Terve. Innostuin tässä kirjoittelemaan muuten vain ja olisi kiva saada jonkinlaista palautetta teiltä. Kiitos!
Katulamput hohtavat kauempana selkäni takana kun kävelen pimeää soratietä. Valot heijastavat puiden alastomat oksat jäätyviksi sormiksi tien varteen. Kävellessäni tuulee painaa kasvojani vasten kylmyyttä joka tuntuu kuin partateriä lentelisi ilmassa. On marraskuu ja mikään ei suju.
Jatkaessani matkaa askel askeleelta ja kirosanoja jakaessa tuntemattomalla kuorolle, mieleeni muistuu viime kesän hekumalliset muistot. Nämä muistot lämmittävät jäätyneitä poskipäitäni ja muutenkin vapisevaa vartaloani. Sitten pysähdyn, otan etunojan ja valmistaudun todella suureen aivastukseen. Hyppään ilmaan samalla kun minusta tulevat pöpöt lentävät monta sataa kilometriä tunnissa maahan. Miksi sinun piti lähteä?
Päästessäni kotiovelle koitan heiluttaa kylmyyden pois kehostani. Potkin lumet kengistäni jotka ovat siihen itsepäisesti juuttuneet. Kylmät sormeni tarttuvat jäiseen avaimeen ja työnnän sen lukkoon. Potkaisen ulko-ovea kengällä samalla kun käännän avainta. Ovi aukeaa ja astuessani eteiseen lämmin ilma syöksyy jäätyneitä poskiani vasten.
Teen ruokaa. Oikeastaan lämmitän sitä. Asuntoni on vanhan pariskunnan talo, jotka jättivät elämän taakseen pari vuotta sitten. Joskus tunnen heidän läsnäolon kun lattia päästää itsestään vanhan pierun. Istun puiselle tuolilleni ja nojaan pöytään käsilläni. Mikropizza on aina mikropizza totean ja alan syömään. Kun otan ensimmäisen haukun ja valmistaudun nielaisemaan sen maidon kera ovikello soi.
Hätkähdän ja mielessäni käy monta ajatusta salaperäisestä vierailijasta. Eteeni heijastuu mielikuva poliisista. ”Tulisitteko asemalle keskustelemaan?” Eikai nuoruuden hölmöilyni kostaudu tänä marraskuun iltana poliisien sakoilla? Nielaistuani pizzan palan se tuntuu kuin se juuttuisi aataminomenaan kiinni. Yskähdän pari kertaa ja saan palan vatsalaukkuuni.
Nousen tuoliltani ja otan pari askeletta. Avaan eteisen oven. Ulko-oven ikkunasta näkyy pieni varjo. Ehei, ei se ole poliisi. Jehovan todistaja? Olen kyllä yksinäinen, mutta en niin yksinäinen. Otan vasemmalla kädellä kahvasta kiinni ja väännän oikealla lukkoa. Ovi lähtee hitaasti aukenemaan ja vieras paljastuu sentti sentiltä. Katseemme kohtaavat. ”Sinä?”
Katulamput hohtavat kauempana selkäni takana kun kävelen pimeää soratietä. Valot heijastavat puiden alastomat oksat jäätyviksi sormiksi tien varteen. Kävellessäni tuulee painaa kasvojani vasten kylmyyttä joka tuntuu kuin partateriä lentelisi ilmassa. On marraskuu ja mikään ei suju.
Jatkaessani matkaa askel askeleelta ja kirosanoja jakaessa tuntemattomalla kuorolle, mieleeni muistuu viime kesän hekumalliset muistot. Nämä muistot lämmittävät jäätyneitä poskipäitäni ja muutenkin vapisevaa vartaloani. Sitten pysähdyn, otan etunojan ja valmistaudun todella suureen aivastukseen. Hyppään ilmaan samalla kun minusta tulevat pöpöt lentävät monta sataa kilometriä tunnissa maahan. Miksi sinun piti lähteä?
Päästessäni kotiovelle koitan heiluttaa kylmyyden pois kehostani. Potkin lumet kengistäni jotka ovat siihen itsepäisesti juuttuneet. Kylmät sormeni tarttuvat jäiseen avaimeen ja työnnän sen lukkoon. Potkaisen ulko-ovea kengällä samalla kun käännän avainta. Ovi aukeaa ja astuessani eteiseen lämmin ilma syöksyy jäätyneitä poskiani vasten.
Teen ruokaa. Oikeastaan lämmitän sitä. Asuntoni on vanhan pariskunnan talo, jotka jättivät elämän taakseen pari vuotta sitten. Joskus tunnen heidän läsnäolon kun lattia päästää itsestään vanhan pierun. Istun puiselle tuolilleni ja nojaan pöytään käsilläni. Mikropizza on aina mikropizza totean ja alan syömään. Kun otan ensimmäisen haukun ja valmistaudun nielaisemaan sen maidon kera ovikello soi.
Hätkähdän ja mielessäni käy monta ajatusta salaperäisestä vierailijasta. Eteeni heijastuu mielikuva poliisista. ”Tulisitteko asemalle keskustelemaan?” Eikai nuoruuden hölmöilyni kostaudu tänä marraskuun iltana poliisien sakoilla? Nielaistuani pizzan palan se tuntuu kuin se juuttuisi aataminomenaan kiinni. Yskähdän pari kertaa ja saan palan vatsalaukkuuni.
Nousen tuoliltani ja otan pari askeletta. Avaan eteisen oven. Ulko-oven ikkunasta näkyy pieni varjo. Ehei, ei se ole poliisi. Jehovan todistaja? Olen kyllä yksinäinen, mutta en niin yksinäinen. Otan vasemmalla kädellä kahvasta kiinni ja väännän oikealla lukkoa. Ovi lähtee hitaasti aukenemaan ja vieras paljastuu sentti sentiltä. Katseemme kohtaavat. ”Sinä?”
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vähän on adjektiivitautia, kylmä ja jäätävä tms. mainittiin aika monesti. Kielikuvat ei ehkä onnistuneimpia, enemmän tykkäsin yksinkertaisista lauseista tässä tekstissä, suosikkini on tämä: "On marraskuu ja mikään ei suju."
Sisällöllisesti kiinnostus heräsi; monta hyvää koukkua, joista pääsee kehittelemään jatkoa. Se vanha pariskunta, nuoruuden hölmöilyt ja tietysti vieras oven takana.
Tein vähän parannuksia. Kiitti vinkeistä :) Aloin ihan vasta kiinnostumaan kirjoittamisesta ja tämä on ensimmäinen tarinan pätkä.
Katulamput hohtavat kauempana selkäni takana kun kävelen pimeää soratietä. Valot heijastavat puiden alastomat oksat tien varteen. Kävellessäni tuuli painautuu kasvojani vasten. On marraskuu ja mikään ei suju.
Jatkaessani matkaa askel askeleelta ja kirosanoja jakaessa näkymättömälle yleisölle, mieleeni muistuu viime kesän hekumalliset muistot. Nämä muistot lämmittävät jäätyneitä poskipäitäni ja vapisevaa vartaloani. Sitten pysähdyn, otan etunojan ja valmistaudun todella suureen aivastukseen. Hyppään ilmaan samalla kun minusta tulevat pöpöt lentävät monta sataa kilometriä tunnissa maahan. Miksi sinun piti lähteä?
Päästessäni kotiovelle koitan heiluttaa tulevan flunssan pois kehostani. Potkin lumet kengistäni jotka ovat siihen itsepäisesti juuttuneet. Viileästä jäätyneet sormeni tarttuvat kylmään avaimeen ja työnnän sen lukkoon. Potkaisen ulko-ovea kengällä samalla kun käännän avainta. Ovi aukeaa ja astuessani eteiseen lämmin ilma syöksyy punaisia poskiani vasten.
Teen ruokaa. Oikeastaan lämmitän sitä. Asuntoni on vanhan pariskunnan talo, jotka jättivät elämän taakseen pari vuotta sitten. Joskus tunnen heidän läsnäolon kun lattia päästää itsestään vanhan pierun. Istun puiselle tuolilleni ja nojaan pöytään käsilläni. Mikropizza on aina mikropizza totean ja alan syömään. Kun otan ensimmäisen haukun ja valmistaudun nielaisemaan sen maidon kera ovikello soi.
Hätkähdän ja mielessäni käy monta ajatusta salaperäisestä vierailijasta. Eteeni heijastuu mielikuva poliisista. ”Tulisitteko asemalle keskustelemaan?” Eikai nuoruuden hölmöilyni kostaudu tänä marraskuun iltana poliisien sakoilla? Nielaisen pizzan joka valuu hitaasti alas. Yskähdän pari kertaa ja saan palan vatsalaukkuuni.
Nousen tuoliltani ja otan pari askeletta. Avaan eteisen oven. Ulko-oven ikkunasta näkyy pieni varjo. Ehei, ei se ole poliisi. Jehovan todistaja? Olen kyllä yksinäinen, mutta en niin yksinäinen. Otan vasemmalla kädellä kahvasta kiinni ja väännän oikealla lukkoa. Ovi lähtee hitaasti aukenemaan ja vieras paljastuu sentti sentiltä. Katseemme kohtaavat. ”Sinä?”
Olisi kiva saada jatkoa. Kuka se sinä oikein on?
Olen 19-vuotias nuori mies jota alkoi kiinnostaa kirjoittaminen :) Olen alkanut kirjoittamaan joka päivä. Olen tehnyt niin alle viikon. En ollut koulussa mikään kehuttu kirjoittaja, minua ei kiinnostanut yhtään.
Hei,
Kirjoitat elävästi, älä vähennä adjektiiveja, ne saavat kirjoituksen hehkumaan. Minusta sinussa on todella potentiaalia kirjoittamiseen. Tekstisi on usein kaunista, nautittavaa. Teksti takkuilee ainoastaan silloin, kun alat kuvata epäkiinnostavia asioita liian tarkkaan, esim. pizzapalan matkaa mahalaukkuun. Nämä rikkovat muuten todella kauniin ja taidokkaan kokonaisuuden.HYVÄ !
Jouksen yleensä karkuun, kun eteen tulee 1. persoonasta kuvattu tarina, mutta tämä oli kyllä mielenkiintoinen. Mukava cliffhanger :D
olet kirjoittanut vähän aikaan. Joten alkukankeus vaivaa.
Suosittelen, kun kirjoitat, yritä nähdä asiat filminauhana päässäsi kun korjausluet tekstisi.
Jossain luin kehoituksen, että kirjoittajan kannattaa itse lukea kirjoittamansa ääneen.
Siten monasti törmää mitä kohtia kannattaa miettiä uudelleen.
Ja palautteeseen
Alku:
"Katulamput hohtavat kauempana selkäni takana kun kävelen pimeää soratietä. Valot heijastavat puiden alastomat oksat tien varteen."
Huomio: Kun kävelet pimeää soratietä, miten valo voi heijastaa oksien varjot tien laitaan, kun tie on pimeä? Mistä siis tulee nuo valot?
-----
"minusta tulevat pöpöt lentävät monta sataa kilometriä tunnissa maahan."
voisitko miettiä toisenlaista tapaa kuvata kuinkäyttää sanaa "monta".
"Miksi sinun piti lähteä?"
Lähteä mistä ja minne? Yleensä siihen on tekosyy, miksi lähteä, vaisto, aistimus, tunne, ei viihtynyt, sisäinen ääni.
-------
"Potkin lumet kengistäni jotka ovat siihen itsepäisesti juuttuneet"
ei siihen, vaan niihin.
-------
Asunnon edellisistä asukkaista voisi mainita ennen mainintaa pizzasta.
Esim. riisuessani eteisessä päällysvaatteita mietin talon edellisiä asukkaita.
Mikäli edellisillä asukkailla ole liitoskohtaa tarinaan, kohdan voi jättää pois.
------
Pizzan syömisen kohdalla, ei selvinnyt söitkö koko pizzan kerralla, vai jätitkö loput pöydälle jäähtymään.
------
Kun avaat oven vieraalle, voisit kertoa millaisissa vaatteissa ulkona oleva näyttää.
-----
Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka lukijasta se siltä saattaa vaikuttaa.
Mukava koukku "On marraskuu ja mikään ei suju." antaa ymmärtää vastoinkäymisiä olevan tulossa.
Tuossa lopussa, kun tunnistaa.
Mikäli iloinen yllätys, voisi ilmaista miltä henkilöstä tuntuu ennen sanaa "sinä", esim.
Katseemme kohdatessa pelkoni osottautui todeksi.
Nyt tuosta tuli, ettei sanaa "Sinä" tarvita.
Tosin, jos kumpkin kysyy "Sinä?" Voisi sen laittaa eri riville.
"Sinä" (tähän perään tunnetila mitä näkeminen aiheutti)
Kiitokset kaikille neuvoista, luultavasti kehittelen tarinaani vielä koska itse sen aloitus oli spontaani. Olisi kiva kuulla teiltä jotain yleisiä neuvoja aloittavalle kirjoittajalle :)