Suoritan työharjoitteluani tällä hetkellä eritoten liikuntavammaisten (vaikeastikin liikuntavammaisten ja lievästi kehitysvammaisten) nuorten parissa yläkoulussa ja mielessäni pyörii nyt itselleni ongelmaksi muodostunut tilanne:
Onko vammaisella oppilaalla oikeus saada välittävää avustamista ja opetusta vai pitääkö jo nyt pohtia toiminnassaan sitä näkökulmaa, kun laitoksissa henkilökunnalla ei ole aikaa tarjota tukea ja tervettä läheisyyttä asukkailleen? Joidenkin avustajien mielestä koulu on näiden elämässä viimeinen paikka, jossa tarjotaan yhtä paljon tukea. Tuntuu vaan aika rankalta ajatus- ja toimintamallilta, jota on kyllä hyvin vaikea toteuttaa.
Tunnen itseni ehkä jollain tavalla liian kiltiksi tai välittäväksi tällä hetkellä. Haluan tuoda oppilaiden positiviisia ominaisuuksia esille, kannustaa heitä ja tukea.
Kiitos jo etukäteen kaikenlaisista vastauksista.
Onko vammaisella oppilaalla oikeus saada välittävää avustamista ja opetusta vai pitääkö jo nyt pohtia toiminnassaan sitä näkökulmaa, kun laitoksissa henkilökunnalla ei ole aikaa tarjota tukea ja tervettä läheisyyttä asukkailleen? Joidenkin avustajien mielestä koulu on näiden elämässä viimeinen paikka, jossa tarjotaan yhtä paljon tukea. Tuntuu vaan aika rankalta ajatus- ja toimintamallilta, jota on kyllä hyvin vaikea toteuttaa.
Tunnen itseni ehkä jollain tavalla liian kiltiksi tai välittäväksi tällä hetkellä. Haluan tuoda oppilaiden positiviisia ominaisuuksia esille, kannustaa heitä ja tukea.
Kiitos jo etukäteen kaikenlaisista vastauksista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
näkökohtia
http://www.sodankylan-invalidiyhdistys.com/1/tarkoitus.html
että et ole vielä niin leipääntynyt avustaja. Mitä alaa opiskelet?. Tuollaiset positiivisuudet ja empaattisuudet ovat hienoja asioita maailmassa.
Opiskelen koulunkäyntiavustajaksi, jolla on pieni taito viittomista ja muista kommunikointimenetelmistä.
Toivottavasti tämä empatiakyky ei myöskään katoa minusta.
Joillakin menee tuo empatia ja välittäminen yli. Nuori haluaa jo itsenäistyä, siinä määrin kuin mahdollista.
Joidenkin mielestä, en väitä koskevan sinua, välittäminen on sitä, että tyrkytetään liikaakin apua ja tukea, eikä luoteta siihen, että täysipäinen liikuntavammainen osaa apua pyytää.
On tietenkin vammaisia, jotka eivät osaa näitä asioita ilmaista, ja heidän kanssaan on mentävä eri tavalla.
Mutta jos jostain olen jopa katkera perheelleni ja aikoinaan käymälleni liikuntavammaisten valtion erityiskoululle, on se ettei itsenäisyyteen kannustettu, vaan aina oltiin tyrkyttämässä apua.
Minulle selvisi vasta 12-15-uotiaana, että pystyn pukeutumaan itsenäisesti, koska aina siihen asti oli väkisin haluttu auttaa vaatteita päälle. Samaa ylisuojelemisen halua oli henkisellä puolella.
Vammaisia ei kannata valmentaa maailmaan, jollaista ei ole olemassa. Pilvilinnoja ei ole olemassa. Kannattaa valmentaa realismiin, koulun turvallisista rajoista lähtien tietenkin.
voi olla positiivisesti kannustavaa, että vammaisista nuorista saadaan itsensä tuntevia vahvoja nuoria. Kannattaa opiskella ja hankkia semmoinen ammatti jossa pystyy toimimaan, tai jos se ei mahdollista kannattaa harrastaa ja vaikuttaa. Kun vammaisen elämälläkään ei ole harjoituskierroksia.
Älä höösää tai paapo, vaan säilytä realismi.
Mutta, säilytä inhimillisyytesi ja ole ihminen ihmiselle koka urasi ajan!
Maailma tarvitsee ja tulee aina tarvitsemaan ihmisiä, jotka oikeasti välittävät. Ja muista, että aito välittäminen on aina eri asia kuin holhoaminen tai lässyttäminen...