Minulla oli 11 vuotias pieni ja erittäin rakas kissaneito..Jouduin lopettamaan hänet,kun hänellä todettiin jokin proteinniin imeytymishäiriö joka synnytti nestettä hänen pieneen masuunsa..En olisi millään halunnut luopua hänestä ja vieläkin kiellän tämän itseltäni! En ole kuin itkenyt koska ikävä on niin suunnaton ja olo niin tyhjä ja turta. Lopetus oli siis eilen..Kyselin etteikö mitään todellakaan ole tehtävissä? Kaksi lääkäriä totesivat että ei..En voinut kuin lopettaa hänet "nukuttamalla" ikuiseen uneen sen sijaan että olisin antanut hänen kuihtua ja kärsiä kivuliaasta hitaasta kuolemasta. Mentäessämme uudestaan lääkäriin hänen hengityksensä oli jo vaivalloista. Tämä oli siis eilen. Ikävöin niin kovaa rakkaan kisuni hajua, kehräystä ja "juttelua" Hän loistaa poissaolollaan täälä kotona. Toisaalta hän on nyt paremmassa paikassa ja ilman kipuja..Mutta en millään haluaisi hyväksyä tätä ja ikävä on niin sunnaton etten tiedä oikein mitä tekisin! Onko teillä muilla kokemuksia ja miten teidän elämä on jatkunut? Ne jotka ajattelevat että olen sairas ym kun ikävöin "pelkkää" kissaa/eläintä ei tarvitse vaivauta vastaamaan vaan voivat rauhassa jatkaa pinnallista kylmää elämäänsä minun puolestani. Minun rakas kissani oli minulle tärkeä, ei niinkuin ihmislapsi vaan niinkuin kissa..Tekee niin ikävää katsoa hänen pientä pesäänsä missä hän aina nukkui öitänsä ja nyt viimeisinä sairaina hetkinä makoili lähes koko ajan..:(
Kissan poismeno
*Numb*
10486
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voimia ja jaksamista surun kanssa! Tiedän tunteen, kun rakas koirani jouduttiin nukuttamaan ikiuneen vuosia sitten, tuntui etten pääse siitä millään yli, niin rakas ja ihana koirani oli. Kun koiraamme ei enää ollut, niin koti tuntui jotenkin niin tyhjältä.. En meinannut millään tottua siihen, että koiraa ei enää ole, se kun oli aina ovella vastassa häntää heiluttamassa, kun kotiin tulimme tai kun se kuuli, että jääkaapin ovi aukaistaan, niin se oli salamana keittiössä. :) Surulle pitää antaa oma aikansa, kyllä se siitä alkaa helpottamaan pikku hiljaa. Oman rakkaan lemmikkinsä nukuttaminen ikiuneen on raskas paikka! Mutta ainahan sitä pitää lemmikkinsä parasta ajatella ettei joudu kärsimään, olet siis tehnyt oikein! Nyt kissallasi on hyvä olla, kun sillä ei ole enää kipuja! Olen aina ajatellut jälkeen päin koirastani, että se leikkii ja juoksee siellä jossain.... Onnellisena ilman kipuja. Näin varmasti sinunkin kissasi! :) Toivotan oikein paljon voimia, itkeä pitää silloin kun itkettää!
Kiitos..Tuosta tulikin mieleeni,että tämä kissani oli myös aina minua ovella vastassa ja huusi oven takana kun kuuli että aamulla mieheni kanssa olimme heräneet. Jos ei heti jaksettu avata ovea niin hän hyppäsi kahvaan ja siten sänkyyn kiehnaamaan,kehräämään ja naukumaan..En itsekkään usko että ikinä unohdan häntä mutta suru varmasti joskus vielä helpottaa, ainakin tämä ylitsepääsemätön suru..:(
Rakkaan lemmikin menettäminen on todella raskasta. Ei sitä voi ulkopuolinen edes ymmärtää. Mutta kyllä se kipu pikkuhiljaa ohi menee. Itselläni oli sellaisia keinoja kun kissani kuoli että poltin hänen muistolleen kynttilää sekä mietin niitä hyviä hetkiä ja itkin itkuni ihan rauhassa. Laitoin myös kirjahyllyyn kauniisiin kehyksiin kuvan kissatytöstäni. Hän oli vasta kolmivuotias kun kuoli, mutta kovasti rakastin häntä jo.
Suru on varmaan kamala.
Minulla on kaksi ihanaa kissaa. Toinen, seitsemän vuotias prinsessani sai juuri kaverikseen pienen Pennun, joka on tuonut hänen elämäänsä uusia virikkeitä ja asioita.
Yritä jaksaa ystävän menetys ja harkitse, voitko ottaa pienen pennun pian tilalle.
Vanha kissasi on nyt onnellinen ja valitsee sinulle kyllä uuden pennun, joka vain tulla tupsahtaa elämääsi.
Näin teki minun edellinen kissani, joka kuoli 18 vuotiaana.
Tosin aikaa siinä vierähti 8 vuotta, mutta kuitenkin.
Myötätuntoa täältä Kajaanista sinulle!
Tiedän tunteen, on niin tyhjä ja lohduton olo.
Kisssalla on nyt hyvä, ei ole kipuja.
Olo on tosiaan vielä todella surullinen, kun kaikki asiat muistuttaa hänestä :( Olen miettinyt uuden ottamista, mutta en oikein tiedä..Se voisi näin nopeeta olla vaan korvike vanhalle. Antaa ensin ajan mennä ja katson sitten..Kiitoksia teille kaikille jotka ymmärrätte..:(
Kissan pois meno on kova pala kenelle tahanasa. Itselläni kuoli n 2kk sitten 17 v kissa pappa ja se otti koville, Kissa oli kuitenkin ollut minulla niin kauan kun muistan. Kissani kuolema oli melko hidas, mutta onneksi loppua kohden nopea. Ikävä on vieläkin aivan hirveä ja tuntuu et tippa tulee linsiin kun luen näitä muiden txtejä:/ Tämä voi kuulostaa kliseeltä, mutta kannattaa antaa aikaa koska vain se auttaa ikävään, vielä tulee se aika jolloin muistelet kissaasi vain ilolla ja jolloin olet valmis ottamaan uuden rakkaan ilman että se olisi korvike vanhalle..
Kyllä lemmikki saa ja voi olla rakas. On minullakin ollut kissoja. Ja kovasti on itketty niiden kuoltua. Yhtä asiaa vain en sulata. Se on se että eläimestä käytetään sanaa "hän". Eläin on minulle "se", vaikka onkin rakas.
No eiköhän eläin voi olla jollekkin HÄN jos on rakas eikä SE niinkuin sinun mielestäsi..Jos et sitä sulata niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Voimia sinulle suruun! Kukaan ei voi sanoa, että surusi olisi vähempiarvoinen,, koska kysymyksessä on vain kissa. Jokaisen suru on niin yksilöllinen ja muistot ovat niin eilaiset kaikilla. Itselläni on vähän erillainen tarina kissani kanssa, jonka mieheni joutui viemään lopetettavaksi muutama päivä sitten. Kissamme oli hyvin rakas meidän koko perheelle. Meillä myös kaksi pientä lasta 9 kk ja 2,5 v. Kissa oli meillä ollut kolme vuotta ja koskaan ei mitään ongelmia ole ollut. Kissa nukkui samassa sängyssä ja aina oli vastassa ovella ja viihtyi sylissä. Viimeisenä päivänä hain 9kk lapsemme vaunuista nukkumasta sisälle ja riisuin ulkovaatteita sohvalla sylissäni. Yhtäkkiä täysin ilman varoituksia, kissamme hyppäsi karvat pystyssä vauvan päälle. Onneksi vauva oli sylissäni ja nousin seisomaan. Kissa raateli käteni ja jalkani todella useista kohdista verille ja käteni turposi sormien yläpuolelta. Vauva sai naamansa pieniä jälkiä ja yksi raapaisu osui luomeen. Pakenimme kissaa wc:hen, josta hain sitten vielä toisen tyttäreni ja puhelimeni lattialuutun avulla pois kissan luota. Vanhemmalle tyttärelle kissa ei tehnyt mitään. Kissa myös hyökätessään laski kakat alleen. Sain soitettua apua paikalle, koska mieheni on yli 100 km päässä töissä. Kaverini tuli ajamaan kissan makuuhuoneeseen. Lähdin paikkauttamaan terveysasemalle haavojani ja sain tetanus vahvistuksen ja antibioottikuurin. Menimme vanhempieni luokse siksi aikaa kun mieheni tuli kotiin. Mieheni vei kissan eläinlääkäriin, jossa lääkäri sanoi että ei edes tutki kissaa, koska on lapsen päälle hyökännyt. Epäili kuitenkin, että aivokasvain tai kipirauhaset olivat aiheuttaneet tämän agressiivisuuden. Minun on ollut kovin vaikea sulattaa tätä kaikkea. Kysymykset pyörivät päässä. Valtava ikävä ja toisaalta valtava helpotus siitä ettei kissa ehtinyt raadella vauvaa. Minustakin tuntuu etten tiedä miten pääsisin asian yli. Olen miettiny että jos olisin tehnyt jonkun asian toisin olisiko näin tapahtunut, mutta tiedän etten olisi voinut tehdä mitäään. Olen yrittännyt ajatella että jos kissalla on hyökätessä ollut kovat kivut, on hänen nyt helpompi olla. En osaa kissalleni olla vihainen siitä mitä teki koska tiedän ettei hän ollut oma itsensä. Minua painaa myös se etten ehtinyt hyvästellä kissaani ennenkuin mieheni vei hänet pois. Tiedän kuitenkin etten olisi pystynyt olemaan vierellä kun sai piikin. Eihän tämä asia ikinä unohdu, mutta ajankanssa toivottavasti on itsellä helpompi olla.