Lapseni siis otettiin huostaan, kun hän oli noin vuoden ikäinen. Onnekseni (ja hänen) sijoituskohde oli minun äitini eli mummola. Sain asua lapseni kanssa noin kuukauden kahdestaan, sillä lastensuojelu oli alusta asti kimpussani. Olin siis alaikäinen ja itsellänikin lastensuojelu niskassa, olin aika villi nuori. Ensinnäkin... meidät tavallaan ajettiin tilanteeseen, josta oli "pakko" tehdä huostaanotto; asuin tuolloin äitini luona (tämä oli velvoite) mutta ajattelin jatkaa kesken jäänyttä opiskeluani kun lapseni oli tuon vajaan vuoden ikäinen. Sossutantat lupasivat, kunhan asun lapsen kanssa kahdestaan kuukauden ennen muuttoa (100km) paikkakunnalle, jossa oli määrä jatkaa opiskelua. Tämä oli siis se kuukauden asumisjakso meillä kahden.
Kerätessäni vähät huonekalut ja vaatteet paketteihin, soitin sossuun ja sovin asunnon hankkimisesta ja niistä tuista joita saan muuttaessani lapsen kanssa muualle.
Asunnon saatuani soitin vielä sossuun ja yhtäkkiä vastaus olikin EI. Opiskeluni alkuun oli siis viikko, enkä saanut mitään apua muuttamiseen. Olin hyvin itsepäinen (olen edelleen) ja pakkasin loput kamat sekä suuntasin opiskelupaikkani naapurikuntaan (30km) lapsen isän luo lapsi kainalossa.
Tässä tein virheen, tiedän. Asumisemme pitikin olla vain väliaikaista, jotta saan kirjat siirrettyä ja tuet tältä toiselta paikkakunnalta. Käsittely kuitenkin viivästyi ja opiskelin kuukauden (isä ja hänen äitinsä lapsenvahtina) liftaten joka aamu kouluun. Kukaan ei auttanut ja halusin hetimmiten pois exäni ja hänen äitinsä nurkista (sain selkääni lähes päivittäin ja lapseni joutui katsomaan tätä ajoittain) aina kun mahdollista jopa pyjamassa juoksin ulos talosta ettei lapsi heräisi ja näkisi tätä. Minulla on vieläkin kauhukuvat lapsen pelästyneestä naamasta kun isi hakkaa äitiä. :'(
Pian sossut saivat tietää tästä ja hakivat lapsen väliaikaisesti "huostaan" eli kyseessä oli avohuollon tukitoimenpide. Olin helpottunut avusta ja halusin pois mahdollisimman pian lapseni kanssa, apu oli luvattu paikkakunnalta, jossa kirjani oli sekä edellisestä paikkakunnasta, jossa sijoitus tehtiin.
Muutin kaksioon, sain huonekalut, kauan toivomani pesukoneen, takuuvuokrat ym. Laitoin miehen kanssa välit poikki totaalisesti enkä vastannut edes puhelimeen. Ilmoitin sossuille että asunto on valmiina ja haluaisin nyt lapseni takaisin. Kysymyksiä ilmaantui: onko lapsella hoitopaikka? Onko välit mieheen todella katkenneet ym. Hoitopaikka? Nuorena en edes tajunnut ajatella asiaa ja ilmoitinkin kyseleväni asiasta heti. Tässä vaiheessa pidettiin palaveri, jossa yhtäkkiä päätettiinkin tehdä huostaanotto lapsestani. Sijoituspaikka edelleen "mummola" Äitini sai lapsen vähän ennen kaikkea tätä ja ajattelin että eikö se ole jo muutenkin raskasta tuoreelle äidille. Myöhemmin kun palavereita oli useita, selvisi että lapseni olisi vielä vuoden huostassa, pian sanottiin että "koulun jälkeen katsotaan"... Tässä vaiheessa olin täysin murtunut, en jaksanut kunnolla käydä koulua, lapsi oireili, äitini oli hyvin väsynyt muttei halunnut kertoa eteenpäin tai pyytää apua että sijoituspaikkaa ei vaihdettaisi.
Masennuin täysin, aloin viillellä, ryypätä, käyttää huumeitakin. Olin jatkuvasti sekaisin kun en kestänyt enää todellisuutta. Mietin kokoajan itseni tappamista ja kerran jopa yritin siinä onnistumatta. Tämkin oli ehkä typerin idea ikinä, tottakai sossut saivat tietää kun minua vietiin sairaalaan hirveällä kiireellä. Olin niin sekaisin että ainoat selvät ja onnelliset hetkeni olivat viikonloput ja lomat, jolloin olin aina lapseni luona. Se piti minut jotenkin kasassa.
Sitten aloin seurustella "ihanan" miehen kanssa. Ei siitä sen enempää muutakuin se suhde oli henkisesti ihan kamala, päätyikin todella raskaaseen eroon ja myöhemmin tajusin, että mies oli manipuloinut minua jatkuvasti luopumaan lapsestani.
Tänä päivänä suunnitelmat ovat valmiina, koulu käyty ja lapsi olisi tulossa kotiin heti kun olen valmis. Minulla on suhde, joka on järjellä ajatellen paras koskaan aikaisempi, järkeni ei vain vieläkään ota vastaan ajatusta että mies hyväksyisi lapseni, johan sitä exäni mollasi ja yritti syrjäyttää. Kyselen jatkuvasti nykyiseltäni aina kun lapseni tulee käymään: haittaako se? herättääkö negatiivisia tunteita ym.. Mieheni on joka kerta hämmästynyt ja ihmettelee: "Miksi ihmeessä haittaisi, se on sinun lapsesi?" Tämä ei vain mene jakeluun...
On silti ongelma josta en uskalla monelle ääneen puhua: en ole varma haluanko enää lastani tänne asumaan! Kykenenkö? Osaanko enää?
Äidilläni on lähes lapseni ikäinen poika ja he ovat kuin veljet: erottamattomia. Molemmilla ikävä toistensa luo kun lapseni vierailee tykönäni. Kuulen pojaltani miten hän rakastaa minua mutta aina on silti ikävä "mamin luo". Äitini olisi täysin valmis vaikka adoptoimaan poikani, silti ajatus tuntuu pahalta, tällä hetkellä kaikki tuntuu pahalta. Toisaalta minulle annetaan aikaa, toisaalta vierailuja halutaan lisätä kovaa vauhtia.
'
MITÄ TEEN auttakaa?
Kerätessäni vähät huonekalut ja vaatteet paketteihin, soitin sossuun ja sovin asunnon hankkimisesta ja niistä tuista joita saan muuttaessani lapsen kanssa muualle.
Asunnon saatuani soitin vielä sossuun ja yhtäkkiä vastaus olikin EI. Opiskeluni alkuun oli siis viikko, enkä saanut mitään apua muuttamiseen. Olin hyvin itsepäinen (olen edelleen) ja pakkasin loput kamat sekä suuntasin opiskelupaikkani naapurikuntaan (30km) lapsen isän luo lapsi kainalossa.
Tässä tein virheen, tiedän. Asumisemme pitikin olla vain väliaikaista, jotta saan kirjat siirrettyä ja tuet tältä toiselta paikkakunnalta. Käsittely kuitenkin viivästyi ja opiskelin kuukauden (isä ja hänen äitinsä lapsenvahtina) liftaten joka aamu kouluun. Kukaan ei auttanut ja halusin hetimmiten pois exäni ja hänen äitinsä nurkista (sain selkääni lähes päivittäin ja lapseni joutui katsomaan tätä ajoittain) aina kun mahdollista jopa pyjamassa juoksin ulos talosta ettei lapsi heräisi ja näkisi tätä. Minulla on vieläkin kauhukuvat lapsen pelästyneestä naamasta kun isi hakkaa äitiä. :'(
Pian sossut saivat tietää tästä ja hakivat lapsen väliaikaisesti "huostaan" eli kyseessä oli avohuollon tukitoimenpide. Olin helpottunut avusta ja halusin pois mahdollisimman pian lapseni kanssa, apu oli luvattu paikkakunnalta, jossa kirjani oli sekä edellisestä paikkakunnasta, jossa sijoitus tehtiin.
Muutin kaksioon, sain huonekalut, kauan toivomani pesukoneen, takuuvuokrat ym. Laitoin miehen kanssa välit poikki totaalisesti enkä vastannut edes puhelimeen. Ilmoitin sossuille että asunto on valmiina ja haluaisin nyt lapseni takaisin. Kysymyksiä ilmaantui: onko lapsella hoitopaikka? Onko välit mieheen todella katkenneet ym. Hoitopaikka? Nuorena en edes tajunnut ajatella asiaa ja ilmoitinkin kyseleväni asiasta heti. Tässä vaiheessa pidettiin palaveri, jossa yhtäkkiä päätettiinkin tehdä huostaanotto lapsestani. Sijoituspaikka edelleen "mummola" Äitini sai lapsen vähän ennen kaikkea tätä ja ajattelin että eikö se ole jo muutenkin raskasta tuoreelle äidille. Myöhemmin kun palavereita oli useita, selvisi että lapseni olisi vielä vuoden huostassa, pian sanottiin että "koulun jälkeen katsotaan"... Tässä vaiheessa olin täysin murtunut, en jaksanut kunnolla käydä koulua, lapsi oireili, äitini oli hyvin väsynyt muttei halunnut kertoa eteenpäin tai pyytää apua että sijoituspaikkaa ei vaihdettaisi.
Masennuin täysin, aloin viillellä, ryypätä, käyttää huumeitakin. Olin jatkuvasti sekaisin kun en kestänyt enää todellisuutta. Mietin kokoajan itseni tappamista ja kerran jopa yritin siinä onnistumatta. Tämkin oli ehkä typerin idea ikinä, tottakai sossut saivat tietää kun minua vietiin sairaalaan hirveällä kiireellä. Olin niin sekaisin että ainoat selvät ja onnelliset hetkeni olivat viikonloput ja lomat, jolloin olin aina lapseni luona. Se piti minut jotenkin kasassa.
Sitten aloin seurustella "ihanan" miehen kanssa. Ei siitä sen enempää muutakuin se suhde oli henkisesti ihan kamala, päätyikin todella raskaaseen eroon ja myöhemmin tajusin, että mies oli manipuloinut minua jatkuvasti luopumaan lapsestani.
Tänä päivänä suunnitelmat ovat valmiina, koulu käyty ja lapsi olisi tulossa kotiin heti kun olen valmis. Minulla on suhde, joka on järjellä ajatellen paras koskaan aikaisempi, järkeni ei vain vieläkään ota vastaan ajatusta että mies hyväksyisi lapseni, johan sitä exäni mollasi ja yritti syrjäyttää. Kyselen jatkuvasti nykyiseltäni aina kun lapseni tulee käymään: haittaako se? herättääkö negatiivisia tunteita ym.. Mieheni on joka kerta hämmästynyt ja ihmettelee: "Miksi ihmeessä haittaisi, se on sinun lapsesi?" Tämä ei vain mene jakeluun...
On silti ongelma josta en uskalla monelle ääneen puhua: en ole varma haluanko enää lastani tänne asumaan! Kykenenkö? Osaanko enää?
Äidilläni on lähes lapseni ikäinen poika ja he ovat kuin veljet: erottamattomia. Molemmilla ikävä toistensa luo kun lapseni vierailee tykönäni. Kuulen pojaltani miten hän rakastaa minua mutta aina on silti ikävä "mamin luo". Äitini olisi täysin valmis vaikka adoptoimaan poikani, silti ajatus tuntuu pahalta, tällä hetkellä kaikki tuntuu pahalta. Toisaalta minulle annetaan aikaa, toisaalta vierailuja halutaan lisätä kovaa vauhtia.
'
MITÄ TEEN auttakaa?
Vastaukset 37
Vanhimmat
olet kokenut kovia ja nyt kun sinulla on mahdollisuus
tartu siihen ja ota lapsesi, sillä et tiedä miten hän
tulee vihaamaan vanhempana sinua, jos jätät hänet.
Lapselle on suuri rikkaus, että hänellä on sekä äiti että mummo. Pääasia, että molemmat säilytte vahvasti lapsen elämässä. Kyseessähän ei ole mikään ammatillinen sijaisperhe, joka tahtoo mahdollisimman paljon lapsia kriisilapsia, jotta saa paljon hynää.
että pelottaa jatteleminen lapsen kotiutumisesta. Onhan lapsi viihtynyt mummonsa luona ja hänellä on siellä kaveri, veli.
Varmasti pelottaa jo se, että miten lapsesi suhtautuu kun joutuu tavallaan uuteen ympäristöön ja uuteen ihmissuhteeseen, isäpuoleen.
Sinua pelottaa myös se, että miten isäpuoli ja lapsi tulevat toimeen.
Vaikeita asioita. Ja takana varmaan pelko siitä, että onnistuuko kotiutus ja jos ei onnistu, niin romahdatko uudelleen.
Mieti rauhassa, punnitse asoita monelta kantilta. Lapsellasihan on nyt kuitenkin hyvät oltavat äisiti luona.
Voimia!
Olen todella saanut elämän kuntoon nyt niiltä osin ja todella miettinyt kaikkien kannalta parasta vaihtoehtoa. Kamaa en ole vetänyt yli vuoteen eli siltä osin myös asia kunnossa. Paras tietysti on ottaa aikaa kaikille..
Äitisi on hienolla tavalla pelastanut sinun lapsesi vieraille joutumasta. Hänestä on itse kunkin hyvä ottaa oppia, mitä pohjimmiltaan on olla äiti ja kantaa vastuu lapsesta ja lapsenlapsesta. Hän on äiti sanan varsinaisessa merkityksessä. Toivottavasti taipumus periytyy.
Aikaa myöten lapsi voi ihmetellä tilannettaan, että miksi hänen mummo hoitaa vaikka hänellä on äitikin, jolla on oma koti ja mies. Aikaa myöten myös mummon oma poika (aloittajan veli siis) voi ihmetellä sitä samaa. Vaikka nyt tuntuisikin, että lapsen on parasta jatkaa mummon hoivissa niin kannattaa miettiä pidemmälle tulevaisuuteen. Jokatapauksessa mielummin mummolassa kuin sijoitettuna ulkopuoliselle. Se on ihan selkee juttu.
tässä nuoren äidin ajatuksia..
sinuna tarttuisin tilaisuuteen, tämä hetki on ainut hetki, kun lapsesi vielä on järkevintä vaihtaa sinun luoksesi asumaan. te kaikki hiljalleen ja lasta kunnioittaen. kun lapsi viimein asuu luonasi, vierailkaa usein mummilassa moikkaamassa "veljeä". älä koskaan katkaise poikien välistä sidettä, vaan tue sitä.
sulla on suuret saappaat täytettävänä, äitisi ja äitisi pojan antama rakkaus lapsellesi,mutta yhteistyötä tekemällä lopputulos on varmasti hyvä. ne sun viiltely-tarinasi eivät ole mikään ihan kunnioitettavin asia historiassasi, mutta pystyisitkö kääntämään pahan voitoksi ja näyttämään muille, että olet ehkä jopa pikkuisen keskivertoa parempi ihminen? pystyisitkö? haluaisitko?
Kiitos todella ihanista ja rakentavista neuvoista! Ne vahvistivat ja antoivat lisää varmuutta. Olenkin ajatellut ja tajunnut lisää asioita, on todella väärin tehdä vain miten itsestä tuntuu, se on osasyy sille miksi epäilen itseäni. Täytyy ajatella kaikkien kannalta asioita ja mitä luultavimmin päädyn yrittämään äitinä olemista täysillä. Lapseni kuitenkin haluaa olla luonani ja tänään kun olen viemässä häntä mummolle niin hän olisi vielä päivän halunnut olla. Pelottaa kyllä, myönnän mutta ehkä sillä todistan olevani vahva ja taistelun haluinen.
Jos yhtään luet ap:tä tarkemmin, huomaat, että hänellä on ollut enemmänkin riskitekijöitä kuin viiltelyt. On ollut päihteidenkäyttöä, väkivaltaisia ja vaihtuvia suhteita,impulsiivista ja lapsenomaista käytöstä, mielenterveysongelmia jne. Nyt hän on ollut jonkinaikaa kuivilla. Lapsi on nähnyt väkivaltaa, luultavasti kokenut monia pettymyksiä siihen aikaan kun äiti oli nuori, häntä on luultavimmin laiminlyöty ainakin psyykkisesti ja ehkä fyysisestikin siinä vaiheessa kun äidillä oli "villi kausi". Nyt hän elää ilmeisimmin aika tasaista ja turvallista elämää ja tapaa kuntoutuvaa äitiään.
Ensinäkin, kannattaako ihan oikeasti muutaa lapsen elämää aivan totaalisesti?
Toiseksi, miten voit sanoa kuntoutujalle, että "pystyisitkö näyttämään muille, että olet keskivertoa parempi ihminen". On ihan tarpeeksi raskasta olla äitinä ihan sellainen kuin on, suorittaminen ja keskivertoa paremman äidin esittäminen johtaa varmaan uupumukseen ja pettymyykseen. Lapsen kannalta olisi parasta, jos hän tapaisi äitiään usein, mutta saisi jatkaa elämäänsä entiseen malliin. Miksi pitäisi rikkoakaikki se, mikä tekee lapsenelämästä turvallisen?
Tulisi mieleen, että nyt jos koskaan sinun olisi hyvä sauma pyytää itsellesi terapia. Etsisit itsellesi sopivan terapeutin, jonka kanssa saat käytyä lävitse ainakin lähimenneisyyden repivät ja kaoottiset kokemukset. Tuntuu siltä, että ls sai sinulla aikaiseksi hylkäämisen tunteen, mikä aiheutti itseesi kohdistuvan laiminlyönnin ja tuhoamisen. -Rajansa sietämiselläkin, eli pakenit ylivoimaista pahaa oloa.
Ls:n taholta ei kannata ottaa apua, koska se kääntää menneet tapahtumat sinua vastaan, esim perhetyöntekijät ja muut "Mukatietävät" tärkeilijät, jotka leikkivät toisten elämillä.
Ehkä Naisten linjan kautta voisit saada tietoa väkivallan uhriksi joutuneille tarjottavasta terapiasta. Lapsesi isän ja exän mitätöinti sekä ls:n kontrollin alle joutuminen on varmasti nakertanut perusturvan tunnettasi...eli jos välisi ihanaan äitiisi ovat kohdallaan, voisitko ajatella, että hän toistaiseksi olisi lapsen huoltaja, kunnes saat kokonaan eheytettyä itsesi traumaattisilta kokemuksilta? (Kuka tahansa olisi murtunut vastaavissa koettelemuksissa eikä oireiluasi kriisin keskellä saa pitää itseäsi heikentävänä asiana jos ajatellaan esim kykyäsi äitiyteen-mikä näyttää hienolta, koska kysyt rehdisti neuvoa ja tukea.
Jos joku herjaa tai loukkaa täällä sinua, lopeta palstan lukeminen! Täällä on kammottavia viharyhmiä ja kapeakatseisia yleistäjiä, jotka voivat saada pahaa aikaan. Olet nuori äiti, joka ei tarvitse ivanheittoja.
Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi! Hänellä on onnea, kun on noin välittävät omaiset: Hän on ainakin rakastettu ja se on ainoa tärkeä pääoma mitä ihminen elämässään tarvitsee:)
Olipa ihana ja viisas kirjoitus. Noin se asia on, kuka tahansa olisi murtunut vastaavissa kokemuksissa.
Ja lastensuojelun tarkoitus on nakertaa loputkin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Lastensuojelu kieltää jopa lapsensa rakastamisen, ainoastaan velvotteita elättää ja rahoittaa lasten sijoituspaikka on vanhemmille lastensuojelun kautta annettu.
Kiitos, että osasit pukea sanoiksi sen, mitä esimerkiksi minä olen joutunut kokemaan. Näin uskallan myös väittää, että moni muu lapsistaan välittävä huostavanhempi, joka on pyritty syrjäyttämään lastensa elämästä on joutunut kokemaan. Biovanhemmat ovat vain sijoituspaikkojen rahoittajia.
Ap kirjoittajalle: ota vaarin tuosta edellisestä kirjoituksesta. Voimia sinulle.
Ja kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti: lapsellasi on rakastava lähipiiri ympärillä: sinä, pikkuveljesi ja äitisi.
ole väliä, pääasia on se oma hyväolo, jos ei sitten huvitakaan leikkiä äitiä, niin ainahan sen lapsen voi viedä takaisin jonnekin, josta siitä huolehditaan. Turha tulla väittämään, että "sossut" veisivät lapsia tuosta vaan, naapurinkin lapsi on jo viisi vuotta joutunut seilaamaan mummonsa ja juoppoäitinsä välillä, vaikka kummastakaan ei ole tasapainoiseksi huoltajaksi.
tästä ei provo parane
Että itkin ja yritin selvitä lapseni "menettämisestä" sai minussa aikaan niin paljon että tänäkin päivänä mietin, kuka olen ja mitä minun pitäisi olla. Kestän kyllä kaiken kritiikin sillä en ota itseeni asioita, jotka tiedän olevan täyttä tuubaa. Tällä palstalla on nimittäin ihmisiä, jotka kirjoittavat täyttä asiaa ja olenkin kiitollinen kaikista asiallisista ja kannustavista kommenteista. Terapiassa olenkin käynyt ja koen olevani vahvempi kuin koskaan, olenhan kokenut lähes kaiken mitä yksi ihminen voi vain kokea. Osan niistä jo lapsuudessa sillä isäpuoleni ei ollut yhtään parempi kuin lapseni isä, eikä myöskään hänen seuraajansa. Voisin siis sanoa että elämäni alusta asti tiedän väkivallan kaikki muodot omasta kokemuksesta. Mutta se on jo toinen tarina... En siis ole mikään pullatyttö mieleltäni, vaikka se henkisesti vei todella alas. Nythän olen vahva kun tämä kaikki on koettu, eikö? Tältä minusta ainakin tuntuu. "uusi" ihana miesystävänikin on parasta lapseni jälkeen mitä minulle on koskaan tapahtunut. Hänen avullaan olen vielä vahvempi ja hän valaa minuun itseluottamusta.
mieltä, aika vähän aikaa ollut kuivilla ja entä jos tulee ero tämän uuden kanssa, jääkö lapsi taas taustalle ja äiti masentuu ja kääntyy aineitten puolee ?
jokin juttu että mitä tahansa tapahtuu niin tulee aineet ja muut mukaan? luulisi ihmisten tajuavan, kuinka paljon jouduin kokemaan ja jokin ero miehestä ei ole lähellekkään niin kamalaa että pitäisi huumeisiin "turvautua" hohhoijaa.
ei voi olla sun äidillä? Sähän voit kaiketi olla lapsesi kanssa niin paljon kuin huvittaa, eikä lapsi sido sinua mitenkään.
Tok-tok, en ymmärrä sinua!
Älä nyt ala pompottaa sitä lasta paikasta toiseen,
lapsi ei ole mikään egolelu.
olet kokenut kamalia , kyllä.Lapsesi on kokenut hirveitä myös. Hykäämisiä, petttymyksiä ,väkivaltaa ja kaltoinkohtelua Yksi ongelmistasi on vahvasti ollut impulsiivisuus ja oman edun ja tarpeiden asettaminen lapsen edun ja tarpeiden edelle. Nyt voisit miettiä ihan vain lasta.Et ole elänyt itsenäistä arkea lapsen kanssa. Et voi tietää mitä se vaatii. Oletko riittävästi miettinyt ratkaisumallejasi hankalia tunteita tai tapahtumia kohdatessasi?
Sinä olet elänyt niinkuin olet osannut, en minä sinua tuomitse. Lapsi menee kuitenkin kaiken edelle
IIIhana kuulla tuo mitä kerroit!
Ei muuta kuin opiskelemaan sos.työntekijäksi: Heitä tarvitaan! Empaattisia, ymmärtäviä, kunnioittavia tukijoita. Vanha/huono tärkeilijäsakki mäkeen. Avun saaminen on kasvattava kokemus, mitä porvarisluokka ei koe, koska raha korvaa arvostavan vuorovaikutuksen: Ostetaan työvoimaa...-Ja kun ei ole kokemusta, ei ole ymmärrystä. "Jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa..."
Eli väkivallan kokeneena ja vallankäytön tiedostajana olet vahvoilla. Nyt vain viranomaisväkivaltaa vastustamaan, sinä Upea Äiti!
Joka tietää omankin naapurinsa ja heidän perhetilanteensa ja elämänsä kaikkinensa.
Ja vaikkei nyt ihan niin tietäisikään
niin ainahan sitä naapuri
voi tässä suuressa omahyväisyydessään ja erinomaisuudessaan
kuvitella ja luulla tietävänsä .........
jos ei muuten niin ainakin korostaakseen sitä omaa paremmuuttaan
ja sitä muiden yläpuolella oloaan ja ylemmyyttään.
Siksi aloitin tämän ketjun.
Lapsi tarvitsee paljon muutakin. Lapsi tarvitsee turvalliset ja jatkuvat olosuhteet, perusrakenteet ympärilleen. Ei lapsen kanssa eläminen mitään ideaalimaailmaa ole, se on ihan konkreettisia asioita; ruokaa, unta, aikatauluja, leikkiä, sairautta jne jne. Ja kaiken tämän pitää toimia riittävän hyvin vaikka äidillä on minkälainen kriisi. yritätkö sinä tosissasi selittää, että lastensuojelu on saanut koko sopan aikaan. AP kirjoittaa itse,kuinka "villi "hän oli , hänelle omat asiat, sekavat ihmissuhteet ja oman elämän eläminen olivat lasta tärkeämmät. On ihan naurettavaa väittää, että lastensuojelu on aiheuttanut päihdeongelman tai traumoja kun mitä ilmeisimmin hn on ihan itse ne aiheutanut. Ikävää sinänsä, ei kukaan tahallaan elämäänsä aja kaaokseen, mutta lapsihan on pelastettu kun hänet on sijoitettu. Olisiko oikea ratkaisu ollut antaa lapsen olla tällä villillä äidillä, joka ei kyennyt huolehtimaan edes itsestään?
Lopeta tuo pseudotuki, ihminen eheytyy kun hän ottaa vastuun tekemisistään, ei sillä, että syyttää vaikkapa lastensuojelua. Tällä hetkellähän on oleellista, pystyykö tämä äiti asettamaan lapsen edún etusijalle. Uuden, ihanan miehen kanssa voisi olla kiva leikkiä kotia ja perhettä kun lapsikin olisi siinä, mutta kantaako tämä elämänvaihe, pystyykö äiti sietämään puuduttavaa arkea ja lapsen tunteita.Lapsi on kärsinyt ihan tarpeeksi epävakaan äidin elämänratkaisuista.Eikä tämä ole herjaamista vaantosiasioiden tunnustamista. Toivon äidille voimia kasvaa ja kehittyä vastuulliseksi äidiksi.
Äiti on jo katsonut siihen peiliin. Hän järjestää paraikaa itseään kuntoon. Sossuille tyypillistä, että aletaan toisten kanssa tietämään mikä asianosaiselle ja hänen lapselle on VAIN TIETÄVIEN ITSENSÄ mielestä oikea ratkaisu. Ette voi arvata miltä tuntuu tuo ylipuhuminen!! Se on kenelle tahansa äärettömän loukkaavaa ja kertoo moukkamaisuudesta.
Meidän sossu meni hiljaseksi, kun nuorisopsykiatrian polilla hän psykologilta kysyi miten lapsen käynnit on toteutuneet...psykologi ohjasi häntä kysymään minulta äidiltä ja lapseltani suoraan koska me olimme ne asianosaiset. Psykologi myös tyrmistyi sos.työntekijän tunkeilevaa olemusta ja neuvovaa ja tietävää roolia.
Eli kontrollia. Jos kiinnostaa, niin googleta mitä tuo kontrolli-sana pitää sisällään. Se ei ole suinkaan mitään imartelevaa kuultavaa, vaan sangen invalidisoivaa.
Toi diudiu höpisee lapsen parhaasta eikä oikeasti sitä ymmärrä. Ehkä on itsellään rikkonainen koti ollut ja ei ole käsitellyt menneisyyttään. -Kuulostaa valitettavan tyypilliseltä Puuttujalta. Tollasten takia sitä apua ja tukea ei tod kannata näinä aikoina pyytää sos taholta :(
Lapsen paras on olla rakastettu ja kun on rakastettu, se arjen pyörittäminen vastuineen tulee itsestäänselvänä! Kun tajuaa, että elämä on parasta huumetta verrattuna kemikaaleihin, niin kyllä sinä tosiaan ansaitset hatun noston ja sen lisäksi tuollainen ennakkoluuloinen sokea tietäminen ei estä sinua heittäytymästä elämään lapsen ehdoilla ja osaat kasvattaa lastasi ymmärtämään laajemmin ihmisisten erilaisuutta. Jos kävelette kaupungilla, näette sammuneen spurgun, laitatte hänen lippiksen kasvojen suojaksi ettei aurinko polta kasvoja eikö? Sellainen kasvattaa empatiakykyä. -En usko, että soittaisit hänelle poliisin joka telkeäisi kovakouraisesti säilöön...
tsemppiä tsemppiä!
se lastensuojelu sitten avittanut muutossa? Se jätti nuoren äidin heitteille ja antoi katteettomia lupauksia. Eikö äiti ole ihan selkeästi kertonut, että tuo vaihe mursi hänet? Hän sanoo aikaisemmin olleensa villi, eli ilm murrosiässä...ei hän kyllä tainnut aineita silti silloin käyttää?!
Jos LS on nujertanut hänet, miksei hän saa siitä sanoa? Jos äiti edelleen kokee kauhua tuosta yksinjättämisestä ja toisten määräysvallan alle joutumisesta (esim ensikodin ja kotiavun antamisen sijaan, mikä olisi ollut oikein hyvä ratkaisu) niin että hänen piti mennä väkivaltaisen isän luo, hän on traumatisoitunut kaikesta tuosta kohtelusta. Syytät häntä omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan. Mitätöit häntä. Mik on sinun logiikka?
Olet sitä surkuhupaisaa porukkaa, joka kantaa ASIAkirjoja kainalossa (tai kassissa) ja lukee sieltä patologisista vaiheista tajuamatta mitä asiakas omassa elämässään on kokenut tai mitä hän terveellä järjellä ajateltuna tarvitsee tuekseen. Se asiakirjanivaska on teikäläisille Hyvin Pyhä Ehdoton Totuus:(
monet ovat kokeneet vielä enemmän ja moni on vuosikausia elänyt hellan ja nyrkin välissä, eivätkä silti sorru aineisiin. Minäkin olen kokenut sen elämän, miltä tuntuu kun saa mieheltä selkäänsä, en silti käytä edes alkoholi, vaan olen selvinnyt ilman mitään aineita. Yhden ihmisen tunnen, joka sai selkäänsä hyvin usein, viimeisimmän selkäsaunan jälkeen päätyi pyörätuoliin, siltikään ei aineitten puolee kääntynyt. Eli vastoinkäymisiä tulee ja ongelmia tulee, elämässä on sekä ala-että ylämäkiä ja jos niistä ei ole selvinnyt ennenkään ilman päihteitä, niin ei varmaan ole mikään iso kynnys uudestaan. Että mieti nyt mikä oli oikea syy tarttua aineisiin, se ei ole se mitä olet joutunut kokemaan, moni on kokenut vielä enemmän ja selvin päin.
tuollasesta väkivallastapa voi kertoa ja se yleisesti uskotaan. Kurkista sinne kuvastimeen: Kuunteletko tätä äitiä? Oletko kyvykäs ymmärtämään häntä? Kommenttisi perusteella et ole. Jos et ole sos.tt, silti liityt kivittäjän puolelle. Siunaat LS:n toimintatavat. Äiti sai jäädä mielestäsi heitteille.
Tuollainen suhtautuminen saa uhrissa aikaan totaalisen perusluottamuksen puutteen. Mutta onneksi ko äiti eheyttää itseään terapiassa, joka mitä ilmeisimmin toimii hienosti.
Jos olet sos.tt, niin ei kiva. Väkivallasta sanotaan: "Väkivaltaisuus (siis myös henkinen) ja vallan- ja kontrollinhalu ovat kuin riippuvuuksia, joista päästäkseen ...on tehtävä työtä. Paras tapa auttaa...on saattaa hänet vastuuseen teoistaan lain ja yhteiskunnan edessä ja kieltäytyä alistumasta väkivaltaan" -Kuten eräs sos.tt tässä ketjussa onkin tehnyt (jätti työnsä).
Lisää: "...väkivalta aiheuttaa...ihmisarvon tunteen menetystä, leimautumisen tunnetta, avuttomuuden ja henkisen halvaantumisen tunteita, epätoivoa ja stressiä. Stressin seurauksena monet...kärsivät erilaisista fyysisistä oireista, kuten päänsärystä, nivelkivuista, pahoinvoinnista ja sydämen rytmihäiriöistä. Epätoivo voi ajaa alkoholin väärinkäyttöön ja riippuvuuteen uni- ja rauhoittavista lääkeaineista..."
Eli sun kirjotus on sitten uskomatonta TIETÄMISTÄ ja uhrin kokemuksen mitätöintiä! Uhriko ei saanut kokea sitä mitä ihminen kokee kun alistetaan, eikä olisi saanut joutua epätoivoon???!!! Ja suurin pahuus oli se, että viranomainen jätti heitteille!
ja vaikea olla tietämättä, kun tilannetta jatkuvasti seuraa, vaikkei se kiinnostaisikaan. V-taa tuollaiset ns. aikuiset jotka pilaavat lapsen elämän, vain koska ovat niin itsekkäitä. Ja jos se sinun mielestäsi on ok, niin se kertoo vain sinusta jotain....
ei siitä nyt mitään ohjelmanumeroa tarvitse tehdä, ja jos tekee lapsia, silloin pitää pysyä erossa huumeista yms. tietoisesti. Ja jos ei siihen riitä voimia, niin sitten kannattaa käyttää ehkäisyä. Ei lasta voi riepotella paikasta toiseen, sen mukaan, sattuuko äitiä huvittamaan, kotileikki.
juu, äiti on onneton olosuhteiden uhri, jolle pitää tuoda kaikki nenän eteen, ja jos/kun taas sortuu, niin sitä pitää ymmärtää ja antaa lapsen elää kaiken tämän paskan keskellä, vai? Eiköhän se ole lapsenetu elää tasapainoisessa, turvallisessa ympäristössä, ei äidin leikkikaluna pelossa ja epävarmuudessa.Tuollaisille uusavuttomille ei riitä mikään yhteiskunnan tuki, jos on valmis asumaan omillaan, niin silloin pitää myös osata itse tehdä jotain, eikä odottaa, että kaikki tulee kuin Manulle illallinen. Viranomainen jätti heitteille, eiköhän tämänkin tapauksen henkilö ole äitinsä loistavan kasvatustyön hedelmä, joka ei liene oppinut tekemään työtä sen eteen, että on asunto ja ruokaa pöydässä.
Heikot sortuu elon tiellä, sääli että vievät mukanaan puolustuskyvyttömiä lapsiakin.
Mikä kaikki sille äitille on nenän eteen vietävä?
LS oisi voinut auttaa siinä muuttamisessa ja kertoa pikkusen tarkemmin saako äiti lisää apua ja milloin. Onko se "Kaikki"? Onhan se nyt paljon halvempaakin kuin koulutella Varpusia leikkimään huolilla ja kurssittaa jos jonkun näköstä sijaiseksi aikovaa.
Hyvän terapian avulla ihminen saa kokemuksen turvasta ja se kantaakin sitten.
Tietenkään kaikki eivät osaa antaa arvoa avulle, eli terapia ei jokaiseen tepsi niinkuin aloittaja-äitiin, esim joku Lanttu-Lauri tai Luuta-Liisa lähtee vielä jalattomanakin umpihankeen viemään laskiämpäriä ja antaa kaikkien ymmärtää että kyllä hää tyngillään pärjää ite. Ja laps kyllä oppii uimaanki kun sen nakkaa järveen. Siinä mitään lässytyksiä tarvita. Oppii tulemaan toimeen omillaan eikä turhia vingu.
Ei kannata tosiaan lähteä leikkimään äitiä, jos ei ole tarjota lapselle perusasioita. Mutta tälläpalstalla onkin pääasia vanhempien etu, lapsen edusta nämä vinkujat eivät välitä tuon taivaallista. Viimeinen esimerkkisi oli huono, koska suurinosa ihmisistä ei elä tuossakaan ääripäässä.
Juuri kukaan ei elä sinunkaan kuvailemassa saastassa. Se vasta ääripää on ja tosi huono esimerkki jos esimerkki ollenkaan.
Mitähän leikkiä sinä leikit? Aloittaja ottaa lapsen huomioon. Millä tavalla hän pitää lasta leluna? Kerro meille yksityiskohdat. Sinä et muutu, mutta aloittaja on jo pitkällä.
Saatko sanotuksi mitä perusasioita äiti ei tarjoa lapselleen? Ihan voit esittää esimerkit. Virikkeet, lepo, arki tuki...mitä hän jättää tekemättä? Teetkö hänen luona kotikäyntejä? Kuinka olet noin selvillä? Lapsen etu ei ole se, että hänen on yksin osattava elää. Onko ko lapsi yksin? Mikä tuki puuttuu? Onko hänellä liian vähän ruokaa? Nukkuuko huonosti? Onko huono vaatetus? Eikö lueta satuja? Täsmennätkö kun olet noin selvillä...vai estääkö se vaitiolovelvollisuus sinua? Mikä on raskauttavaa tällä hetkellä? Siis niin raskauttavaa, että tämä äiti ja lapsensa on erotettava toisistaan? Ihanko "varmuuden vuoksi"?
Odottelen sitä tämän hetken tietoa. Etkö saa kertoa mitä lapselle juuri nyt kuuluu?
Perustatko panettelusi siihen, että äiti on ollut villi joskus? Unohdatko, että hän ois tarvinnu ymmärtävää tukea?
En toivota sulle mitään hyvää.
en ole toivotuksiasi vaillakaan. Ja hillitse hiukan mielikuvitustasi, en ole se keneksi luulet.
kuule, sulla on hankala ongelma, ulkoistat pahan. Tämä äiti ei jäänyt heitteille. Hän teki ratkaisun, että oli pakko lähteä "opiskelemaan" vaikka asunto-asiat eivät olleet vielä kunnosssa. Vastuullinen vanhempi miettii, että jos ei ole asuntoa, niin sitten sitä täytyy odottaa vaikka se hankaloittaisi elämää. Vastuullinen vanhempi ei väkisin mene lapsen kanssa väkivaltaisen miehen luokse tässä tilanteessa. vastuullinen vanhempi ajattelee, että lapsi tarvitsee hoitopaikan, hän ei vain "unohda" ettei lapsi voi itsekseen olla kotona. vastuullinen vanhempi suunnittelee elämäänsä, ei vain ajaudu erilaisiin tilanteisiin. Tässä tarinassa on varmasti myös paljon sellaista, jota äiti ei edes kerro, esim. se, että terve ihminen ei vain epätoivoissaan ala käyttää huumeita, kyllä siellä käyttöä on varmasti ollut jo aiemmin. Tuo "villi elämä" tarkoittaa luultavasti sellaista elämää, mihin lapsi ei vain sovi. Onneksi lapsi sijoitettiin ja hän sai mahdollisuuden turvalliseen hoivaan ja kasvuun. Onneksi äitikin on kuntoutumassa, mutta varmuutta siitä, että LAPSELLE olisi parasta elää äidin kanssa ei ole. Miksi sinulle tuo LAPSEN paraas on niin vaikea asia?
"Kuuntele" ensin itseäsi ja voimavarojasi. Sen jälkeen mieti, mikä on lapselle parhaaksi. Kukaan meistä ei pysty antamaan sinulle vastausta asiaan suuntaan tai toiseen. Vaikka kuinka asiasta kerrot, me emme tiedä kaikkea. Olet tehnyt elämässä suuria virheitä, sitä ei voi kieltää, vaikka olet itsekin kokenut vääryyttä. Kuitenkin annat kuvan, että olet oppinut virheistäsi ainakin jotain. Haluat ajatella omaa jaksamistasi ja lapsen parasta. Eikö vain? Jos lisäksi sosiaalityöntekijät harkitsevat sitä, että huostaanotto purettaisiin, ei tilanteesi voi olla kovin paha tällä hetkellä.
Lapsen paras on olla kotona vanhempiensa parissa JOS hänellä on siellä turvallista olla ja hänen fyysisiin ja myös psyykkisiin tarpeisiin vastataan. Vanhemmat ei tarvi olla täydellinen, kukaan meistä ei sitä ole. Riittää, että sinulla on kykyä ajatella lapsen parasta ja myös toimia niin. Jos uskot, että sinusta on kestämään arjen rankkuus ja lapsen oikutkin, hienoa. Mutta jos epäilet, ettet sitä jaksa (pelko on kuitenkin täysin normaalia, siitä ei tarvitse liikaa murehtia!) mieti kaksi kertaa. Jokainen uusi huostaanotto (vaikka vain sinne äitisi luokse) on lapselle uusi hylkäämiskokemus. Haluathan välttää niitä ja miettiä asiaa ja jaksamistasi monelta kantilta jo nyt.
Haluan toivottaa sinulle ja pojallesi hyviä hetkiä yhdessä, päädyit sitten mihin tahansa!
En aio muutenkaan tehdä mitään ratkaisua perustuen tähän palstaan :D Kokeilemme pikkuhiljaa ja oikea (niitähän on kaksi) ratkaisu tulee sitten ajan kanssa. Itse muistan lapsena että äitini halusin hinnalla,millä hyvänsä vaikkei olisi ainoatakaan lelua tai eläisin puurolla. Tämän huomaan omassa lapsessani, että hän rakastaa minua paljon ja ikävöi eniten minua. Teen silti, niinkuin parhaaksi näen ja aikaahan minulla on. Tapaamisia lisätään jatkuvasti pikkuhiljaa.