Minun tekisi mieli tappaa itseni,olen miettinyt sitä jo lapsesta saakka. Olen masentunut,mutta en ole hakenut siihen apua,koska en halua. Millään ei ole minulle mitään merkitystä, en välitä mistään enää. Aamulla herääminenkin on hirveää koska minun tekisi mieli vaan nukkua,kun herään,toivon että päivä olisi jo ohi. Koulukaan ei kiinnosta,vaikka sen pitäisi jotta saisin hyvät paperit sitten kun valmistun ammattiin.
Masennus alkoi minulla murrosiän alussa,osa syynä saattaa olla huonot kotiolot ja ala-asteen lopulla ollut koulukiusaaminen Ja tunteiden kieltäminen koska olen homo,hyväksyin itseni vähän aikaa sitten ja huomasin että oloni helpottui hiukan. Perheeni ei tiedä että olen masentunut,tai sitten he eivät vaan tajua sitä. Jokin aika sitten meinasin mennä juttelemaan koulukuraattorin kanssa,mutta sitten tajusin että ei se auta mitään,helpommalla pääsen kun päästän itseni päiviltä. Joskus itkin aika paljon,mutta nyt en voi enää edes itkeä,välillä mietin surullisia asioita jotta alkaisin itkeä,mutta en vain voi,joskus saatan itkeä pari kyyneltä,mutta se ei tunnu oikealta itkulta. Olen 17vuotias poika ja elämän pitäisi olla edessä mutta en vain halua enää olla täällä..
Masennus alkoi minulla murrosiän alussa,osa syynä saattaa olla huonot kotiolot ja ala-asteen lopulla ollut koulukiusaaminen Ja tunteiden kieltäminen koska olen homo,hyväksyin itseni vähän aikaa sitten ja huomasin että oloni helpottui hiukan. Perheeni ei tiedä että olen masentunut,tai sitten he eivät vaan tajua sitä. Jokin aika sitten meinasin mennä juttelemaan koulukuraattorin kanssa,mutta sitten tajusin että ei se auta mitään,helpommalla pääsen kun päästän itseni päiviltä. Joskus itkin aika paljon,mutta nyt en voi enää edes itkeä,välillä mietin surullisia asioita jotta alkaisin itkeä,mutta en vain voi,joskus saatan itkeä pari kyyneltä,mutta se ei tunnu oikealta itkulta. Olen 17vuotias poika ja elämän pitäisi olla edessä mutta en vain halua enää olla täällä..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Todella vaikea miettiä tekstisi luettuani oikeita sanoja sanoa sinulle. En ole kovin paljon sinua vanhempi,, ja jokunen aika sitten tajusin itsekin, että olen masentunut. En ole hakenut apua. Vielä. En uskalla, vaikka uskoisin sen auttavan. Ja todella uskon, että avunpyytäminen auttaisi sinuakin. Niin kliseiselta kuin se kuulostaakin, itsemurha ei ole ratkaisu. Etkö ole utelias tietämään mitä kaikkea sinulla voisi olla elämässäsi, jos saisit haettua ensin apua? Vaikka itsekin olen kovin skeptinen tulevaisuuteni suhteen, uteliaisuus voittaa. Haluan tietää voinko palata takaisin omaksi itsekseni, voiko tämä paha olo todella siirtyä syrjään.
En tiedä onko sanoistani juurikaan apua sinulle, mutta toivon, että et luovuta liian helpolla. Toki itsemurha on jonkinmoinen ratkaisu, mutta en usko sen olevan oikea ratkaisu.
Tiedän, että avun hankkiminen on iso askel. Olenhan huomannut sen itsekin, mutta vielä jonain päivänä sen teen, sillä en jaksa tätä pahaa oloa ainiaan. Toivottavasti sinäkin. Toivotan paljon tsemppiä, äläkä luovuta!
Faktatietoa on se, että nuorena alkanut masennus paranee lähes aina! Mene ihmeessä kuraattorille puhumaan, hän osaa ohjata sinua eteenpäin. Lääkkeetkin voivat saada ihmeitä aikaan, kun kaikista synkin pilvi siirtyy päältä pois. Itse olin hämmästynyt miten hyvä olo lääkkeestä tuli.
Äijä joka on puukotellu vaikka ketä pitäs kysyy
vetäsekkö puukon toho rintaan et pääsis pois.
Masennuin vakavaan 1v sitten.
Täällä kirjoittaa yks 18-v tyttö. Samaistuin ihan täysin tohon sun tekstiin, ihan kun olisin itse kirjoittanut sen... Mut pakotettiin vuosi sitten kouluterkkarille ja kävin siellä pari kertaa jonka jälkeen se laitto lähetteen jollekki nuorisopsykologille, jossa en ikinä käynyt. Mä en osaa enkä edes halua puhua tunteistani jollekkin ihan vieraalle tyypille, joka ei mitenkään voi ymmärtää miltä musta tuntuu jos siltä itestään ei tunnu samalta, vaikka se puhuminen varmaan auttais. Mielummin puhun luottoystäville, mut ei niitäkään aina jaksa vaivata. Mutta älä tee itelles mitään vaikka kuinka mieli tekis. Kannattaa yrittää puhua jollekkin frendille tai muulle jos pystyt, tai vaikka mulle. Täällä on yks joka todellakin ymmärtää miltä susta tuntuu
HEI!
Hakekaa ihmeessä apua.Olen itse päälle 40 ja masennuin varmaan jo 11 vuoitaana kun isäni kuoli.Kukaan ei tajunnut auttaa....vasta 30 jälkeen tajusin hakea apua.Lääkkeet pelotti aluksi aivan mielettömästi....mutta sitten huomasin että ne auttaa,eikä niistä tule riippuvaiseksi.(serotoniini)
Nyt olen miettinyt miten asiat voisi olla aivan toisin jos olisin jo nuorena saanut tukea ja apua.Siksi suosittelen että haette itse apua kun tiedostatte tilanteenne noin hyvin.Olette fiksuja!
Elämä on todella kovaa nykyään,mutta periksi ei pidä antaa.
Sitten nämä "kallonkutistajat" muuten ymmärtävät,ovat vaitiolovelvollisia,eivät naura tunteillenne vaan antavat työkaluja=eli ajatuksia miten voisi mennä eteenpäin.Mihinkään ei pakoteta.On vain luotettava että he todella yrtittävät auttaa....ja se vielä,että jos terapeutti tuntuu sellaiselta että ei kertakaikkia synkkaa niin voi kysyä pääsisikö toiselle ihmiselle.
Mutta hakeakaa apua!!!!!
Se kannattaa.
Kun huomaat, ettet tosipaikan tullen uskallakaan tappaa itseäsi siten, kuten olet sen pääsi sisällä tarkkaan suunnitellut jo moneen kertaan, tervetuloa helvettiin.
Siitä se masennus vasta alkaakin, kun edes se ei enää tuo lohtua, että päivät voi päättää.
Vatvoin vastaavia ajatuksia, kunnes ystäväni passitti minut lääkärile. Se oli hyvä, koska masennuslääkkeet alkoivat toimia suht nopeasti ja vaikka vieläkin tuntuu välillä vaikealta, enää ei ole itsariajatukset olleet mielessä! Kävin itse aiemmmin näillä sivuilla, enkä olisi halunnut mennä puhumaan ongelmista lääkärille vaikka täällä sitä niin suositeltiin. Olen kuitenkin onnellinen, että vihdoin uskalsin. Nykyään on niin paljon masennuslääkkeitä kayttäviä. Varmaan on paljon masennuksesta toipuneitakin! Ei ole mikään häpeä pyytää apua, sitä varten ne lääkärit ovat!