Eskapismi

Pakenen kirjojen ihanaan ja vähemmän ihanaan fantasiamaailmaan. Luen, luen ja luen ja lukiessani olen osa kirjaa, näkymätön sivusta katsoja. Mottoni "kaikki on mahdollista" kuvastaa sitä, miten maailmaa katson. Rakastan uppoutua toisten ihmisten elämään, lueskella blogeja ja näin. Eipä omassa eskapismissani mitään pahaa ole ollut, ennen kuin nyt, kun yritän jatkuvasti paeta ikävää elämäntilannettani. En halua tehdä päätöstä opiskeluni suhteen; pienetkin asiat tuntuvat rasittavilta tehdä; mieliala on jatkuvasti surullinen tai vihainen; kiellän itseltäni kaiken muun elämän paitsi kirjat, koska koen syyllisyyttä tehdä mitään kivaa, kun opiskelu on kesken ja olen jäänyt tehtävissä niin paljon jälkeen, etten edes tiedä pääsenkö koulua läpi; siinä syitä eskapismiin. En pakenisi elämääni fantasiamaailmoihin, jos saisin itseni kuntoon ja selvittyä tästä tilanteesta jotenkin. Opiskelu on paskaa, mutta vihaan itseäni jos en saa edes ammattinimikettä. Toisaalta haluaisin vain lopettaa koulun ja päästä eroon sen tuomasta jatkuvasta stressistä, syyllisyyden tunteista jne. Haluaisin vain olla onnellinen ja tehdä kaikkea mielekästä. Hankkia työn, joka ei seuraisi minua kotiin samalla tavalla kuten läksyt koulusta! Toisaalta pelottaa, että mitä jos olo ei kohene, vaikka lopettaisin koulun... En tiedä mitä tehdä, paitsi paeta todellisuutta ja odottaa, että asiat ratkeavat itsestään. Käyvätkö tulevaisuuden haaveet eskapismista? Ajattelen paljon tulevaisuutta, koettaen unohtaa nykyhetken... Voisipa melkein sanoa, että ajatuksissani elän tulevaisuudessa. Melkein.

Nimimerkki _sugar_, voisitko sinä vaikuttaa "tylsään ja harmaaseen arkeen" tai itseesi? Mikä tekee arjesta tai itsestäsi niin kamalaa?

Vihaan yhteiskuntaamme, kaikkia nortmeja ja sääntöjä seklä sitä miten kaikki kohtelee toisiaan.
Olen omistanut elämäni elokuvien katsomiselle ja kirjojen lukemiselle.
Haluaisin lähteä kiertämään maailmaa. Polttaisin kaikki rahani ja menisin metsään asumaan. Kukaan ei varmasti tulisi sinne nalkuttamaan että pitää mennä työhaastatteluun tai tulla sukulaisen häihin. Saisin elää elämäni yksin ja vapaana kaikesta paperityöstä, rahasta, väkivallasta, itsekkyydestä, materialismista ym. paskasta ja saastasta.

"Kun mulla menee huonosti (tuntuu että aika usein) enkä mä jaksa olla ihmisten kanssa, mä jumiudun omaan sisäiseen maailmaani ja mä en enää välttämättä aina tiedä mikä on totta ja mikä ei. Mä saatan esimerkiksi kuvitella että mun elämä on joku tosi synkkä elokuva, ja sitten mua ärsyttää kun mun elämässä tapahtuukin jotain sellaista mikä ei sovi siihen elokuvan "juoneen"...Kuulostaa oudolta."


---> Kuvailit erittäin hyvin tuossa tuon ttunteen, joka itsellänikin on.

Joskus mietin että paras vaihto ehto kaikille, itselle ja koko tälle yhteiskunnalle olisi se että vain ottaisin hengen itseltäni. Antaisi niille paremmille ihmisille tilaa elää, eikä yhteiskunnan tarvisi holhota mua mitenkään.

mikä tähän oikeasti on lääke?
teen kaikki niin väärin aina. koska en välitä yhtään, tai ehkä toivon vain jotain tapahtuvan. ja en osaa tehdä sitä muuten kuin niin että satuta itseäni ja muita lähelläni.

Hmm.. Laitoinkohan edes oikeaan paikkaan viestiä kun yleisesti keskustelun jatkeeksi oli tarkoitus laittaa... No, whatever.


Tavallaan hienoa huomata että en näkojään ole yksin tämän kaikenlaisen ns. 'normaalin' elämän pakoilun kanssa. Toisaalta en kyllä haluais muille näitä samoja tunteita.

Itse ennen pakenin elämää kirjoilla, mutta nykyään enemmän ja enemmän pakenen tähän virtuaalitodellisuuteen. Helpompi olla ja elää kun kirjaimellisesti voi kontrolloida omaa elämää.... Elokuvia katson myos todella paljon, paitsi että itselleni tulee elokuvia katsoessa taas sitten usein sellainen 'tulispa mustakin jotain tollasta, että saavuttaisin jotain(näyttelisin, ohjaisin, tekisin taustoja tmstmsmtms)'- olo, ja siitä sitten seuraa yhä ahdistavampi fiilis.

Ylipäätään pakenen itseäni, joitain menneisyyden asioita ja tätä ahdistusta joka vaan yksinkertaisesti ei mene pois. Masennus on todettu pari vuotta sitten, mutta kaikkien paperien mukaan olen taas terve, itse en silti välttämättä sanois ihan noin. En ehkä enää ole yhtä masentunut kun sillon mutta ei tämä mun tän hetkinenkään olotila tunnu millään tavalla hyvältä. Joka päivä ihmettelen että mitä vittua mä täällä yhä teen kun mitään järkevää tai oikeaa en ikinä saa tehtyä...

Itselleni kans käy usein tuo ''Taas ei mennyt niinkuin leffassa vaikka luulin että se oiskin niin'... Itselleni sitten olen k.o. asiasta vihanen, ja elämästä yleensäkin.

Itsekin vihaan tätä maailmaa, jossa vapautta rajoitetaan niin paljon... Tuntuu, että synnytään vain tekemään töitä ja maksamaan verot valtiolle ja sitten kuolemaan. Eskapismia siis täälläkin harrastetaan mm. sen kuuluisan wowin avulla. Muita tapoja ovat esim. kirjat, anime, manga, leffat ja yleensäkin lähes kaikki viihde. Kävin juuri pari päivää sitten katsomassa tuon uuden Avatar leffan ja siinä on kyllä jokaisen eskapistin lempileffa. :D Etenkin 3D-laseilla. Tuli vain erittäin tyhjä olo, kun tuo loppui...

Paljon olen miettinyt keinoja, jolla tästäkin vaivasta pääsisi eroon, ja omalla kohdalla parhaaksi olen havainnut sosialisoinnin. Kavereiden kanssa hauskan pitäminen ja nauraminen on vain erittäin vapauttavaa, mutta tavallaan sekin on vain pakoa arjesta... Joka kerta, kun vähänkin alkaa ajatella asioita, niin tulee niin ahdistava fiilis.

Arjen arvostamisesta, oman itsen arvostamisestahan siinä, tässä ja elämässä on kyse. Ne pienet asiat joista arjessa loppujen lopuksi osaa nauttia ovat ehkä joskus hyvin piilotettuja, mutta kyllä ne siellä ovat. Elämä ei ole, eikä voi olla, pelkkää ruusuilla tanssimista, välillä on pakko ottaa skeidaa niskaan niinkin paljon että tuntuu ettei jaksa, mutta kyllä se jossain vaiheessa palkitsee. Ja missä olisi näkökulma jos ei elmässä olisi niin huonoja kuin hyviäkin asioita?

Eskapismi on mielenkiintoinen ilmiö koska sitä tarvitsee jokainen jossain elämänsä vaiheessa, siitä ei vain saisi tulla tärkeämpää kuin tämä todellisuus jossa nyt elämme. Viesteissä aiemmin puhuttiin kontaktien säilyttämisestä ja fyysisistä aktiviteeteista - olen näistä asioista samaa mieltä, itsekin pienen eskapismintäyteisen masennusjakson kokeneena. Olin lukittautunut sisätiloihin, nenä kirjoissa ja koneen näytössä, mieli musta ja sosiaaliset kontaktit nollassa, samoin liikunta. Olo oli koko ajan tunkkainen ja sietämättömän tyhjä. Kun taas uskaltauduin ulkoilmaan, ystävien joukkoon; tähän todellisuuteen, olo parani pikku hiljaa ja huomasin kaivanneeni ihmiskontaktia niin paljon. Sama oli liikunnan kanssa - olin olevinani liian väsynyt urheilemaan, mutta jo pieni kävelylenkki piristi paljon, ja toi virkeyttä lisää.

Kannustan siis kaikkia uskaltamaan poistua siitä eskapismin kuplasta... Kyllä todellinen maailma vetää sille kuplalle vertoja:) Jos kirjojen fiktiivisten hahmojen hyvistä, romanttisista, surullisista, jännittävistä kokemuksista saa valtavan hyvän ja vahvan tunteen, miettikää millainen se tunne on kun itse oikeasti koette sen? Tämän eteen pitää ehkä välillä nähdä vaivaa mutta se on elämää, ja vaivan arvoista. Vaikka kanssaihmiset välillä tuntuvat lähes sietämättömän tyhmiltä ja pöljiltä ja palikoilta ja maailma sellaiselta joka on niin syvällä umpikujassaan että kaikki toivo on heitettävä - siltikin, siltikin aina löytyy jotain mikä aiheuttaa myös iloa:) Jaksan edelleen uskoa siihen, ja toivon että moni muu on kykeneväinen samaan.

Eskapismi kuuluu jokapäiväiseen elämääni. Olen harrastanut eskapismia ihan pari vuotiaasta lähtien: pakenin turvatonta lapsuuttani, kurjia asioita koulussa ja nyt siitä on jäänyt tapa josta on mahdoton päästä kuiville. Nykyään pakenen todellisuutta musiikkiin, sisäiseen fantasiamaailmaani, taiteeseen ja kirjoihin. Olen muutaman edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että yhteiskunta rajoittaa aivan liikaa ihmisten vapautta. Jokainen pyritään tunkemaan samaan muottiin ja rahasta on tullut ihmisten jumala. Koska tässä maailmassa ei ole tilaa kaltaisilleni haaveilijoilla ja taiteilijaluonteille on käytännössä "pakko" paeta todellisuutta.

Omistan oman sisäisen fantasiamaailmani, jossa kaikki unelmani ovat totta ja jossa saan olla juuri sellainen kuin sisäisesti tunnen olevani. Maalaan ja kirjoitan jopa omaa kirjaa tuosta sisäisestä maailmastani. Vaikka olenkin luova luonne olen silti perfektionisti ja sitä suuremmalla syyllä uppoudun maailmaani jossa kaikki on täydellistä. Tulevaisuudessa eläminen on myös minulle erittäin tuttua ja olen jopa suunnitellut unelma tulevaisuuteni pieniä yksityiskohtia myöten. Minun täytyy myöntää että uskon vielä tänäkin päivänä monien taruolentojen olemassa oloon ja omistan lukuisia mielikuvitusystäviä.
Usein minusta tuntuu etten ns. kuulu tähän maailmaan vaan olen kotoisin muualta. (Fantasiamaailmastani)Juurettomuuden ja ulkopuolisuuden tunne on seurannut siitä asti kun jouduin äitini hylkäämäksi (5-vuotiaana?) ja siitä on muodostunut jälleen yksi syy miksi en voi astua todelliseen maailmaan. En pysty siihen, olen lähes koko ikäni elänyt tässä pilvilinnassa.

Päätin juuri peruskouluni (jonka pääsin läpi vain opettajien säälistä) enkä olen hakenut syksyllä mihinkään. Se että jäisin vain ensi syksyllä vain sohvan pohjalle makaamaan ja uppoutumaan unelmiini ei ole minulle hyväksi, mutta silti tahdon sitä. Aikuisuus lähenee uhkaavaa vauhtia, mutta olen sisäisesti edelleen se arka ja hylätty 5-vuotias joka ei kykene ottamaan vastuuta elämästään. Elämäni on tuhoon tuomittu, mutta katson kuitenkin jos tapahtuisi jokin suuri ihme. Eihän sitä koskaan tiedä..

Mulla oli kans itsetunto lähes tulkoon nollissa yhdessä vaiheessa johtuen koulukiusaamisesta. Hyvä koulumenestys ja pääsy siihen unelma jatko-opintopaikkaan sai tajuamaan että hei ei tässä ihan pohjalla olla, varsinkin kun sinne samaan kouluun hakeneet kiusaajat ei päässeet sinne. Nyt on ollut jo pitkään suunta ylöspäin itsetunnon kanssa.

Mutta edelleen mä pakenen kirjojen ja musiikin maailmaan. Lukutoukan maine tuli jo kolmannella luokalla ja siitä ei olla irti päästy koskaan, mutta haitanneko tuo kun kerran lukemisesta pidän. Mua ahdistaa kuinka pimee paikka tää oikea maailma on niin en yksinkertaisesti pysy täysjärkisenä täällä ilman taukoja. Kirjoittelen jatkuvasti itse biisejä ja tarinoita. Onhan niissäkin paljon pimeyttä, mutta jollakin tavalla se on silti niin turvallista olla siinä itse luomassani maailmassa kuin oikeassa jossa ei ole näin kärjistettynä muuta kuin kiirettä, stressiä ja selkään puukottavia ihmisiä.

Alkoholiin ei ole koskaan edes tehnyt mieli turvautua että vois paeta.. Kirjat ja leffat vie mukanaan niin tehokkaasti.

Mä oon aina ollut erilainen ja kiinnostunut kaikesta. Mun kaverit elää ihan eri mailmassa, kuin mä. Jäin jo kakkosluokalla koukkuun Harry Pottereihin ja elinkin melkein koko ala-kouluni Tylypahkassa. Mua myös kiusattiin pari vuotta ja vaihdoin monesti koulua. Sitten sain kavereita ja olin loput ala-asteesta niin tyypillinen tylsä ihminen, kuin mahdollista. Seiskan alussa mulla tuli tosi paha angsti/masennus-vaihe. Pääsin yli ja nyt oon eskapismin avulla onnellinen. Ei se aina oo paha juttu.

Moikka. Onpas outoa nähdä oma vuodatus tällee parikymppisenä about 4 vuoden jälkeen.

Mutta joo, ei musta ainakaan narkkaria tai kovin kummoista alkoholistiakaan tullu vaikka silloin sellasta suunnittelinki. Jatko-opiskelemaan pääsin yhden välivuoden jälkeen, että ei nyt voi sanoo että ihan toimettomaksi luuseriksi olisin jääny.
Masennukseen/angstaamisen taipuvainen oon vieläkin ja varsinki syystalvella se on vaivannu aika paljon, mutta oon oppinu että kyllä se yleensä siitä menee ohi jossain vaiheessa. Oon oppinu suhtautumaan mun mielialanvaihteluihin vähän rennommin, koska nykysin yleensä tajuun että mistä ne johtuu ja voin ehkä jotenki yrittää parantaa sitä tilannetta niin että tulee parempi fiilis.

Mä luulen, että kyllä melkeen jokasella teini-ikäsellä ja nuorella aikuisella on noita ongelmia, tuntuu että elämä potkii päähän ja mikään ei suju ja koulussa on paskaa ja tuntuu et on ihan hukassa oman elämänsä kanssa. Se on oikeesti tosi raskasta nuorelle ihmiselle kun pitäs jo osata päättää että mitä sitä haluu tehä tulevaisuudessa, kun ei oo vielä oikeesti kokemusta yhtään mistään.
Mutta mä voin nyt tässä oman kokemuksen perusteella sanoa, että mitä vanhemmaks tulee niin sitä enemmän alkaa tajuumaan tiettyjä juttuja, esim. että omalla käytöksellä ja suhtautumisella pystyy aika hyvin vaikuttamaan siiihen omaan elämäänsä. Jos masentaa, niin sillä pääsee jo alkuun et miettii että mistä se sit loppujen lopuks voi johtua. Ja sit voi miettiä et miten omaa oloansa vois helpottaa.

Ite kävin pari psykologijaksoa läpi, ja siit oli aika paljon hyötyä mulle. Tajusin kans et huumeet tai alkoholi ei TODELLAKAAN ole ratkaisu mihinkään ongelmaan. Voin toki myöntää, että alkoholia käytän ja välillä menee vähän överiksi, mutta tiedän että todellisuuden pakoiluun se on harvinaisen paska väline, koska vaik ne huolet unohtuiskin sen kännin ajaksi, niin ne pamahtaa mieleen seuraavana aamuna entistä todellisempina ja kauheempina. Ite oon yrittäny nykyisin nimenomaan välttää alkoholia sillon kun oikein masentaa.

Mä voisin sanoo että eskapiakeinoina noi kirjojen lukeminen ja pelaaminen esimerkiksi on sata kertaa parempi keino kun mikään viina tai kama. Oon ite kiitollinen että yläasteella olin sellanen lukutoukka ja nörtti joka viihty kotona pelaamassa ja lukemassa, enkä menny joka ilta juomaan päätä täyteen. Paljon parempi oikeesti tehä jotain sellasta joka kehittää aivoja ja mieltä kun sellasta, mikä vaan tuhoo niitä. :)

Olen lukenut teidän rehellisiä kertomuksia tosielämästä. Minulle on vähän väliä elämässä ollut tarve ja halu vain lähteä jonnekkin matkalle tai eristäytyä.
En kestä ihmisten kateellisuutta, heidän teennäisyyttä ja syyttelyä.
Olen aistiyliherkkä, vaistoa tilanteen , tunnen ihmisten mielialan. Vaadin paljon ihmisiltä. Se on aitous. Sitä että he eivät takerru pikku asioihin. Ovat kannustavia. Luovia. Innostavia.
Voisiko olla että te kaikki olette aistiyliherkkiä ja helposti tunnette ympäristön missä ihmiset ovat epärehellisiä, vaativia ja eivät ota teidän tunteita huomioon vaan yrittävät sulloa teidät johonkin määrättyyn muottiin. Jos sensijaan voisitte saada todellisen tulevaisuudenkuvan missä saisitte elää omina persoonina, ihmisinä jotka kyllä tulee toimeen toisten kanssa mikäli teidätkin otetaan huomioon omina ihanina persoonina.
Kun joku kohtaa hylkäämisen onpa se äidin tai isän taholta on ankara kokemus. Se on kuolemaa vastaava. Se saa kenen tahansa tuntemaan että , minua ei ole, ei saa olla, en ole minkään arvoinen.
Itse olen kokenut hylkäämisiä.
Joten Meille kaikille aivan pienenä pitäisi sanoa: Minä rakastan sinua, olet arvokas, tärkeä. Ja sitten opettaa meille aivan pienenä että jos teemme oikein siitä on hyvä seuraus ja olemme onnellisia. Meille pitää myös opettaa ettei meitä saa käyttää hyväksi.
Ja meille täytyy opettaa että meidän kroppa on alue mihin ei saa tulla koskettelemaan. Silloin vältymme traumoilta joita tietämätttämme kannamme vuosikausia. Se saa meidät tuntemaan itsemme arvottomiksi ja likaisiksi. Tästä kaikesta mitä olemme saattaneet kokea on mahdollista toipua. Tarvitsemme aitoja ihmisiä. Sellaisia jotka eivät ole kateellisia, jotka ei estä edistymään. Samalla me itse hiljaa päätämme edistyä. Meidän kaikkien täytyy löytää vahvat puolet itsestä ja toisista.
Ruokavaliolla on myös tärkeä vaikutus aivoihin. Usein kun olemme itse väsyneitä emme jaksa hakea tietoa miten tuli syödä. Perus ajatus. Aivot tarvitsevat voita ja oliiviöljyä, mutta ne ei tarvii sokeria eikä vehnäjauhoja. Ne saavat ahdistumaan ja tuntemaan paniikkia.
Siis kunnon ruoka ja ymmärtäväiset rakastavat ystävät niiden avulla pääset tasapainoon.
Ja sinun ja meidän sisällä on jotain ainulaatuista. Todellista. Meidän kyvyt. Hanki tietoa eri asioista, kropan anatomiasta, vähän historiasta, niin ajattelukykysi ja käytännöllinen viisautesi lisääntyy. Kun ajattelet positiivisesti niin huomaat että asiat järjestyy ja kohtaat kivoja , jännittäviä ihmisiä.

Meissä,
Kirjoitit hyviä asioita.
Elämä on lahjapaketti jonka avaat joka aamu, ihailet, mietit miten käytät arvokkaan lahjan että siitä koituu iloa itsesi lisäksi muillekin.
Viktor Frankl: Joka ihmisen elämällä on tarkoitus ja merkitys. Niitä on useita. Ihminen pyrkii löytämään elämäänsä tarkoituksia. Se antaa motivaation omalle elämälle. Kun huomioi ihmisiä jotka tarvitsevat apua, saa hyvän mielen.
Hyväksy itsesi ja toiset ihmiset.
Rakasta itseäsi niinkuin lähimmäisiä= muita.
Anna anteeksi itsellesi ja muille ihmisille