Millaista tukea masentuneet kaipaatte läheisiltänne? Millainen olisi semmonen unelma -tukija? Olisiko se semmoinen joka muuttaisi teidän luo asumaan ja olisi siinä tarvittavilla koko ajan, hoitaisi teidän kanssa yhdessä siivousta, ruoanlaittoa, laskujen maksua ja joka olisi aina valmis kuuntelemaan ja kannustamaan tekemään yhdessä erilaisia viriketoimintoja yms vai riittääkö vähempi? Entä kuinka paljon läheisten auttaminen teille merkitsee?
Jään odottelemaan vastauksia ja kommentoin lisää :)
Kiitos!
Jään odottelemaan vastauksia ja kommentoin lisää :)
Kiitos!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Heh... Tuohan olisi tavallaan unelma, mutta siitä ei hyvää seuraisi kummallekaan. Mulle unelmatukija olisi ihminen, joka halaisi pitkään ja usein. Ja soittaisi perään kerta viikkoon jollei ole kuulunut minusta mitään. Mutta eniten tuo, että joku halaisi. Se on ihan ok, ettei ole kumppania, mutta se, ettei kukaan koske... Pyyteetön halaus silloin tällöin tekisi todella paljon.
ja kiitos vastausksesta! Jännä miten tuo koskettaminen tuntuu olevan niin tärkeä asia monelle. Millon sinä olet saanut viimeksi halin? :) Jos halausta kaipaa, eikä sitä tunnu kukaan hoksivan pyyteettömästi antaa, niin voithan pyytää sitä myös itse, eihän tuokaan paljon pahempi vaihtoehto ole kuin pyyteetön halaus vai mitä? :)
Itse en missään tapauksessa haluaisi, että joku muuttaisi meille mua auttamaan. Tulisi enemmän vain sellainen olo, että ei itse pärjää elämässä (kotona asuva auttaja aiheuttaisi tämän tietämättäänkin) ja että on muiden tiellä ja vaivana. En siis sano että tämä olisi jokin yleinen mielipide, vaan vain omani. Henkinen tuki on kaikkein tärkein, juuri ne halaukset ja se että vain kuuntelee kun toisella on kerrottavaa ja on läsnä (joillekin läsnäoleminen on samassa taloudessa asumista, joillekin ei). Myös tietenkin kaupassa käynti tai pyykinpesu yms. sillointällöin auttaa varmasti ainakin syvästi masentunutta. Voinko kysyä, miksi kyselet? Onko joku läheisesi masentunut ja mitit oikeaa tukemis- ja auttamiskeinoa? Kuinka läheinen sukulainen on kyseessä? Ihan mielenkiinnosta kyselen :)
Kiitos sinullekin vastauksesta! Tuo oli hyvä näkökulma, että jos joku muuttaa toisen luo asumaan, häntä auttamaan, saattaa tälle autettavalle tulla semmoinen olo että ei itse pärjää elämässä tai että on tämän auttajan elämisen esteenä. Tuota minä en hoksinutkaan ajatella, kiitos! Toisaalta taas kun miettii asiaa enemmän, niin tulee mieleen että jos joku ihminen ihan haluamalla HALUAA auttaa sillä tavalla että muuttaa masentuneen kotiin asumaan ja tämä tällä masentuneellekin sopii, niin ehdottomastihan se apua kannattaa ottaa vastaan! :) Eli, jos joku tarjoaa apua niin olisihan se hölmöä olla tarttumatta tilaisuuteen jos se palvelee kumpaakin..
ja tottakai saat kysyä miksi kyselen teiltä tällaista. Aina saa kysyä. Jätetään se, että vastaako toinen, hänen huolekseen päättää.. :) Elikkä olen lähihoitajaopiskelija ja sain tehtäväkseni tehdä masentuneen tukemisesta laajan tutkielman. Siispä päätin tulla kurkkaamaan myös tänne suomi24, että mitä te masentuneet kirjoitatte täällä masennuksesta.. :)
Että joku tekisi todellisen suursiivouksen kotona.
Sitten vertaistukea, joku joka sanoisi:"Joo,mä tiedän miltä susta tuntuu!"
Sitten ammattiauttajan tukea, joka sanoo aina välillä, että tämä kuuluu tähän sairauteen,ei kannata kantaa siitä huonoa omaatuntoa.
Vesijumppakaveria,saunomiskaveria.
Meillä mies halaa,se puoli on ihan ok.
Ihailua saan myös häneltä,vaikka olenkin tällainen lähes toimeton toope.
Mutta kyllä se kuunteleva ja jutteleva ystävä vaan on kaikkein paras.
Kiitoksia vaivannäöstäsi!
"ammattiauttajan tukea, joka sanoo aina välillä, että tämä kuuluu tähän sairauteen,ei kannata kantaa siitä huonoa omaatuntoa."
Tuo onkin minulle, tulevalle hoitajalle hyvä muistutus, että muistan sitten töissä helpottaa potilaiden oloa myös noilla konsteilla. :)
Kiitos paljon!
Lueskelen toki mielelläni lisää jos joillakin on vielä jotain lisättävää näihin asioihin, tai jotain uutta kerrottavaa.. :)
En mitenkään kaipaisi mitään sääliapua, tai muuta ärsyttävää ja rasittavaa tiellä olevaa.
Välillä soitella perään ja pitää huoli, muttei kuitenkaan mitenkään tunkeilevasti. Ei kuitenkaan tosiaan halua oloa että on liian avuton elämään itsekseen omillaan tai on vain vaivaksi muille.
Kyllä sitä usein on vaikka halauksen tarpeessa, mikä sinänsä olisi ihan suotavaa... jos mahdollista..
Okei. Millainen huolenpito teistä tuntuu tunkeilevalta?
En tiedä, riippuu ihmisestä. Ehkä sellainen vähän turhan tunkeileva sillä tavalla että ei anna omaa tilaa ja rauhaa, se voi tuntua ahdistavalta ja epämiellyttävältä. Tosiaan ihmisestä riippuen sitten kuinka iso on tämä oma tila jne.
Minun "unelma-tukija" olisi semmoinen ihminen, joka ei jatkuvasti kysele että miten menee, mitä oot tehny ja mitä hommailet nykyään.
Samaa mieltä ylläolevan kanssa. Ikävä kyllä mun ystävät osaavat jos suhtautua mutta mulla on tuollainen "hoitokontakti" pari kertaa kuussa psykpolilla. Hän saa aina mut tuntemaan maanmatoseksi jos en ole jaksanut olla reipas. Mun sukulaiset ja ystävät eivät kysele koko ajan. Parasta apua on pitää yhteyttä ja lähteä vaikka kahville silloin tällöin tai miksei vaikka baariinkin tai edes soitella. Olen myös saanut kauppa-apua. Kodin ja laskut haluan hoitaa itse omaan tahtiin.
Pahinta siinä kyselemisessä on se, kun ei vaan kertakaikkiaan ole mitään kerrottavaa. Hemmetin noloa olisi tokaista totuus: Minulle ei kuulu mitään / En ole tehnyt yhtään mitään.
Yleensä onneksi pääsee sillä: MITÄ KUULUU -IHA HYVÄÄ -lätinällä ja sen jälkeen vähän säästä lässyttämällä.
Suorannainen tenttaaminen on niin ahistavaa.
Entäpä kuinka usein te masentuneet toivotte läheisten ottavan teihin yhteyttä, auttamis mielessä, ei omien asioiden vuoksi?
Vaihtuisiko mielipiteenne siitä, että ärsyttää kun läheiset kyselevät kuulumisia tiheään, jos tämä läheinen joka kysyy, olisi esimerkiksi sairaanhoitaja, ihminen joka tietää masennuksesta sairautena ja ymmärtää että se on ihan tyypillistä masennuksesta kärsivälle, että elämässä ei tapahdu sen kummempaa? Tai entä jos tämä läheinen joka pitää teihin yhteyttä, onkin semmoinen ihminen jonka kanssa teillä on hyvin läheiset välit, hän tietää elämästänne lähes kaiken ja pystytte puhumaan kaikesta? Esim. vastaisitteko näissä tapauksissa puhelimeen useammin?
Mulla tämä kyselevä ihminen on juurikin hoitokontakti. Ärsyttää kun luulisi ammattilaisen tajuavan miten tärkeää on kun masentuneena saat roskat vietyä, käytyä kaupassa ja vieläpä tiskattua. Jos saat saman päivän aikana mentyä kävelyllekkin ja soitettua ystävälle niin olet todella ylpeä itsestäsi kun selität tätä tällä ammattilaiselle hän vaan katselee sinua nenänvarttaan pitkin ja toteaa että kyllä sulla liian pienet kuviot, tuntuu pahalta koska voimat eivät riitä enempään. Mulla neljä ystävää jotka antavat mun olla sellainen kuin olen. Tottakai sukulaiset ja ystävät toivovat että joku päivä toipuisin mutta he eivät tee asiasta suurta numeroa ja tunnen heidän seurassaan (silloin harvoin kun saan sitä haettua) ihan normaaliksi ihmiseksi. Toivoisin löytäväni sellaisen ammattilaisen joka on perehtynyt paniikkihäiriöihin ja masennukseen ratkaisukeskeisesti jonka kanssa voisi vaikka keksiä erillaisia selviytymiskeinoja jos paniikki uhkaa. Haluaisin että hänellä olisi myös enemmän tietoa aiheesta. Pelkkä kysely ja tivaaminen ei oikein auta. Lisäksi mulla taustalla melko dramaattisia lapsena koettuja tapahtumia, toivoisin että hoitokontaktini olisi myös perehtynyt traumoihin. Olen huomannut että alan voida huonommin tuon tapaamisen jälkeen. Saatan tuntea ennen sitä itseni suht normaaliksi mutta sen jälkeen mulla menee pari päivää saada itseni taas kokoon.
Eli siis halusin sanoa tuolla ylläolevalla kirjoituksella että toivoisin hoitajilla olevan parempi koulutus taso. Mun mielestä se että hoitaja osaa vain kysellä vointia ei riitä. Tulee miettineeksi että ne vähät rahat joita kunallisella puolella on mielenterveyshoitoon pitäisi suunnata niin ettei ihmisiä pidetä töissä vain kyselemässä vointia vaan heillä pitäisi olla syvempää tietämystä ja välineitä ihmisten auttamiseen. Myös vertaistukiryhmiä voisi olla joka paikkakunnalla niitä voisi vetää joku ammatti-ihminen. Vähän tälläisiä tsemmpiryhmiä. Oikeastaan mua kaikista eniten auttanut juuri läheisten tuki. En koe kauheasti hyötyneeni hoitokontaktista ja käyn siellä lähinnä koska olen kuntoutustuella ja olen käsittänyt että Kela haluaa jonkun kontaktin.
Jos edes moikattaisiin tavattaessa, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ei se ole mikään iskuyritys jos sanon jollekin tytölle moi, jonka näen muutaman kerran kuukaudessa, varsinkin seurakunnat ovat nykyisin paikkoja joissa on oma sisäpiirinsä.
Kuinka paljon se piristäisi päivääni jos edes minua voitaisiin tervehtiä, mailman ihmiset alkaa olla jo fiksumpia.
Olen miettinyt täydellistä erakoitumista ratkaisuksi tähän ongelmaan, on helpompi olla yksin-yksin kuin joukossa-yksin.
Kiitoksia vastauksesta!
Mulla tuli tuosta sun tekstistä mieleen, että toivottavasti et ajattele että vika on sinussa kun ihmiset eivät tervehdi. Ehkä sun pitäis vaan olla enemmän esillä, tervehtiä kuuluvammalla äänellä, tms. Tai ehkä muut ihmiset on enemmän sosiaalisesti rajoittuneempia kuin sinä.. :) Yleensähän siinä on vain joku tämmöinen sivuseikka. Kyllähän ihmiset yleensä tervehtii myös vihamiehiään, joten en todellakaan usko siihen että vika olisi jotenkin sinussa! Toivottavasti et sinäkään.
Olen vaikea-asteisesti masentunut ja asuntoni - joka sivumennen sanoen on sinänsä sisustettu huolella - on kuin kaatopaikka. Se näyttää dramaattiselta, mutta itse asiassa tilanteen kehittymisessä ei ole mitään dramaattista. Kaikki vain on ollut kuukausia tekemättä. Kaikki on jotenkin "jäänyt kädestä" jonnekin. Joka puolella on röykkiöittäin siivottavaa - tai oikeammin raivattavaa ennen kuin siivous on edes mahdollista.
En toivo liikaa paapomista keneltäkään. Siivoamattomuus on ollut jopa lohtu ja lupaus paremmasta: vielä minä tämän teen, vielä tästä nousen pikku hiljaa jne. Vielä joskus kehtaan avata oveni vierailijoille...
Toivoisin, että joku vaikkapa soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu ja pärjäänkö. Aina en ole edes vastannut puhelimeen, kun joku on soittanut, mutta siitä huolimatta toivon soittoa.
Asiointiin ryhtyminen olisi helpompaa, jos joku ottaisi asiakseen kysyä, olenko maksanut kaikki laskut, onko mitään, jonka voisi hoitaa nyt pois. Ja sitten vaikka lähteä vaikka kauppareissulle ja olla mukana. Ei siinä sen kummempaa tarvita. Tällaiset pienet viestit siitä, että elämällä on väliä, ovat tärkeitä, ja se, että "hyvän kierre" alkaa vaikka vain niinkin pienestä asiasta kuin arkisten asioiden hoitumisesta.
Olipa se jotenkin mukava viesti. :)
"Toivoisin, että joku vaikkapa soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu ja pärjäänkö. Aina en ole edes vastannut puhelimeen, kun joku on soittanut, mutta siitä huolimatta toivon soittoa."
Tämä oli hyvä pointti! Oletko kertonut läheisillesi tämän?
Siinä äkkiä jää yksin jos läheiset koittavat ottaa yhteyttä eikä vastausta ala kuulua pitkään aikaan. Väkisinki alkaa miettimään että onko yhteydenotoista vain pelkkää vaivaa ja alkaa sitten vähentämään niitä.
Niin olishan se ulkoilu parasta hoitoa. Ja auttaisi iltaisin unensaantia, mutta kun masiksessa vajoat tukka pesemättömänä sohvaa muodostuneeseen kuoppaan. Ei sieltä yksin nouse. Tarvisi jonkun kiskomaan ylös ja potkimaan persuksille, että nyt lähdetään kävelylle ja käydään vaikka samalla ruokakaupassa.
Helponpi vetää verhot eteen ja jatkaa homehtumista ja lupailla itselle huomenna sitten. tai ensi kesänä.
Minä olen kokenut kaiken ystävien, kavereiden ja perheen kyselyt voinnista vain miellyttävinä, mutta se saattaa johtua siitä että minulta ei siitä ole liian usein kyselty kun ehkä annan sellaisen vaikutelman että se ahdistaisi minua, mutta tässä tilassa nyt kaikki keskusteleminen, ihan kevyistäkin aiheista välillä ahdistaa..
puhelinsoittoihin ei aina jaksa vastata mutta viestit ovat aina todella ihania ja etenkin face bookissa missä voi kirjoittaa pitkiäkin viestejä ja näkee että todella on jonkun ajatuksissa kun se jaksaa vaivautua kirjoittamaa. kirjoittaminen onnistuu yleensä aina, vaikka puhua ei jaksaisikaan.
se on ihanaa jos kaverit/läheiset osoittavat olevansa ylpeitä jostain ihan pienestäkin saavutuksesta. ja kannustavat pieniin tavoitteisiin, liian suurien tavoitteiden asettaminen ja muiden suuret odotukset ahdistavat. lisäksi se on kamalaa kun aina joutuu kuuntelemaan että "selviät kyllä", "olet niin vahva", "kyllä sinä onnistut" jne. nuo kommentit asettavat minulle kamalat paineet ja ajatuksen siitä ettei minulla ole oikeutta epäonnistua tai olla selviämättä ja silloin olen huono.
avun hakeminen pitäisi saada helpommaksi! niin moni kärsii yksin kotona eikä hae apua kun ei kehtaa, ei jaksa, ei uskalla tms. itse olen kolme vuotta yksin masennuksesta kärsittyäni nyt pari kuukautta ollut psykoterapiajonossa kun läheiseni lopulta hoitivat homman. itse en varvastikaan koskaan olisi sitä saanut tehtyä. avun hakeminen vaatii hirveitä voimavaroja ja se on liian monen mutkan takana. silti niin moni haaveilee siitä että pääsisi keskustelemaan ammattilaisen kanssa.
lisäksi tuo liikuntaseura olisi tärkeää! jonkun olisi välillä ihan hyvä hakea masentunut kaveri vaikka väkisin edes rauhalliselle kävelylle kanssaan. yksin kävelyllä käyminen saa minut ainakin tuntemaan oloni entistäkin yksinäisemmäksi ja ahdistuneemmaksi ja vähentää halua poistua kotoa ollenkaan mihinkään yksin.
"liian suurien tavoitteiden asettaminen ja muiden suuret odotukset ahdistavat. lisäksi se on kamalaa kun aina joutuu kuuntelemaan että "selviät kyllä", "olet niin vahva", "kyllä sinä onnistut" jne. nuo kommentit asettavat minulle kamalat paineet ja ajatuksen siitä ettei minulla ole oikeutta epäonnistua tai olla selviämättä ja silloin olen huono."
Olen prikulleen samanlainen ja ymmärrän täydellisesti tuon. Tosin rankimmat vaatimukset tulevat itseltäni ja jos en saa toteutettua päivälle suunnittelemaani työtä (kotiäiti) niin minua masentaa tämä viimeistään lopulta illalla tai heti kun päivän mittaan huomaan että en ole saanut tehtyä sitä enkä sitä ja sitäsitä... Mieheni kannustaa onneksi luopumaan vaatimuksistani ja ymmärtää miten tunnen. Hän myös ottaa tehtäviäni tehtäväkseen ja jakaa tehtäviä myös lapsille jokaiselle ikätasonsa mukaan. Tämä on minusta ihanaa ja stressi/masennus tekemättömistä asioista katoaa.
On jopa järjestetty niin, että menen nukkumaan ja muu perhe siivoaa/kokkaa jne. On kaikista kauneinta kun on heärilemässä ja kuulen kun mies sihahtaa hiljaa lapselle "Sinne ei nyt mennä, äiti nukkuu!".
Opettelen n. joka toinen päivä olemaan itselleni armollisempi ja monesti olen sen ymmärtänyt ja ottanut "vapaapäivän, puolivapaapäivän" itseltäni välillä.
Toisaalta olen myös "ansainnut" vapaata kun olen huhkinut ja juoksennellut tekemässä hurjasti hommia ja sitten lepään ihan luvalla itseltäni.
Mistäköhän tämä tämmöinen ankaruus johtuu, olisipa todella mielenkiintoista tietää.
Lapsuuteni oli normaali, suku perusmallia, hyvä tukiverkko, ystäviä jne on aina ollut enkä ole juuri tarvinnutkaan.
Nykyinen elämä on tavallista, suurperhe jossa ihan hyvät välit, luotettava ja kiva viomies, lemmikksejä jne että sinänsä ei pitäisi olla yhtään masentunut mutta kun keskivaikea masis on diagnoosi ja se tuntuu tuntemusteni osalta täysin paikkansa pitävältä mutta olen nyt tervehtymisen polulla.
Masis ei siis ole itse valittu tila, vaan SAIRAUS.
Kaikkea hyvää sinulle! Kerro lisää itseäsi koskevista itsesi vaatimuksista jos niitä on?
Auttava läheinen tuntuu jotenkin oudolta. En haluaisi koskaan vaivata heitä ongelmillani, heillähän on oma elämänsä.
Olin masentunut ( sain kyllä ammattiapua) , läheiseni eli aivan normaalia elämää. Hänen takiaan nousin aamulla sängystä ja söin.( muuten en olisi tätä tehnyt). En halunnut hänen näkevän, miten huonossa kunnossa olin. Olisin varmaan tehnyt itselleni jotakin , jos hän ei olisi asunut kanssani. Toinen läheiseni vain kuunteli ja oli tarvittaessa lähellä. Menin hänen luokseen muutaman vaikeimpana hetkenä ja annoin vain ylen. Olin siis inhimillisen avun ulkopuolella muutaman kuukauden , siis että toisesta ihmisestä olisin saanut apua pelko- ja pahanolon tunteisiin. Pääsin sitten päiväsairaalaan ja sain minulle sopivan lääkkeen. En uskonut toipuvani, vaikka lääkäri sanoi, että toivun. Kului monta vuotta toipumiseen. Minulla masennus oli rajun psykoosin seuraus, sitä lääkäri ei osannut kertoa, Masennuksesta seurasi ahmiminen, syöminen toi turvallisuuden tunnetta ja nukkuminen, olisin vain nukkunut. Pelkotilat hellittivät vähitellen, minulla on joku sisäinen pelkotila, joka voi laueta eri syistä. (lapsuuden traumoja). Pelkotiloja alitajuisesti jännittää välillä, Minulle on hyväksi, ettei läheiseni ole lähtenyt mukaan sairauteeni, vaan on erilaisena rakenteeltaan pysynyt omana itsenään. Siis näen normaalia elämää lähelläni. Silkkihansikas
kohtelu vain ärsyttää. En ole tarvinnut läkkeitä muutamaan vuoteen ja nukun yöni hyvin. Hoidan itseäni säännöllisesti vertaistukiryhmässä. Olen erilainen-mihin verrattuna- Tähän voisi kertoa kirjan verran mkiksi olen sairastunut ja mitä on tapahtunut, mutta päällisin puolin: tänään voin paremmin- siis toivoa on aina !!