Oli ennen (muutama vuosi sitten) aivan eri ihminen. Olin iloinen, nauravainen, en stressannut elämästä (koulusta, sosiaalisista suhteista ym.), elämänhalu ja -ilo oli selvästi nähtävissä.
Mutta nyt on toisin. Lukion jälkeen aloitin korkeakouluopinnot ja luulen että silloin se alamäki vasta alkoikin. Alkuun tuntui hienolta elää itsenäistä elämää poikaystävän kanssa, mutta se taisi olla sitä uutuudenviehätystä.. En tosin sitä tajunnut kuin vasta hetki sitten, kun aloin ajattelemaan, miten olen nykyiseen tilaani päätynyt.
Nykyinen minäni kahlaa päivät samoilla rutiineilla, tuntuu että elämä rullaa jatkuvasti paikoillaan, mutta silti huomaa, että aika kuluu liian nopeasti. Nykyinen minäni on alakuloinen, elämänhaluton, aggressiivinen (ei fyysisesti), stressaa ja hermostuu pienimmistäkin asioista, henkisesti ja fyysisesti väsynyt, keskittymiskyvytön suurimmalta osin. Pelkään myös, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavaa. En kuitenkaan ole ajattele itsetuhoisesti, sillä haluan elää elämäni normaalisti loppuun, vaikka se ei olekaan ruusuilla tanssimista. Olin ennen hyvinkin positiivinen ihminen, hain joka tapahtumasta ja asiasta jotain hyvää, mutta nykyään en sitä enää tee. Itkukohtauksetkin ovat arkipäivää.
Perheeni kanssa ollessani teeskentelen kaiken olevan hyvin, sillä en halua huolestuttaa vanhempiani tai sisaruksiani omalla alakuloisuudellani. Poikaystävän kanssa välit ovat hyvin tulehtuneet, sillä olen usein hyvin kiukkuinen ja suutun helposti. En ole poikaystävälleni puhunut juurikaan pahasta olostani. Siksi hän on varmasti hyvin hämmentynyt tilastamme. Hän on huomannut että olen muuttunut, mutta en usko hänen edes aavistavan, että olen varmaankin masentunut.
Toki elämässäni on niitä hyviäkin hetkiä, jolloin ajattelenkin, että turhaa ajattelen olevani masentunut, kun saatankin voida hymyillä. Mutta sitten palaan taas alakuloisuuteen, enkä oikein tiedä miten suhtautua.
En todellakaan tiedä mitä tekisin...
Mutta nyt on toisin. Lukion jälkeen aloitin korkeakouluopinnot ja luulen että silloin se alamäki vasta alkoikin. Alkuun tuntui hienolta elää itsenäistä elämää poikaystävän kanssa, mutta se taisi olla sitä uutuudenviehätystä.. En tosin sitä tajunnut kuin vasta hetki sitten, kun aloin ajattelemaan, miten olen nykyiseen tilaani päätynyt.
Nykyinen minäni kahlaa päivät samoilla rutiineilla, tuntuu että elämä rullaa jatkuvasti paikoillaan, mutta silti huomaa, että aika kuluu liian nopeasti. Nykyinen minäni on alakuloinen, elämänhaluton, aggressiivinen (ei fyysisesti), stressaa ja hermostuu pienimmistäkin asioista, henkisesti ja fyysisesti väsynyt, keskittymiskyvytön suurimmalta osin. Pelkään myös, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavaa. En kuitenkaan ole ajattele itsetuhoisesti, sillä haluan elää elämäni normaalisti loppuun, vaikka se ei olekaan ruusuilla tanssimista. Olin ennen hyvinkin positiivinen ihminen, hain joka tapahtumasta ja asiasta jotain hyvää, mutta nykyään en sitä enää tee. Itkukohtauksetkin ovat arkipäivää.
Perheeni kanssa ollessani teeskentelen kaiken olevan hyvin, sillä en halua huolestuttaa vanhempiani tai sisaruksiani omalla alakuloisuudellani. Poikaystävän kanssa välit ovat hyvin tulehtuneet, sillä olen usein hyvin kiukkuinen ja suutun helposti. En ole poikaystävälleni puhunut juurikaan pahasta olostani. Siksi hän on varmasti hyvin hämmentynyt tilastamme. Hän on huomannut että olen muuttunut, mutta en usko hänen edes aavistavan, että olen varmaankin masentunut.
Toki elämässäni on niitä hyviäkin hetkiä, jolloin ajattelenkin, että turhaa ajattelen olevani masentunut, kun saatankin voida hymyillä. Mutta sitten palaan taas alakuloisuuteen, enkä oikein tiedä miten suhtautua.
En todellakaan tiedä mitä tekisin...
Vastaukset 20
Vanhimmat
Masennus on itse huomaamasi oire, se voi olla primäärinen depressio tai seuraus jo pidempään jatkuneesta stressistä, jonkinlainen tunne-elämän burn-out. Ilmeisesti et ole kertonut kenellekään oireistasi, et poikaystävälle, et ystäville? Hakeudu esim. opiskelijaterveydenhuoltoon juttelemaan tilastasi. En osaa itse arvioida, kuka olisi sopivin ammattilainen sinulle, psykologi tai psykiatri ehkä. Kannattaisi varmaan testata sinut myös ADD/ADHD:n varalta? Keskusteluapu helpottaa varmaan pahinta taakkaasi, lisäksi jokin sopiva hoitomuoto kuten psykoterapia, vertaistukiryhmässä käynti tai sopivalta tuntuva lääkitys voivat auttaa enemmän kuin tätä lukiessa voisit aavistaakaan. Elämä on edessä ja vaikuttaa sinunkin osaltasi lupaavalta!
Olen puhunut ikäiselleni sukulaiselle tilastani muutama päivä sitten. Hänkin kehoitti menemään lääkäriin, ja kyllähän se järkevimmältä vaihtoehdolta vaikuttaakin. Mutta kynnys hakea apua ulkopuoliselta tuntuu hirmuisen suurelta. Pelkään, ettei sanomisiani uskota, ja että lääkäri saattaa sanoa vain, että poden kaamosmasennusta ja että se menee ohi. Oli jo niin vaikeaa myöntää masennus itselleni (yritän vieläkin välttää tuota masennus-sanaa, koska ajattelen silti, että jospa tämä todella onkin vain väliaikaista, mutta petän sillä itseäni sillä todellisuudessa paha oloni on ollut maisemissa jo yli vuoden päivät), koska ulkopuolisen silmin elämäni pitäisi olla hyvällä mallilla ja asioiden pitäisi olla kunnossa.
Pitäisi kai vain yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja varata aika lääkärille.. En vain usko pystyv'äni siihen yksin.
Hämmästyin lukiessani tekstiäsi, nimittäin minulla on aivan sama asia ! En voi käsittää kuinka samanlainen tapaus on ! En myöskään ole puhunut asiasta suuremmin kenellekkään, olen ajatellut hoitoonhakeutumista mutta ei myöskään huvittaisi mitään apua toiselta taholta tai muuten pelkään että asiasta kehittyisi liian iso numero perheen ja muiden kesken, asia nostettaisiin esille ja ylireagoitaisiin, se lisäisi vain ahdistuneisuutta. Kunpa asian voisi vain hoitaa ilman suurempaa huomiota, hoitaa se vain pois alta ja jatkaa elämää iloisin mielin.
Välillä on myös näitä hyvän mielen aikoja kun voi vain nauraa ja tuntea normaalisti mielihyvää, mutta jälkeenpäin aina palaa se sama melankolia ja alakuloisuus. Jälkeenpäin vituttaa ja masentaa kuinka ei ole pystynyt nauttimaan siitä täysin.
Minullakin elämästä tullut kuin pitkäaikainen rutiini, sitä vain odottaa tulevaa ja elää aivan kuin epähuomioissaan, samojen joka viikkoisten rutiinien johdattamana. Sitä välillä pysähtyy miettimään ja katumaan kuinka vuodet ovat menneet ohi, saavuttamatta mitään mistä olisi voinut olla ylpeä.
Myös minulle ovat ns itkukohtaukset ja masennuskohtaukset hyvin yleisiä. Pelkkä menneen "minäni" ajattelu tuo mielipahaa, kun ajattelee sitä aikaa kun kykeni elämään joka päivän läpi nauttivana ja onnellisena. Tuntuu kuin epäonnistuneisuus ja suru seuraisi minua tässä alamäessä...
Ihanko totta? Tavallaan huojentavaa tietää, että jollakulla on samankaltaisia ajatuksia.
Olen nyt muutämän päivän ajatellut, että miten elämäni helpottuisi, jos vaan saisin suuni avattua ja kerrottua rehellisesti mitä tunnen ja minkälainen oloni on. Miten monta kertaa äitinikin on kysynyt, että mitä minulle kuuluu, koska hän aavistaa, että kaikki ei ole kohdallaan. Ja kuinka monta kertaa olen valehdellut asioiden olevan kunnossa. Miksen vain voisi sanoa suoraan, että kaikki asiat ovat täysin perseellään. Mutta olen vain liian suojelevainen muita kohtaan, olen aina ollut. Omien tunteiden huomioonottaminen ei ole niin tärkeää kuin muiden tunteiden huomioonottaminen.
Haluaisin niin kovasti ottaa sen askeleen, että varaisin ajan lääkärille. Haluan muutosta elämääni, en jaksa päivästä toiseen olla surullinen ja alakuloinen. Kaikki ansaitsee hyvän elämän, jopa minä mukaan lukien.
Eilenkin taas itkin silmäni turvoksiin. En vain enää jaksaisi sitä.
Edelleen, ihan sama juttu ! Tekisi välillä todellakin mieli tehdä asialle jotain, mutta toisaalta en halua että asiasta tulis iso numero ja muut vain huolestuisivat, ajatus tuntuu jotenkin ahdistavalta ja turhankin rasittavalta. Sanon aina olevani ihan kunnossa, aavistuksia on myös ollut.
En haluaisi sinänsä tosiaan tehdä asialle mitään mutten halua jatkaakkaan. Tuntuu että kaikki menee asia toisensa jälkeen pieleen, eikä siitä pääse itsessään eroon. Kerrankin kun jotain yrittää niin joutuu pettymään, joten toisaalta miksi edes yrittää.
Täältä löytyy toinen lähes tismalleen samoilla ajatuksilla. Suorastaan huojentavaa lukea että on muita joilla on tismalleen samanlainen olo.
Alkuun oli hyvin ajoittaista, mutta nykyään tuntuu että se alakuloisuus ja masentuneisuus on se hallitseva tunne. Töissä on loistava työporukka, mutta minun on todella vaikea sinne päästä. Kouluhommista en saa mitään otetta enää. Kaikki vain lipuu ohi enkä saa otetta oikein mistään. Noita lemmikeitäkin on ja ikävä kyllä ne saavat liian vähän huomiota. Hoidan ne, mutta en jaksa olla niiden kanssa. Onneksi ovat itsenäisiä. Olen päivittäin kiukkuinen ja kärttyisä ja suutun pienistäkin asioista. Samoin pieninkin asia voi saada minut itkemään. Olen haluton, väsynyt ja aggressiivinen myös hieman fyysisesti. Mutta, kuten sinäkin, patoan tämän kaiken aika pitkälle sisälleni. Vain kotona se purkautuu, ja mies saa siitä sitten osansa. Muille olen ystävällinen, iloinen, pirteäkin, korkeintaan väsynyt. Eipä taida kukaan muu kuin pari ystävääni tietää että minulla ei todella ole kaikki kunnossa.
Pari päivää sitten puhuin tästä miehelleni. Sain vihdoinkin suun auki. Se teki tästä todellista. Kun sen päästi suustaan edes jollekulle ihan kasvotusten, se tuli todelliseksi. Olin ystävän kanssa aiemminkin puhunut asiasta mutta netin välityksellä, joten se ei tuntunut vielä niin todelliselta. Nyt se tuntuu. Olen nyt päässyt hiuskarvan päähän että soittaisin lääkärille, mutta jotenkin kynnys on niin korkea. Osaksi tuntuu siltä että en yksinkertaisesti uskalla, koska en tiedä yhtään millainen ihminen siellä on vastassa, ymmärretäänkö minua vai vähätelläänkö tätä vain ja sanotaan että kyllä se ohi menee. Toisaalta sitten taas pelkään sitä itse hoitoprosessia - haluaisin voida paremmin, mutta en uskalla käydä läpi hoitoa. Suureksi osaksi kyse on kuitenkin siitä, että kun tulee hyvä päivä, on sellainen olo että kyllä tämä tästä, ei tarvitse minnekään mennä. Huonoinakin päivinä tuntuu siltä etten ole oikeutettu (ts. minulla ei ole mitään syytä) menemään lääkärille.
Tulevaisuus näyttää aika harmaalta, ja minä olen jopa ajatellut miten helppoa olisi kuolla pois. Itsemurhaa en ikinä tekisi, mutta olen joskus jopa toivonut että ajaisin kolarin jotta pääsisin vain makaamaan pariksi viikoksi.
Mutta yhden asian tiedän varmasti. Ei se tästä helpota. Se muuttuu pahemmaksi kunnes molemmat olemme täysin toimintakyvyttömiä. Kerätään siis rohkeus kasaan ja soitetaan lääkärille... :)
Noniin paremminhan ei voisikaan mennä.. Kirjoitin pitkät pätkät juttua, mutta koen päätti sitten jostain syystä poistaa koko roskan. joten sepä sitten katosi jonnekin kyberavaruuteen.
No jospa yritän jotain muistella ja kirjoitella uudestaan.
Hmm, no siis todella tuntuu huojentavalta kuulla, että muillakin on samankaltaisia ajatuksia. Vaikka onhan se kuitenkin ikävääkin, koska en haluaisi suoda tällaista pahaa oloa kellekään.
Kerroin poikaystävälleni ongelmistani. Tai no en kertonut, vaan asia ilmeni hirveän riidan yhteydessä. Lätkäisin poikaystäväni naaman eteen paperin, jolle olin kerännyt tietoa masennuksesta ja sen oireista. Tarkotus oli ollut, että rauhallisen keskustelun aikana olisin tuota paperia näyttänyt ja että olisimme voineet siitä sitten yhdessä puhua, mutta.. Eipä taas suunnitelmat toteutuneet ihan toivomallani tavalla. Hirveintä oli kuulla ja nähdä poikaystäväni reaktio, kun huusin hänelle ja lätkäsin paperin pöydälle. En oikein osaa kuvailla, mutta jotenkin oletin, että poikaystäväni kuvittelee hänen olevan ongelmana pahaan olooni, mutta samalla hän vaikutti niin välinpitämättömältä ja etäiseltä, että jotenkin masennuin entistä enemmän (niin hölmöltä kuin se kuulostaakin), sillä olisin kaivannut häneltä hieman tuellisempaa reaktiota. Mutta uskon, että se riitakin vaikutti siihen, ettei sitä kaivattua reaktiota tullutkaan. Sekään ei auta tilannetta, että poikaystävänikään ei kaikista parhaimmin voi.. Ja tästä juontuu sitten sivupolku asiaan, että haluaisin ennemmin auttaa ensin poikaystävääni kuin itseäni, vaikka tiedänkin, että voin henkisesti todella pahoin. Mutta olen vain sen kuontoinen, että jos vain pystyisin, niin ottaisin kaikki läheisteni surut ja murheet yksin kantaakseni, jotta heidän ei tarvitsisi ajatella surkeita asioita..
Typerintähän tässä on juurikin se, että tiedostaa sen, että ei tämä tästä helpota, mutta silti pitää kärvistellä pahassa olossa, vaikka apu todellisuudessa on vain puhelinsoiton päässä.. Kyllä on ihminen omituinen kapistus :)
Niin ja tosiaan itsekin olen turhan usein toivonut linja-autolla kulkiessani, että bussi ajaisi ojaan tai vastaavaa. En siis tosiaan siinä mielessä, että se olisi sitten se viimeinen matka, mutta että pääsisi joksikin aikaa irtautumaan normaalista arjesta, kun joutaisi makaamaan sairaalassa. Typeräähän tuollainen ajattelu on, mutta minkä sille mahtaa :/
Nimenomaan juuri tuo että ei haluaisi elämäänsä päättää, mutta jos pääsisi ihan kunnon syyn kanssa vain olemaan. Irti siitä missä nykyään on.
Ehkä poikaystäväsi on tässä vaiheessa vaikea ymmärtää asiaa jos tuota on kuitenkin jatkunut jo jonkun aikaa. Meillä mies ei myös oikein ymmärtänyt. Tai sanoi ymmärtävänsä, mutta siihen samaan syssyyn otti sitten syyn niskoilleen että hänen vikansa kun minä olen masentunut. Tuki, mutta osaltaan sitten jaksoi itseään sääliä siinä sivussa. Joten kyllähän se masensi myös vielä entisestään.
Ehkä minunkin pitäisi pyytää miestä lukemaan itse aiheesta, tuntuu ettei oikein ymmärrä millaisesta "taudista" on kyse.
Niin, ei hän varmaan vielä oikein ymmärrä asiaa. Varsinkin kun asian esitystapakaan ei ollut parhain mahdollinen.. Mutta hermostuksissaan sitä tekee kaikenlaista.
Mutta onhan se positiivista, että olemme nyt molemmat kuitenkin saaneet asian tuotua päivänvaloon (ehkä hieman eri tavoin, mutta lopputulos sama), joten jos tästä jaksaisi tarpoa ylöspäin. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa..
Ja voi olla ihan hyvä idea, että pyydät miestäsi lukemaan aiheesta, sillä silloin ei itse tarvitse sanoa juuri mitään, mutta toinen saa silti tarpeellista tietoa tilanteesta ja asia voi aueta toiselle paremmin. (Olen huomannut, että itsekin on helpompi kertoa mietteitä ja ajatuksia kirjoitetussa muodossa kuin verbaalisesti, koska usein menen niin lukkoon, etten yksinkertaisesti vain pysty sanomaan mitä haluan.)
Hei te kaksi, ymmärrän teitä sillä olen ollut hetki sitten samanlaisessa mielentilassa, kestämätöntä. Lääkärin luo hakeutuminen oli työtä ja tuskaa ja itkua ja hammasten kiristelyä kunnes onneksi uskaltauduin sen tekemään mieheni tuella.
En itsekään halunnut tehdä masennuksestani suurta numeroa ja tuntui kauhistuttavalta selvitellä asiaansa esim. terveyskeskuksen ilmoittautumisessa kun jonoa on takana, eikä edes sille sairaanhoitajalle joka aikoja vastaanotolle antaa.
Neuvoisin, että tilatkaa aika yksityiselle lääkäriasemalle. Itse käyn Mehiläisessä ja kun sinne varaa ajan puhelimitse tai kasvotusten hoitajalta niin he eivät kysy miksi, se on sinun ja lääkärin välinen asia!
Ajan voi varata myös netissä (googlaa mehiläinen ajanvaraus) itse. Ihan perus yleislääkäri käy aluksi ja minulle myös lopuksi sillä ilmoitin lääkärilleni 1. käynnillä että en missään tapauksessa halua/pysty/aio mennä psykiatrille tai mihinkään muualle kuin tämän lääkärin vastaanotolle. Olen pärjännyt tähän saakka hyvin ilman muita toimia kuin lääkitys, tämä on toki jokaisella oma juttunsa kuka mitäkin hoitoa tahtoo mutten todellakaan halua keskustella mistään asiastani yhdenkään muun terveydenhoitoalan henkilön kanssa oli sitten vaikka Psykiatrian Kuningas. Kauhistuttaa jo pelkkä ajatus. Saati vaatimalla vaatia apua terveyskeskuskeikkalääkäriltä joka vaihtuu joka kerta ja soitella hädissään minnekään mielenterveystoimistoon huh.
Kun lähdimme vastaanotolta olin niin onnellinen ja helpottunut että vihdoin uskaltauduin lääkärin luo että olin jo pelkän sen voimalla seuraavat 2 vrk onnesta taivaissa ja harmittelin etten ollut aiemmin hakeutunut hakemaan apua.
Voimia teille!
Leidit, menkääs lekuriin! Masennuksen oireet näkyy teidän kirjoituksista hirmu selvästi, ja apua tarviitte. Olen itse sairastanut masennusta, ja sanoisin, että jos itse miettii olenkohan masentunut, on jo todennäköisesti avun tarpeessa. Ja jos asiat on hyvin, miksi miettisi masennusasioita? :)
Hienoa on, että itse tiedostatte tilanteen, vaikka ikävää on ettei asiat ole mallillaan. Ja hienoa on, että pyritte tunnustamaan tilanteen, se on paranemisen edellytys, että myöntää olevansa sairas. Sitten pitäisi vielä kyetä hakemaan apua, ja suosittelen kyllä hakemaan sitä vielä, kun olette siinä kunnossa että jaksatte! Sillä hoitamattomana asiat eivät yleensä parane, vaan alamäki jatkuu ja masennus syvenee. Ja mitä pitempi ja/tai syvempi masennus, sitä pitempi paranemisprosessi.
Masennus on tänä päivänä niin yleinen, että en jaksa uskoa että lääkärit sanoisi että höpsistä, tyttö, meneppäs nyt vaan reippaana kouluun/töihin. Mutta ehkä on hyvä siihenkin varautua, kuulema kaikenkarvasia sairasloman vonkaajia on liikkeelllä. Miettikää etukäteen mitä sanotte lääkärille, asiaa ei auta jos koitatte olla sikareippaita cheerleadereita ja sivulauseessa lurautatte maininnan hiukkasen alakuloisesta olosta. Kertokaa väsymys, uupumus, toivottomuus, pinnistely, välillä ilon tunteita välillä surkeuden surkeus, jne.
Oma hoitoonpääsyni oli kiven takana, pari psykologia määritteli etten ole masentunut, ja osaltaan siihen varmasti vaikutti optimistinen luonteeni, mutta silti olen ollut jälkeenpäin äimistynyt siitä, että ammattilaiset toimi kuten toimi. Toinen esim. testasi masennusta sillä, että millä asteella koen mielialani olevan, asteikko oli 4-10 tai 1-10. En muista mitä vastasin, ehkä 6-7, mutta sen numeron perusteella hän ilmoitti etten ole masentunut. Ensin uskoin näitä asiantuntijoita, mutta myöhemmin mietin että eipä asioiden tila parane, ja onkohan tässä sitten jokin muu kyseessä. Hakeuduin ADD/ADHD-tutkimuksiin, ja oli siinä tilassa aika karmeaa että ne tehtiin sairaalan osastolla, kestivät viikkoja. Sain osan ajasta käydä kotoa käsin siellä, mutta 1-2vk:a piti silti olla osastollakin. Tutkimuspatteriin kuului myös muita sairauksia kuin ADHD:n tutkiminen, jotta voidaan sulkea muut vaivat pois. Masennus sieltä kuitenkin löytyi, ja itse ADHD:n olemassaolo on vieläkin hämärän peitossa, välillä näytti että sitä on ja välillä että ei. Masennus aiheuttaa nimittäin hyvin samanlaisia oireita kuin tarkkaavaisuushäiriö.
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Jatkoa siis edelliseen luritukseen.
Hoitona söin lääkkeitä, olin jyrkästi terapiaa vastaan. lääkehoito auttoi, ja olo parani. Elämään tuli valoa, ja tajusin kuinka pimeässä olinkaan henkisesti tarponut. Halusin lopettaa lääkkeen mahdollisimman pian, ja kun olin noin vuoden sitä syönyt, se lopettiin ja kävin vielä jonkin aikaa seurantakäynneillä. No, taas jälkiviisaana voin todeta, että lopetin lääkkeen liian aikaisin, ja ehkä olisi voinut kokeilla toistakin lääkettä. Tämä lääke valittiin siksi, että siinä on myös tarkkaavaisuuteen vaikuttavaa ominaisuutta. Se tepsi, mutta lääkkeen lopettamisen jälkeen n. vuoden kuluttua totesin että kappas, olo on parempi kuin silloin, kun lääkkeenkäytön lopetin. Ja taas siitä vuosi eteenpäin totesin että olo on edelleen parantunut. Myöhemmin seurasin sivusta tuttavan lääkitystä, ja hänellä eri lääke vaikutti todella nopeasti ja tehokkaasti, hänestä tuli oma iloinen itsensä viikkojen ja kuukausien kuluessa. En muista mikä lääke oli kyseessä, mutta luullakseni se oli keskittynyt vaikuttamaan serotoniiniaineenvaihduntaan.
Tällä hetkellä käyn terapiassa, minä, joka sitä vastustin henkeen ja vereen. :) Välillä olen sitä mieltä edelleen että tästä ei ole kikkareenkaan vertaa hyötyä, ja välillä taas tuntuu että no nytpä tässä asiassa solmu aukesi, ja toinenkin. Puoli vuotta on takana, ja välikatsauksen aika on, terapeutti ehdotti että tapaamisia lisättäisiin niin, että kävisin 2x viikossa. Olen taas karvat pystyssä että no ei kyllä, mutta pitää miettiä asiaa. Terapiani on luonnoltaan kognitiivista, mutta mietin sopisiko minulle kuitenkin paremmin ratkaisukeskeinen. Joka tapauksessa koen, että terapia on viimei´nen toivoni päästä taudista eroon, joten pakko siellä on käydä ja yrittää työstää asioita.
Jaksamisia kaikille, ja hakeutukaa hoitoon, älkää kärsikö! Ja on muuten hirveän tyypillistä ajatella etten halua huolestuttaa muita jne. Älkää kertoko heti niille, joita ette halua huolestuttaa, menette vain lääkäriin kaikessa hiljaisuudessa. Puhutte sitten ku puhututtaa. Itselläni kaikki näyttää ulospäin hyvältä, ja kun joskus kavereille puhuin että mietin olenko masentunut, he sanoivat että sinäkö, no et todellakaan, olet viimeinen ihminen josta sellaista voisi kuvitella. Koska olin iloinen ja nautin toisten seurassa olemisesta, silloin en vellonut omissa surkeuden syövereissä. Toinen, mistä sairauteni näkyy, on koti, joka on niin hirveässä sotkussa, että voitaisiin julistaa asumiskelvottomaksi. :) Mutta tätäkin pitää salata ulkomaailmalta, tapaan ihmisiä heidän kodeissaan tai kahviloissa jne. Tälle asialle toivoisin korjausta, mutta yksin en jaksa edes juurikaan aloittaa siivousurakkaa (joka varmaan kestäisi viikkoja tässä katastrofissa) ja kukaan ei jaksaisi istua seuraneitinä niin montaa päivää että kaaos olisi selvitetty. Siivousliikkeelle tätä ei voi antaa, sillä suurin ongelma on vaatteet, tavarat yms jotka ovat huiskin haiskin. Pienet kinttupolut menee huonekalujen välissä, mistä voi pujotella paikasta toiseen.
Menkää ystävät lääkäriin, siitä se lähtee!
Viestistäsi välittyvä hienoinen huumori (cheerleader hih) ja luonteesi perusvaloisuus ja positiivisuus valoi minuunkin ihan iloa ja olisin tuollaisen kirjoituksen tarvinnut silloin kun en kehdannu/uskaltanut mennä lääkäriin. Mieheni tosin puhui samoin ja menin.
Tuli hyvä mieli kirjoituksestasi vaikkei sitä oltu minulle tarkoitettukaan.
Kaikkea hyvää sinulle!
... terapiaan EN mene, ikinä, puhumaan asioitani "tuntemattomille" ;) Saapa nähdä muuttuuko mieleni kuten sinulla teki joskus aikanaan sitten :)
Mitäpä kuuluu aloittajalle? Kommentoin itse monta päivää sitten ja jälkikäteen tuli mieleen, että kun olet alunperin iloinen, normaali tyttö, niin en usko että pelkkä korkeakoulun aloitus käy näin masentamaan (itseäni se aikanaan piristi, kun löysin luottoystäviä samalla). Onko mahdollista, että e-pillerit ovat sinulle sopimattomia? Kokeilepa jättää pois pariksi kuukaudeksi ja tunnustele muuttuuko mielenmaisemasi.
Itse olen jo 40 ja itselläni tuli elämäni vaikein olo puolisen vuotta hormonikierukan (keltarauhashormoni) laiton jälkeen. Henkisiä raskaita masennus/ahdistusoireita ja fyysisiäkin, mm. kuumat aallot ja unettomuus. Tämän ikäiselle avun toi estrogeenikorvaushoito, nuorempien tosiaan kannattaisi miettiä käyttämänsä ehkäisyvalmisteen mahdollista vaikutusta psyykeen.
Toinen asia, mitä ehdotan, on että pidä kunnon tauko opinnoista, ehkä välivuosi (lopeta se suorittaminen ja perfektionismi ajoissa) ja tee pitkä ulkomaanmatka jonnekin, jossa olet aina halunnut käydä, yksin tai kaksin. Elämme vain kerran!
Ei ole oikein ollut voimia kirjoitella tänne, olen kyllä käynyt lukemassa keskustelua joka päivä, mutta en ole saanut aikaan, että olisin jotain kirjoittanut :/
Eli olo ei ole tästä juurikaan kohentunut, edelleen kynnys hakea apua on liian suuri, vaikka tännekin palstalle on tullut niin kovin rohkaisevia kommentteja (kiitos niistä kovasti, minulle on todella tärkeää huomata, että on ihmisiä jotka välittävät anonyymeistäkin ihmisistä).
En itsekään sanoisi, että tuo korkeakouluopiskelu olisi ainoa syy tilaani. Elämässäni on sattunut ja tapahtunut paljon ennen tuotakin, ja uskon että noin suuri muutos elämässäni vain edesauttoi (tai no edesjoudutti) pahaa oloani. En ole koskaan elämässäni ollut kovin itsevarma ihminen, pienenä minua kiusattiin, koska en ollut samannäköinen kuin muut (olin aina se joukon rumin..). Vanhemmaksi varttuessani olen alkanut esittämään itsevarmaa ja kasvatin melko kovan kuoren, jotta kukaan ei enää pilkkaisi tai haukkuisi, ja se auttoikin. Mutta itsevarmuuden aitouteen se ei vaikuttanut, edelleen vielä tänäkin päivänä olen todella epävarma itsestäni.
Uskallan epäillä e-pillereiden vaikutusta tilaani, vaikka en suljekaan ajatusta pois. Pillerit ovat alusta alkaen tuntuneet juuri oikeilta minulle, ja olen niitä syönyt jo useita vuosia. Mutta kiitos, että annoit ajatuksenaihetta kyseiseen seikkaan.
Ulkomaanmatka kuulostaa kovin hyvältä ajatukselta, mutta kuitenkin ajattelen opinnoista niin, että on parempi saada ne kerralla ohi, sillä en usko matkan onnistuvan kovin hienosti, kun ahdistuisin ajatuksesta, että opinnot odottaisivat edelleen nurkan takana.
Huomasin, että kun aloitin keskustelun, on siitä kohta jo kaksi viikkoa. Noihin viikkoihin on ehtinyt mahtua niin paljon ajatuksia, yhtenä hetkenä olen varma, että kerron tilastani äidille ja haen apua, mutta toisena hetkenä ajattelen, että mitä järkeä siinä olisi. Haluan apua, se on selvä asia, mutta edelleen avun pyytäminen on hirveän vaikeaa :/
Kiva kun kirjoittelit, ja ilmeisesti jatkatte poikakaverin kanssa samassa taloudessa? Pariterapia olisi varteenotettava vahtoehto jos edelleen näette tulevaisuuden yhteisenä, esim. seurakunnilla on hyviä kursseja joilla opitaan ilmaisemaan omia todellisia toiveita ja kuuntelemaan toista oikein.
E-pillerit ja masennus-asiastakin saa googletettua vaikka kuinka paljon tietoa, on täysin mahdollista että ne vaikuttavat esim. serotoniiniaineenvaihduntaan aivoissa haitallisesti vuosien käytön jälkeenkin. Tilasi on luultavasti n tekijän kasaantunut summa.
Muuta mitä tuli mieleen on että onko iloinen opiskelijaelämä juhlineen, harrastuksineen, konserteissa käymisineen, ystävyyssuhteineen ja seikkailuineen jäänyt sinulta tyystin väliin? Ei opiskeluaika ole ainoastaan ammattiin valmistumista huippuarvosanoin, sen tulee myös olla "elämän parasta aikaa". Veroja maksavaksi ja työn ja perheenemäntäroolin välissä sukkuloivaksi työmuurahaiseksi päädyt ennen pitkää, sitä ennen nuorena tulee elää, etsiä itseään, nauttia nuoruudestaan.
Jos olisin äitisi, jälkikäteen olisin järkyttynyt ja pahoillaan että tytär ei ole kertonut asioistaan vaan hautonut niitä yksin surunaan. Ellei vanhemmissasi ole narsistisia piirteitä, kerro ihmeessä äidille, kyllä hän aavistaa paljon. Saatat hämmästyä miten hyvin juttelukin auttaa.
Vielä: usein masennus ja ahdistus ovat normaalin elämän vaiheita, jolloin oma henkinen olemuksemme haluaa pysäyttää meitä miettimään elämämme suuntaa. Se on siis tarpeellinen kasvun vaihe, jota useimmiten on tarpeeton turruttaa lääkkeillä. Tommy Hellstenin lukemista suositellaan!
masennuslääkkeet ovat serotoniin takaisinoton estäjiä eli siis ssri- lääkkeitä. Niitä on paljon erilaisia, mutta mekanismi on sama. Joten fiksu on sellainen masennusihminen, joka ei heti ryntää lääkäriin, sillä tuota riippuvaisuutta aiheuttavaa ssri- lääkettä tulee aivan varmasti. Lääke tarkoittaa vakavaan masennustilaan annettavaa hoitoa.
Mutta, miksi sitten on masennusta? Ssri- lääke muuten aiheuttaa sitten keskittymiskyvyttömyyttä entisestään, joten sen kanssa kannattaa sitten pyytää lääkäriltä lääke, joka jolakin tavalla pitää lihaksiston rentona sekä estää lievää kouristelua ja samalla päänsärkyä. Pelkkä ssri- lääke ei anna opiskelulle rauhaa, koska se vilkastuttaa aivoja. Keskittymiskyky häiriintyy.
Minulla on ollut tuo ssri- lääke päällä 15 vuotta, mutta jotta pystyisin elämään normaalisti keskittyen, niin minulla on epilepsiaan tarkoitettu lääke samanaikaisesti, vaikka ei epiä olekkaan. Pelkkä ssri- lääke ( useita kokeiltu ) ei anna rauhaa sielulle ei yöllä eikä päivällä, mutta itkun ja pahimman masennuksen se kyllä poistaa. Lykkyä tykö lääkitykseen.
Ja jos ei opiskelu luonnista ja seurustelu smanaikaisesti,niin sitten pitää valita jompi kumpi. Opiskelu todellakin vaatii ihan omaa aikaansa ja keskittymistä. Jos hormoonit hyrrää ja alapäässä leiskuaa, niin miten ihmeessä pystyy keskittymään yliopisto-opiskeluihin.Kysyn????Ihan oikeesti.
Olin muutama päivä sitten gynekologini pitämällä yleisöluennolla, jossa käsiteltiin mm. vaihdevuosia. Kuvaamasi oireet ovat hyvin yhteneväisiä laskevan estrogeenitason aiheuttamiin menopaussioireisiin nähden?! Samalla otin vapauden kysäistä hänen mielipiteensä tapauksestasi. Hän kertoi että yhdistelmäpillerit pitävät elimistön estrogeeni- ja androgeenitasot matalansorttisena. Hän suositteli 3 - 6 kk taukoa pillereissä sinulle (siis ei vaihtoa pillerilaadusta toiseen). Siis ei e-pillereitä puoleen vuoteen, tilalle kondomi tai kuparikierukka ehkäisyvälineenä. Kerropa kuulumisia myöhemmin, lycka till!