuttuu, jos jostain yrittää sanoa tai on ihan hiljaa. Ai kun helppoa.
Siispä minä saan terapoida äitiäni näissä ikuisuuskysymyksissä kerta toisensa jälkeen puhelimitse ja kotona käydessäni. Yleensä asiat koskevat sitä, miten isäni ei osaa tehdä mitään oikein ja taas se on tehnyt jonkun asian niin ja niin... Samat asiat kiertävät koko ajan kehää (tätä jatkunut jo melkein 15 v.) ja minä en jaksa enää olla keksimässä niihin ratkaisuja. Vaikka minä jotain ehdottaisinkin, ei äitini kuitenkaan ole valmis tekemään mitään asian edistämiseksi. Aina löytyy syitä, miksi hän itse ei voi vaikuttaa asiaan. Tuntuu siltä, että hän haluaisi kierittää vastuun asioista muille. Jos sanon mielipiteeni suorempaan, hän suuttuu ja juoksee pois itkemään ja minä joudun taas lohduttamaan häntä kuin pientä lasta.
Olen varmaan tosi huono ihminen, mutta minä en jaksa enää. Viime talvena pikkusiskoni masentui ja olin terapeutti hänellekin. Minullakin on ollut vaikeat aikani, mutta kotoa tulea ei silloin herunut. Kotiin ei ole enää edes mukava mennä käymään ja soittaminenkin on harventunut. Kotona oleminen on ahdistavaa ja mieheni on sanonut, että muutun siellä käydessäni aivan toiseksi ihmiseksi: olen paljon kireämpi ja huumorintajuton.
Isosiskoni mielestä meidän vain pitää kantaa äidin murheet. Hän ei ole koskaan saanut samanlaista lastia kannettavakseen, eikä äitini hänelle kaikkea kerrokaan. Mitä se auttaa, että minä murehdin vanhempieni asioita, ei mitään. Isosiskoni mielestä minä olen hirveä ihminen, kun sanon äidilleni välillä suoraan, mitä mieltä asiasta olen. Hänen mielestään pitäisi vain hyssytellä, ettei äiti pahoita mieltään. Tosiasia vain on, että äitini kanssa ei voi olla mistään eri mieltä, koska hän suuttuu/pahoittaa mielensä siitä heti. Siispä tässäkö sitä myötäillään ja jatketaan samojen asioiden jauhamista niin pitkään, että minulta leviää pää?
Siispä minä saan terapoida äitiäni näissä ikuisuuskysymyksissä kerta toisensa jälkeen puhelimitse ja kotona käydessäni. Yleensä asiat koskevat sitä, miten isäni ei osaa tehdä mitään oikein ja taas se on tehnyt jonkun asian niin ja niin... Samat asiat kiertävät koko ajan kehää (tätä jatkunut jo melkein 15 v.) ja minä en jaksa enää olla keksimässä niihin ratkaisuja. Vaikka minä jotain ehdottaisinkin, ei äitini kuitenkaan ole valmis tekemään mitään asian edistämiseksi. Aina löytyy syitä, miksi hän itse ei voi vaikuttaa asiaan. Tuntuu siltä, että hän haluaisi kierittää vastuun asioista muille. Jos sanon mielipiteeni suorempaan, hän suuttuu ja juoksee pois itkemään ja minä joudun taas lohduttamaan häntä kuin pientä lasta.
Olen varmaan tosi huono ihminen, mutta minä en jaksa enää. Viime talvena pikkusiskoni masentui ja olin terapeutti hänellekin. Minullakin on ollut vaikeat aikani, mutta kotoa tulea ei silloin herunut. Kotiin ei ole enää edes mukava mennä käymään ja soittaminenkin on harventunut. Kotona oleminen on ahdistavaa ja mieheni on sanonut, että muutun siellä käydessäni aivan toiseksi ihmiseksi: olen paljon kireämpi ja huumorintajuton.
Isosiskoni mielestä meidän vain pitää kantaa äidin murheet. Hän ei ole koskaan saanut samanlaista lastia kannettavakseen, eikä äitini hänelle kaikkea kerrokaan. Mitä se auttaa, että minä murehdin vanhempieni asioita, ei mitään. Isosiskoni mielestä minä olen hirveä ihminen, kun sanon äidilleni välillä suoraan, mitä mieltä asiasta olen. Hänen mielestään pitäisi vain hyssytellä, ettei äiti pahoita mieltään. Tosiasia vain on, että äitini kanssa ei voi olla mistään eri mieltä, koska hän suuttuu/pahoittaa mielensä siitä heti. Siispä tässäkö sitä myötäillään ja jatketaan samojen asioiden jauhamista niin pitkään, että minulta leviää pää?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa voisi tuoda avun tai auttaa ainakin alkuun. Se on kirjoitettu ihmisille, joiden elämää hallitsee ja kuormittaa joku lähipiiriin kuuluva voimakas negatiivinen elementti, kuten esimerkiksi läheisen ihmisen alkoholismi tai vaikkapa masennus. Sinun kannattaa ehdottomasti se lukea, jos et ole vielä lukenut.
Et ole lopultakaan missään määrin vastuussa vanhemmistasi, heidän riidoistaan tai masennuksistaan. Luonnollisesti vanhempasi ansaitsevat samaa ymmärtämystä kuin kuka tahansa, mutta tehtäväsi ei ole kantaa heidän ongelmiaan. Se ei johda mihinkään, ainakaan mihinkään hyvään.
Jos sinusta tuntuu ettet jaksa, niin se johtuu siitä, että olet väsynyt kantamaan sinulle kuulumatonta taakkaa. Väsymyksesi on aivan aiheellista ja oikein. Sinussa ei siis ole mitään vikaa etkä ole lainkaan huono ihminen. Luulisin, että päinvastoin.
Jos tilanteesi on jatkunut pitkään, on tuskin odotettavissa, että muutosta tilanteeseen tulisi vanhempiesi taholta. Itse voit kuitenkin saada tuon muutoksen aikaiseksi.
Saadessa diagnoosin,keksitään siihensopivia lääkkeitä kokeillen.Olet jo pian lääkkeitten oma.Et pääse niistä tai vastaavista ehkä koskaan eroon.Ne ovat todisteina samalla vammaisuudestasi.Luontaisia hoiotoja on jo vaikeampaa toteuttaa koska henkilöstö on enimmäkseen ylipainoista ja itsettuntoista.Muutenhan olisivat ulkoilut ja muut retket maastoissa paljon enemmän antavia,kuin jökötykset pillereineen osaston käytävillä jatkuvasti.Mutta te sen tiedätte mikä parasta on.Ei kukaan muu tiedä mitään,kuin te vaan,maalaishoitajat.