Aika moni täällä tuntuu olevan koulukiusattu, tai muuten vaan kärsii lapsuuden traumojen jälkiseurauksista ja ymmärrän aivan hyvin miten tuollaiset vaikuttavat ihmiseen. Siitä havahduinkin miettimään, miksi minusta tuli tällainen kuin olen, syrjään vetäytyvä, ihmisiä karttava, vaikka asiani ovat aina menneet melko hyvin.
Olen nyt lähes parikymppinen pojankoltiainen. Minua ei ole varsinaisesti koulukiusattu missään vaiheessa, mitä nyt jotain satunnaista nälvintää yläasteen ylempiluokkalaisilta, mitä varmaan lähes jokainen saa joskus kokea. Vanhempani eivät ole kohdelleet minua kaltoin, päinvastoin. He eivät ole edes eronneet. Minulla on sisaruksia jotka menestyvät aivan hyvin sosiaalisesti. En koe että ulkonäköni olisi mitenkään erityisen huono. Olen menestynyt koulussa ihan riittävän hyvin. Harrastukseni suijuivat mainiosti. En ainakaan muista että olisin lapsena jotenkin traumatisoitunut.
Missä siis oikein tyrin niin, että kartan nyt sosiaalisia tilanteita kuin ruttoa, enkä vietä aikaani kavereiden kanssa? Tosin, vanhempani tuntuvat olevan asiasta enemmän huolissaan kuin minä...
Jos joku on kokenut samanlaista tai osaa antaa jotain näkemystä asiaa, antaakaa kuulua
Olen nyt lähes parikymppinen pojankoltiainen. Minua ei ole varsinaisesti koulukiusattu missään vaiheessa, mitä nyt jotain satunnaista nälvintää yläasteen ylempiluokkalaisilta, mitä varmaan lähes jokainen saa joskus kokea. Vanhempani eivät ole kohdelleet minua kaltoin, päinvastoin. He eivät ole edes eronneet. Minulla on sisaruksia jotka menestyvät aivan hyvin sosiaalisesti. En koe että ulkonäköni olisi mitenkään erityisen huono. Olen menestynyt koulussa ihan riittävän hyvin. Harrastukseni suijuivat mainiosti. En ainakaan muista että olisin lapsena jotenkin traumatisoitunut.
Missä siis oikein tyrin niin, että kartan nyt sosiaalisia tilanteita kuin ruttoa, enkä vietä aikaani kavereiden kanssa? Tosin, vanhempani tuntuvat olevan asiasta enemmän huolissaan kuin minä...
Jos joku on kokenut samanlaista tai osaa antaa jotain näkemystä asiaa, antaakaa kuulua
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itseänikään ei koulukiusattu tai mitenkään muuten mennyt lapsuudessa mitään huonosti. Taisin tosin pitää lapsena tietokoneesta vähän liikaakin, joten aikaa ei jääny sosiaalisille suhteille (BIG MISTAKE, nyt sosiaalinen elämä olis enemmänkin kuin kaivattua).
Tosin oon saanu tilanteeseen vähän parannusta ja mulla oli maanantaina jonkinlaista sosiaalista elämää (harvoin, mutta kuitenkin joskus).
Tuo tietokoneesta pitäminen kuulostaa kyllä tutulta. Sitä ennen Nintendosta ja Gameboysta. Hmmm. Tosin pienempänä olin kyllä aika paljon kavereidenkin kanssa, mutta silti pieni muistikuva on että pelit vetivät kuitenkin kovemmin puoleensa. Muistan kyllä myös sen että aikoina joina kaverit vielä soittelivat ja ehdottelivat jotain, kieltäydyin turhankin usein ilman mitään kunnollista syytä. Halusin vain olla kotona, enkä välttämättä tuolloin edes pelannut.
Aikalailla samanmoinen tarina mulla. Mua kyllä joskus hiukan kiusattiin, mutta ei pahasti, ja oli muita joita kiusattiin oikeasti aika julmasti, mua ei sillä tavalla. Vanhempani eivät ole eronneet, mulla oli onnellinen lapsuus, olin rakastettu. Mä luulen että se syrjäänvetäytyväisyys on geeneissä jotenkin... Koska olin aika rauhallinen ja ujo lapsi. Samoin vanhempani ovat sellasia aika rauhallisia ja vaatimattomia ihmisiä, olen siis saanu sellasen käyttäytymismallin jo pienenä. Vanhemmiltahan sitä eväät elämään saa, ainakin osittain. En ole rohkea, pikemminkin varovainen (ja niin, äitini on ihan ylivarovainen murehtija), ja jään siksi helposti puheliaampien jalkoihin enkä "uskalla" ottaa sitä tilaa... Joten tosi vaikeaa on ollu ystävystyminen yhtään kehenkään. Maailma on liian hektinen, mä tarvitsen enemmän aikaa. Ja tuntuu että vain harva jaksaa odottaa että alan avautua.
Aivan varmasti geeneillä on merkityksensä näissä asioissa. Vanhempani eivät ole samanlaisia kuin minä, mutta... synnynnäinen "vika" tämä tosiaan tuntuu olevan. Nyt kun asiaa mietin, olen ollut tällainen aivan pienestä pitäen. En ollut päiväkodissa. Lastenleireille en olisi halunnut mennä, en sitten kirveelläkään. Vanhempani joutuivat turvautua lahjontaan, jotta saivat minut käymään jonkin sortin päiväkerhossa. En nyt muista oliko esikouluun menemisessä jotain ongelmia, mutta siitä lähtien kouluun meno on kuitenkin sujunut ongelmitta.
Tekemiset kavereiden kanssa tapahtuivat aina heidän aloitteestaan, itse en ole koskaan mitään järjestellyt. En ole jotenkin kokenut tarvetta. En ole aivan varma koenko vieläkään. Koen sosiaaliset tilanteet sen verran rasittaviksi, eritoten uusien ihmisten kohdalla, että niistä tuleva positiivinen kokemus jäävä surutta rasituksen varjoon.
Jotenkin sitä on vain elänyt elämäänsä sen kummempia miettimättä tähän asti, ja tuntunut ihan hyvin menevän. Käynyt kouluja ja sellaista, siellä tavannut ihmisiä ja sen sellaista. Nyt kun ollut yli puoli vuotta kaikki arkipäivät yksin kotona (porukat tulee aina illaksi) ja vanhojen tuttujen tapaamiset on yhden käden sormilla laskettavissa... Puolivillaiset työnhakuyritykseni eivät ole tuottaneet tulosta. Mitä tämmöinen ihminen tässä maailmassa oikein tekee? Elämä tuntuu olevan ihan suolesta, tulevaisuus ahdistaa. Yksin oleminen on neutraalia suota ja seura tuntuu vain jopa pahemmalta. Näistä asioista puhuminen elävässä elämässä on jotain mitä tuskin koskaan tulen tekemään.
En muuten edes tiedä miksi tänne tällaista kirjoitan. No, ehkä joku voi näistä saada jotain irti itselleen, että kas, jollain menee vielä huonommin.
Teksti lähti taas vähän oudoille poluille, mutta ujopiimä, toivottavasti kohdallesi osuu ne oikeat ystävät.