Tällaisena talvipäivänä, kun pimeys on yllä ja lunta tulla tupruttaa hyvää tahtia, on aikaa miettiä omiaan. Viisaita tai vähemmän viisaita ajatuksia. Kelata elämännauhaa takaisinpäin ja miettiä ratkaisuja, joiden eteen on tahtomattaan tai ihan omasta tahdostaankin joutunut. Eikä tarvitse montakaan kuukautta mennä ajassa menneisyyteen, kun oli kevät kauneimmillaan ja traktorit hyrräsivät vinhaa vauhtia. Isäntä kerkesi hätäisesti tuvassa pistäytyä, syömässä ja nukkumassa. Itsellä meni aika eläinten kanssa ja huushollia pyörittäen. Vieraita ei näkyny eikä juurikaan voi kehua sukuaan kaivanneensa. Päivät pyörivät tilan ehdoilla, ne menivät omissa tasaisissa sykleissään. Aamulla, kun silmänsä aukaisi, tiesi varmasti, mihin suuntaan oli nokkansa suunnattava. Kiirettä, touhua, työtä ja vilskettä. Vaikka omalla porukalla kesäkin meni, siitä nautti. Ei kaivannut passattavia vieraita, oli vissiin sanoma mennyt tässä vuosien varrella perille siitä, kuinka "tervetulleita" puolille päivin nukkuvat, täyshoitoa vaativat kesävieraat olivat. Kävi ystäviä kylässä, ihmisiä, joille on luonnollista olla talonväen mukana. Eivät istu pirtin puolella seuraa odottaen, vaan lähtevät sinne lantakolankin varteen ihan ilman pyyntöä. Ei vuosien koulutus emäntänä ole mennyt hukkaan.
Tästäpä olikin sulava aasin silta otsikon aiheeseen. Olenko siis epäsosiaalinen ihminen, kun en kaipaa jatkuvasti ihmisiä ympärilleni? Olenko suorastaan omituinen, kun viihdyn välillä mainiosti yksinkin, suorastaan kaipaan sitä? Olenko vähintäänkin vaarassa erakoitua, kun minua ei kiinnosta lähteä juoppoja ravintoloihin katsomaan, ainakaan kovin usein, vaikka tanssia tykkäänkin?
Olenko säälittävä, suorastaan varoittava esimerkki siitä, kuinka itsekästä on viihtyä sovussa itsensä ja omien läheistensä kanssa? Tuleeko minusta tulevaisuudessa nalkuttava, itseään säälivä ja elämätöntä elämäänsä surkutteleva huivipäämummo?
Kovin oli appivanhemmillani surkea visio tulevaisuudestani. He kun eivät millään meinaa ymmärtää sitä, miksi joku viihtyy kotonaan. Miksi joku tekee tunnollisesta työpäivänsä ja laiskottelee sitten kun on sen vuoro? Miksi ei välillä mene ja vaikka juo päätänsä täyteen? Sen kun kuulemma nollaa hyvin. Ei menny millään ymmärrykseen se, että minun sosiaalinen elämä on jossain muualla kuin suvun ytimessä, niin kuin sen tässä suvussa kuuluisi olla. Samoin on miehelläni. Ei häntäkään huvita vähiä vapaitansa viettää sukunsa juopottelujuhlissa. Ennemmin omien ja yhteisten ystäviemme seurassa. Se on tapamme nollata, ottaa irtiotto, lyhyt sellainen omien kavereiden kesken, pitkiin reissuihin kun ei ole halua.
Jos olisin vasta nuori emäntä, toki ymmärtäisinkin appivanhempieni huolen. Mutta kun takana on parikymmentä vuotta emännyyttä, tuppaa joskus mietityttämään tämä heidän säännöllisesti purkautuva "huolensa". Sitäkin suuremmalla syyllä,kun he eivät edes asu meillä ja hyvin vähän ovat perillä talon menosta muutenkaan. Anoppini sisar joku vuosi sitten sanoi minulle, että jos ei ole niin kuin suku haluaa, jää siitä helposti ulkopuolelle. Siihen oli helppo vastata. Tuumasin että jos ehto on se, että minun pitäisi tehdä, olla ja elää suvun halun mukaan, jään siitä mielelläni ulkopuolelle. Hiukan vastaukseni aiheutti hampaiden kiristelyä, mutta mitä siihen nyt enää voisi vastata. Aika tasoitti tilannetta, kun en ollut tietääksenikään lievästä närästyksestä muutamien sukulaisten suunnalta.
Pointtina tässä jutussani on, että kuka määrittelee sosiaalisen elämän? Sitä kun on monenlaista. Yksi tykkää kun on aina säpinää, toiselle säpinää on tarpeeksi työmaalla ja arjessa muutenkin. Itselle saunanlämmitys, hyvä ruoka, lasi jotain hyvää joskus ja hyvä, lämmin kainalo ovat tärkeimpiä asioita rauhaa rakastavassa elämässäni. Hiljentyä hetkeksi tohinan keskellä ja vain nauttia olostaan, saunapuhtaana, takan ääressä, pimenevässä illassa. Antaa maailman hetkeksi pysähtyä ja vain olla. Ja jos tanssijalkaa kovin alkaa kutittamaan, panna ykköset päälle ja lähteä ihmisten pariin. Silloin harvoin, joskus, kun ei aamunavetta kutsu :).
Tästäpä olikin sulava aasin silta otsikon aiheeseen. Olenko siis epäsosiaalinen ihminen, kun en kaipaa jatkuvasti ihmisiä ympärilleni? Olenko suorastaan omituinen, kun viihdyn välillä mainiosti yksinkin, suorastaan kaipaan sitä? Olenko vähintäänkin vaarassa erakoitua, kun minua ei kiinnosta lähteä juoppoja ravintoloihin katsomaan, ainakaan kovin usein, vaikka tanssia tykkäänkin?
Olenko säälittävä, suorastaan varoittava esimerkki siitä, kuinka itsekästä on viihtyä sovussa itsensä ja omien läheistensä kanssa? Tuleeko minusta tulevaisuudessa nalkuttava, itseään säälivä ja elämätöntä elämäänsä surkutteleva huivipäämummo?
Kovin oli appivanhemmillani surkea visio tulevaisuudestani. He kun eivät millään meinaa ymmärtää sitä, miksi joku viihtyy kotonaan. Miksi joku tekee tunnollisesta työpäivänsä ja laiskottelee sitten kun on sen vuoro? Miksi ei välillä mene ja vaikka juo päätänsä täyteen? Sen kun kuulemma nollaa hyvin. Ei menny millään ymmärrykseen se, että minun sosiaalinen elämä on jossain muualla kuin suvun ytimessä, niin kuin sen tässä suvussa kuuluisi olla. Samoin on miehelläni. Ei häntäkään huvita vähiä vapaitansa viettää sukunsa juopottelujuhlissa. Ennemmin omien ja yhteisten ystäviemme seurassa. Se on tapamme nollata, ottaa irtiotto, lyhyt sellainen omien kavereiden kesken, pitkiin reissuihin kun ei ole halua.
Jos olisin vasta nuori emäntä, toki ymmärtäisinkin appivanhempieni huolen. Mutta kun takana on parikymmentä vuotta emännyyttä, tuppaa joskus mietityttämään tämä heidän säännöllisesti purkautuva "huolensa". Sitäkin suuremmalla syyllä,kun he eivät edes asu meillä ja hyvin vähän ovat perillä talon menosta muutenkaan. Anoppini sisar joku vuosi sitten sanoi minulle, että jos ei ole niin kuin suku haluaa, jää siitä helposti ulkopuolelle. Siihen oli helppo vastata. Tuumasin että jos ehto on se, että minun pitäisi tehdä, olla ja elää suvun halun mukaan, jään siitä mielelläni ulkopuolelle. Hiukan vastaukseni aiheutti hampaiden kiristelyä, mutta mitä siihen nyt enää voisi vastata. Aika tasoitti tilannetta, kun en ollut tietääksenikään lievästä närästyksestä muutamien sukulaisten suunnalta.
Pointtina tässä jutussani on, että kuka määrittelee sosiaalisen elämän? Sitä kun on monenlaista. Yksi tykkää kun on aina säpinää, toiselle säpinää on tarpeeksi työmaalla ja arjessa muutenkin. Itselle saunanlämmitys, hyvä ruoka, lasi jotain hyvää joskus ja hyvä, lämmin kainalo ovat tärkeimpiä asioita rauhaa rakastavassa elämässäni. Hiljentyä hetkeksi tohinan keskellä ja vain nauttia olostaan, saunapuhtaana, takan ääressä, pimenevässä illassa. Antaa maailman hetkeksi pysähtyä ja vain olla. Ja jos tanssijalkaa kovin alkaa kutittamaan, panna ykköset päälle ja lähteä ihmisten pariin. Silloin harvoin, joskus, kun ei aamunavetta kutsu :).
Vastaukset 66
Vanhimmat
Komppaan täysillä. Sinähän kirjoitat minun elämästäni. Onko tämä toosa jokin kaksisuuntainen välinen ja pystyt näkemään ruudun kautta tänne meille?
Ei mutta kyllä kuitenkin näit väärin: ei ole elukoita täällä.
Meillä Isännällä on sosiaalista elämää luottamustehtävien parissa, ja siksi ei juuri muuten niihin haikaile. Minulla taas ei ole aikoihin ole ollut aikaa sosiaaliseen elämään, paitsi nyt jumppa ja pilates tänä talvena, harrastukset vaihtelee vähän eri vuosina. Joskus istutaan iltaa kavereiden kanssa pariskuntina, joskus päästään kauemmaskin lähtemään. Mutta aina lähtö edellyttää "pakollista " edustusmenoa tai lomittajan järjestelyä, että voi kotoa poistua yökuntiin.
Ainut yhteistyö sukujen kanssa on sukujuhlat, tai oman suvun kanssa perikunnan asioiden järjestely kotipaikalla. Alkoholi ja "nollaus" ei kuulu millään tasolla olennaisesti elämään.
Lakka vaan murehtimasta mitä toiset tuumii. Se on pääasia mitä itse tuumit.
Kun aloittelin yrittäjäurani, oli sukulaiset kovin huolissaan miten käy ja pärjäänkö. Neuvoja sateli enemmän kuin viitsin kuunnella, ja yleensä tein aina päinvastoin mitä neuvottiin. Siitähän sitten syntyi umpikuja ja pattitilanne.
No täytyy myöntää että en hirveästi edes yrittänyt pitää välejä yllä, mutta oli ne sukulaisuussuhteet olemassa noin "virallisella tasolla". Sitten kun työ alkoi tuottaa hedelmiä, tulehtuivat sukulaisuussuhteet lopullisesti!
Mutta nyt on oikein hyvin. Välimatkaa kun on "usempia kilometrejä" eikä sukulaisia juurikaan näe, niin niiden kanssa menee hyvin.
Niin, ja vaikka kaikki pitivät minua onnettomana ja työn orjuuttamana, itse olen tuntenut itseni onnelliseksi ja vapaaksi!
Ajattelutapoja kun on niin monenmoisia.
Tuosta appivanhempieni juomakulttuurista:
Ei olekaan tullut mieleen tuo, mitä tuossa aiemmin sonniboy kirjoitti. Olen aika kauan ihmetellyt appivanhempieni ja oikeastaan koko suvun järjetöntä juomista. Yhtä usein olen ihmetellyt myös sitä, miten mieheni on ikänsä osannut kontrolloida oman alkoholin käyttönsä. Siitä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa, joka on aika ihme, kun ajattelee sitä ympäristöä, missä hänkin on kasvanut. Itse hän on sanonut aina, että kukaan ei ole koskaan kovinkaan edustava täydessä tinassa, hänelle, niinkuin itsellenikin, kohtuukäyttö on itsestäänselvyys. Kun miehiä lappaa joskus tuvan täydeltäkylään ja siinä yhdessä iltaa istutaan, kaikki kyllä ottavat, mutta järkevästi. Pöytä katetaan täyteen hyvää ruokaa, laidasta laitaan. Kukaan ei edes päihdy liikaa, kun koko ajan syö jotain. Perhevierailuilla, kun lapsia on mukana, kukaan ei ota mitään kahvia väkevämpää. Alkoholisti-isän lapsena en halua lasten joutuvan katsomaan humalaisten söhellystä, se voi olla hyvinkin pelottavaa. Kodin pitää olla turvallinen paikka olla ja elää.
Sukulaisten vieraillessa talossa ei tarjota tippaakaan viinaa.
On jotenkin surullista ja toisaalta niin hiton tympäsevää kuunnella tasaisin väliajoin näitä purkauksia. Yleensä ne menee ohi korvien, mutta joskus on pakko tarttu asiaan kiinni. Varsinkin silloin, kun anoppi, joka osaa olla todella mukavakin, sössöttää viisauksiaan, joita humalainen mieli tuottaa. Toisaalta sanominen on turhaa, mikäs se nyt humalaisen päähän menisi. Siksipä siis olen hitaasti, mutta varmasti antanut vuosien varrella suvun ymmärtää kantani. Juokoon vaikka hengiltä itsensä, mutta ei meidän kotona.
Muistan minäkin aikanaan, kun yrittäjän uraa loin. Kukaan ei uskonut minun pärjäävän. Kapuloita lyötiin rattaisiin minkä ehdittiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun elantoa alkoi tulla, kateus ja kaunaisuus vei suurimman osan ns. ystävistä. Siihen aikaan jyvät ja akanat erottuivat toisistaan. En suuremmin surrut vaikka välit moneen hiipuivatkin. Minulla oli muutama oikea ystävä ja se minulle riittää.
Että onko suomalaisen perimässä sellanen määrä kateutta, että se pitää väen väkisin kohdistaa juuri siihen sukuun. Suku on tärkein-sanonta on lähinnä klisee. Harvalle suvusta todellista iloa on vaikka niin toivoisikin. Vaan niinhän sitä sanotaan että ystävänsä voi valita, sukua ei. Peiliin katsomista on turha tyrkyttää, se aurinko kun ei paista vain yhdeltä suunnalta. Ja juuri yrittäjät ovat usein siinä ristitulessa. Palkansaajan rooli on lähinnä lakkoilla ja vaatia lisää palkkaa ja sit kun tarpeeksi vaatii, tuleekin potku takapuoleen. Yrittäjän rooli onkin sit repiä jostain palkollisille lisää palkkaa ja kun ihmisen voimavarat on rajalliset, heti saa haukut perään, jos ei liksa joka vuosi nouse. Ja kun palkolliselle on tullut potku takapuoleen ne avaa keppanapullon ja siirtyy koneen ääreen maataloustukiosastolle haukkumaan yrittäjiä. Ja esittävät/ovat niin hemmetin typeriä.
Mulle riittää sosiaaliseksi elämäksi sun juttus. No jo oli aikaki susta kuulua, kestipä kauaa tulla poies sieltä kuusesn juuresta, mut ei muuta ku kiva kuulla taas susta. Vieläköoot se tuulen mukana menevä emäntä vai josko jo pysysit hetken aloillas, täällä nettimaailmassa. Mitäs sulle kuuluu?
Pakkohan se oli vilua ja pakkasta tulla pirtin puolelle pakoon, ajattelin talven kössistellä lämpimän uunin kyljessä. Kun ei tuo etelän lämpö tämmöstä umpimaatiaisakkaa niin paljoa kiinnosta, että rakkaan kotini luota mihinkään kaukomaille lähtisin. Nytkin odottelen saunan lämpiämistä ja ajattelen tässä samalla tämän päivän tapahtumia. Tänään kävi mielessä, että kuinka mukavaa olisi, kun lähin naapuri asuisi vähintään viiden kilometrin päässä. Meinaa joskus huumori olla tiukassa vaan löytyhän se, piti vaan itseään jo melko kovaa puhutella että ei hermostunut. Lienkö sitten minä yksinkertainen vai mahdollisesti naapuri vai ollaanko yhtä löyhäpäisiä molemmat. Mene ja tiedä, mutta itse olen asuinpaikkani valinnut. Ja naapureiden kanssa pitää tulla toimeen. Olen kyllä huomannut, että kun kumpikin pysyy omissa oloissaan ja vain silloin tällöin kyläillään, pysyy välitkin kunnossa. Vaan eipä tässä mitään, eiköhän tänne mahduta yhdessä jatkossakin kun on mahduttu tähänkin asti.
Tämä emäntä ei puhurin mukana taida lähiaikoina liikkua vaan linnottaudun kotiini ja valmistaudun pikkuhiljaa jouluun, lähinnä leipomisen merkeissä. Ja ajattelin tähän kirjoittamiseenkin keskittyä, nyt kun taas joutaa.
Mutta nyt saunan lauteille pehmittämään kipeät hartiat.
Kun aikuiseksi kasvaa.Aikuisen ihmisen ei tarvitse paljoa muiden mielipiteistä välittää.
Kuunnella voi,ja ehkä jotain oppiakin.Mutta oma elämä se on jokaisen elettävä.
Elä sinä emäntäiseni kuitenkaan sinne uunin syrjään jaameudu kokonaan.Käyhän sentään jokapäivälle ulkonakin pieniä lenkkejä heittämässä.Vaikka hyötyliikunnan parissa,tai ihan muuten vain.
Ja voitaisiinhan täällä netissäkin jotain kehitellä.Miten lie lukijamme.Liekkö unohtaneet?
Ei kai sitä tarvitsekaan välittää muiden sanomisista, mutta niin se vain menee että jos muuta ei sillä asiattomalla ja turhalla suun soitolla saa aikaiseksi, niin ainakin sen, että sitä ottaa vaistomaisesti etäisyyttä. Kun luonteeseen ei kuulu joka asiasta tuputtaa vastaan, niin monelle tulee se merkillinen mielikuva, että sanomiset menee perille. Vaikka yleensä käykin niin, ettei vain jaksa yhä uudelleen ja uudelleen yrittää tukkia toisen suuta. Osoittaa minusta aikamoista kypsymättömyyttä se, että luullaan olevan oikeutettuja tuputtamaan joka asiasta. Lienee sekin ihmisen perimmäistä luonteenpiirrettä, että "neuvotaan" muka hyvää tarkoittaen. Taitaa yleensä syynä olla omat intressit, kun haluaa väen vängällä saada tahtoaan läpi. Sitähän se on aina ollut ja aina tulee olemaan.
Minusta jokaisella on tarpeeksi tekemistä siinä, että saa elettyä sen ainokaisen elämänsä edes jotenkin kunnolla. Tehdä osansa yhteiskunnan eteenpäin viemiseksi. Sen pienen, mutta tärkeän osan.
Ompa harmi, isäntäiseni, kun asut siellä jäärässä. Olisi mukana turista nokikkain, siitä on jo aikaa kun viimeksi ollaan sanan säilää heitetty. Tiedän sinulla olevan tätä nykyä paljon puuhaa, yritähän välillä vääntäytyä koneenkin ääreen ja käy minua muistamassa. Jokos siellä on juhlat tällä erää juhlittu ja kohmelot sairastettu? Meinaan vaan, että saattaa käydä kunnon päälle pitkällä tähtäimellä peijaisten pito. Jo vain me voitaisiin hauskaa täällä netissä pitää, omaksi ja muiden iloksi. Tuodaan vähän naurun aihetta ihmisille. Pimeä talvi suorastaan kutsuu luokseen iloista ja kyseenalaisen asiallista keskustelua. Ei kai meistä tosikkoja ole tullut, kun ei olla oltu sitä ennenkään :).
Jokos se on viimeisin kalasaalis syöty? Oispa mukava laskea verkot veteen vaan taitaa joutua odottamaan ensi kevääseen. Onhan onneksi nuottaporukoita, jotka kalassa pitävät. Eri asia on, kuka näille jäille uskaltaa lähteä.
Onhan siellä kaikki hyvin? Toivottavasti sopu ja rauha on talossa. Niinkuin pitääkin. Täällä kaikki hyvin. Käypäänpä tulevaisuudessa kun nähdään, juomassa kupit kahvia. Tai pidetään yöhön asti kestävä turinailta. Ne on niin mukavia ja leppoisia iltoja.
Nyt tekemään jotain hyödynlaista. Pidetäänpä yhteyttä jahka keritään.
Ei oo naapureita likimainkaa huutoetäisyydellä. Saa olla omikseen. Tuu tohon lähimpään naapuriin, siinä tyhjä tila. Olis mielusa kyläpaikka mulle kun et kummiskaa ihan taitas emännäksi tulla?
Yksi tila riittää minulle, tässäkin tarpeeksi hoitamista. Olisi hienoa asua ilman naapureita, saisi oikein urakalla olla epäsosiaalinen :). Mutta hyvä näinkin, on kai jokaisen velvollisuus olla ihmisiksi keskenään. Oli sitten naapureita tai ei.
Ne kaupungissa ihmiset pärjää, kun joutuvat asumaan ihan vierekkäin ja päällekkäin. Tosin minullekkin passais jos naapuriin olis tuo viisi kilometia.
Peilissä se vika on jos ei naapurin kanssa pärjää.
Nyt on uusi muuttoaalto tulossa maalle.Nimittäin lemmikkieläimiä pitävät nuoret.Tasoittakaamme heidän tietään mahdollisuuksiemme mukaan.
Ei ole tuntevinaan taikka sano päivää. Kulkee nokka niin pystyssä, että jos ei sateenvarjoa ois keksitty, hukkusivat ylpeyteensä kaatosateella.
enkä nyt näe mitään ihmeellistä siinä että ihminen tykkää olla omissa oloissaan rauhoittua ja tehdä omia juttujaan itse voin olla päiväkausia yksikseen eikä haittaa ollenkaan :)
sitten tuosta alkoholista itse käytän milloin käytän joskus enempi joskus vähempi,töiden suhteen se ei ole koskaan ollut ongelma eikä tule olemaankaan,lähinnä näyttää että alkoholin käyttöni on ongelma monelle ulkopuoliselle (mm.suku)joille se näyttää käyvän hermon päälle.
no olenhan jonkinlainen suvun mustalammas muutenkin kun en ole korkeasti koulutettu ja muuten ah niin hyvä ihminen onpa joku serkku tullut vastaankin ilman että on ollut tuntevinaankaan vaikka suoraan silmiin on katsonut.
sen lisäksi äitini siskot (rakkaat tätini)kerran vuodessa käydessään ovat haukkuneet vanhemmille silmät,suun täyteen useita vuosia oman äitinsä perinnöstä että eipä paljon muutenkaan kiinnosta sukulaisten kanssa seurustelu kun aina ovat kynnet pitkällä jotain vailla.
että etpä taida ollakaan niin omituinen ihminen kun luulet :)
Maatilojen emännät on tehty rakkaudesta, kivestä, pehmeästä sylistä ja lujasta tahdosta. Yhtä paljon kuin tilat tarvitsevat isäntiä, tarvitsevat ne myös rautaisella otteella varustettuja emäntiä. Moni tila on riippuvainen emännän olemassaolosta. Tosiemäntä ei helpolla luovuta, kovienkaan aikojen takia. Suo, kuokka ja Jussi. Siitä puuttuu enää sisukas emäntä. Jos lujatahtoinen emäntä onkin joskus kranttu käsiteltävä, vaan pitää se tarpeen tullen pelkällä sisulla seiniä pystyssä. Ja isäntää.
Kerran marmatin tälle palstalle alati vierailevista ja apua haluavista kyläläisistä niin sain sellaisen paskaryöpyn niskaan että huh,huh !! Itsekkin tykkään olla kotosalla ja hommata jotaki jonninjoutavaa ,mutta kyllä käydään sillon tällön viihteellä mutta seuraavaa päivää en haluaisi maata pääntautisena joten kohtuus siinäkin! ..kotona voi nauttia muutaman saunaoluen ja laulaa karaokea..siinä on huvia vallan paljon! Suku ei onneksi ole mikään rasite kaikki elää omallatavallaan ja tavataan kun ehditään; jouluna ollaan meillä ja jokainen tuo jotain (sovitaan etukäteen),ja taas pelataan, lauletaan ja nauretaan..oikein odotamme kaikki tätä iltaa !! Ystäviä on kertynyt vuosien varrelta mikä on tosi antoisaa kun voi suunnitella ja sopia miitinkejä aina joskus. Tuossa mun alotuksessa on se ainoa pitkä miinus eli jotakin vailla olevat tyypit mutta jatketaan samalla linjalla ja pannaan ovet säppiin ;)
Siellä kaukana, kaukana. Mitäs sinulle kuuluu? Kello on jo paljon, vaan ei uni tule silmään. Taisi olla niin pitkä päivä, että kerkesi mennä väsymyskin ohi. Tässäpä koneella siis kukun ja ajattelin sinua muistaa, edelliskerrasta onkin jo aikaa.
Tänään tuli istuttua auton ratissa ja pidettyä vanhuksille seuraa. On ne hupaisia ne jutut, joita elämää nähneet ja jo sen ehtoopuolella olevat ihmiset kertoilevat. Heillä ei enää ole tarvetta olla kukaan muu kuin mitä oikeasti ovat. Yksikin mummu katseli ympärillään hyörivää joulunalustohinaa ja tuumasi että antaa rikkaiden juhlia, me mummut ja vaarit pistämmä tanssiksi jahka hälinä rauhoittuu. Tasapareista vaan näytti olevan pula, pappoja paljon vähemmän kuin mummoja, vaan ei se menoa haitannut. Keveä on ikäihmisenkin askel, kun musiikki alkaa soimaa. Ei hidasta kepit eikä rollaattorit. Ja se hymy heidän huulillaan. Ajattele, isäntäni, osaammekohan me sitten vuosien päästä hymyillä elämälle yhtä aurinkoisesti kuin he?
Osaammeko muistella hymyssä suin elettyä elämää, sen kauneutta ja kipua? Osaammeko vielä silloinkin rakastaa? Vuosikymmeniä yhdessä eläneiden aviopuolisoiden suhde, se on niin yhteen sulautunut. Kuin taivas ja maa, yhdessä ja erikseen. Se on kaunista katsoa.
Yksi pappa, iän ja sairauden runtelema, mutta äly kuin partaveitsi, istui viereeni ja laski kätensä käteeni. Piti vain kiinni ja katsoi hymyillen silmiin ja sanoi minulle:
Elä, tyttö-kulta hymyssä suin elämäsi. Silloin ei mikään voi lannistaa sinua. Eikö ollut kauniisti sanottu? Siinä hän istui ja jutteli paljon muutakin. Jotenkin tuli niin hyvä olla.
Hyvää yötä.
Siis sen elämänsä. Jokaiselle on tietyt vahvuudet annettu, itse voi aika paljolti vaikuttaa moniinki seikkoihin. Ja ymmärrys siitä,ei kaikkea voi saada, se on sitä elämää. Mitäs pahaa siinä on jos joku tosiaan tykkää siellä kotonansa olla? Olisi suotavaakin välillä viettää aikaa perheen kesken. Nykyään tupataan nuoriso kylille, annetaan vähän rahaa ja sekö on sitte sitä kasvatusta? Vapaata sellaista? No, tulokset näkyy nyt.
On viljelijän taival. Ensin alat nuoruuden innolla hommaan mukaan. Vain taivas tuntuu olevan rajana ja rautaa (tai maitoa, viljaa, lihaa) taotaan, kun se on kuumaa. Jossain vaiheessa sitä sitten tulee siihen tilanteeseen, että ikä alkaa jo tahtia hidastamaan. Ei nouse jalka enää rivakkaa tahtia ja elämän realiteetit ovat jo voimansa näyttäneet. Oman vajavaisuutensa edessä on nöyrrytty eikä ole enää sitä samanlaista, harmaan kiven läpi vaikka sisulla, mentaliteettia. Eli mitäs sitten?
Miten mennään eteenpäin? Jos itsestä tuntuu, että haastetta ei enää ole. Vaikka ei täysoppinut olekaan, miten saada haasteelliseksi oma alansa uudestaan? Mistä löytää se palava into, niin kuin nuorena tyttönä? Haasteellisuus lienee hiukan väärä sana, parempi lienee puhua muuntautumisesta. Eli siitä, miten voi karjataloutta muuntaa enemmän mielekkyyttä antavaksi, luopumatta silti pääelinkeinosta ja että rinnakkaisen tuotanto- tai muun suuntauksen keskellä ei kuitenkaan tee itselleen karhunpalvelusta haalimalla liikaa töitä.
Miten te olette hoitaneet asian? Te viljelijät, jotka haluatte saada pääelinkeinon rinnalle jotain mielekästä, vaikka harrastepohjaltakin toimivaa pienimuotoista elinkeinoa. Onko jollakin ideoita? Vai oletteko kaikki niin innokkaan motivoituneita edelleen työhönne, että edes kaipuuta muuhun olisikaan? Kun minusta itsestä tuntuu jo siltä, että jotain muutakin tässä lehmien hoidon rinnalla voisi pyörittää. Maitotili on hyvä asia, kun se joka kuukausi tilille tulee. Puuduttavaa on vain joskus se rutiinin pyöritys, tuleepa mieleen välillä, että tila tarvitsisi jotain uutta, jotain, joka antaa mielenkiintoa ja erilaisuutta arkiseen aherrukseen.
Täällä korven keskellä, jossa autuaana saa elellä edes jossain määrin erossa "sivistyksestä", täällä kairan kätköissä, jossa vastaan tulee suuremmalla todennäköisyydellä poro kuin ihminen, täällä lumen ja roudan rajamailla, täällä kaukana kavalasta maailmasta. Täällä jossain...
Istuisinko illalla kynttilän valossa yömyöhällä kirjoittamassa haavettani todeksi? Niin kuin lapsena, edessä lyijykynä ja ruutupaperia ja kaunokirjoituksen koukerot mielessä. Antaisin kynän liikkua vauhdilla ja ennen kuin huomaisinkaan, sarastaisi jo aamu.
Sitä haluaisin, vaan äpylit ensin :).
Eli kirjoitat.Jatka vaan ,tänne ja pöytälaatikkoon.
Elinkeinoksi kirjoittamisesta ei vaan tahdo olla.Terapiaksi kylläkin,ja ajanvietteeksi.
Ne mainitsemasi sivuelinkeinot ovat mielestäni takavuosien juttuja.Tänäpäivänä keskitytään oleelliseen,eli yhteen alaan kunnolla. Miksi hajoittaa työpanosta useaan suuntaan,kun sen voi kohdistaa yhteenkin.
Tämä näin yleisesti.
Sattumalta tiedän tästä tapauksesta vähän enemmän. Onhan tästä puhuttu puhelimessakin.
Koitahan Emäntä jaksaa hoidella niitä äpyleitä vielä jokunen vuosi, Ja onhan sinulla sivuhommia nytkin,.Vai oletko kyllästynyt niihinkin.Velka määrää useimmassa tapauksessa työmotivaation.
Ota hieman irtiottoa tilalta lomallasi.
Jospa pian alkava, lisääntyvä auringonvalo, piristäisi sinuakin.
Tiiä vaikka rupeais hormoonit hyrräämään!
Nyt jos koskaan se lyhyt oravanpyörästä irtautuminen tekis sulle hyvää. Hyvin ymmärrän,ei se aina riitä se eläintenkään hoito. Se motivaatio saakin olla välillä hakusessa, sillon on pakko miettiä asioita tarkemmin.
Eikä se elämän laadun parantaminen ole yhtään huono juttu,ei emäntäänkään ole pelkäksi tauotta tikittäväksi työkoneeksi tehty. Pitää huiliakin välillä. Ja se karjanhoito kun vie niin paljon muutenkin paukkuja niin ei se ole helppoa mahduttaa siihen arkeen muutakin.
Teeppä niinku minä tein tässä vajaa vuos sitten. Panin tilalla hommat järjestykseen ja menin viideksi päiväksi YKSIN hotelliin. Kävin tanssaamassa,uimassa, kyläilin ja söin valmiissa pöydässä kolmesti päivässä. Ja nukuin. Nukuin tasan sillon ku huvitti.
Olihan mukava mennä kotiin,oli siinä ajassa porukallaki kerinny tulla ikävä.
Minun hormoonien vauhdin tiedät? Jos oikein muistan, niin en kyllä ole niistä sinulle tiliä tehnyt :).
Täytyy sanoa että tämä on aika tyypillinen miehinen näkökanta. 'Tässä olet ja tämän pitäis riittää'. Ei. Miehille saattaa riittää yksi ja sama ammatti ikänsä, me naiset olemme hieman mutkikkaampia tapauksia. Tarvitsemme vaihtelua ja sitä että sanelemme itse elämäämme.
Sivuelinkeinot ei ole mitään takavuosien juttuja. Niitä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Ei ole mitään aikaa ja paikkaa mitä pitäisi odottaa, vaan aika on aina tässä ja nyt. Itseään pitää toteuttaa!
Jos emäntä hoitaa lypsykarjan ja kodin. Kyllä silloin mahdolliset sivuelinkeinot ovat jo liikaa.Aika ei riitä kaikkien täyspainoiseen hoitoon.
Sanoin tämän vain noin yleisellä tasolla.On tilakohtainen asia miten työt hoidetaan.
Jos ajatuksena onkin, että emäntä hoitelee pääasiallisesti lehmiä, kotia ja isäntää, niin se varmasti onkin täystyöllistävää puuhaa. Ajatuksena olikin, että jos itse kokee, että jotain uuttakin olisi pienessä mittakaavassa kokeiltava. Puhutaan mielekkyydestä, siitä nuoruuden innosta. Siitä, kun jaksoi olla aidosti innostunut ja suorastaan puhkui elämänvoimaa. Eihän tarkotuksena olekaan mistään entisestä luopua, ei toki, vaan saada uutta kipinää tähän rakkaiden lehmien asuttamaan tilaan.
Rakastan eläimiä ja niiden kanssa työskentelyä suunnattomasti. Ei ole niin pahaa surua, joka ei helpottuisi, kun lempeäkatseinen äpyli painaa päänsä syliini. Eikä ole niin suurta riemua, ettei sitä tämä jalo eläin osaisi jakaa kanssani.
Siksipä siis haenkin tämän työni rinnalle uutta, en sen takia, että olisin kyllästynyt eläimiin, vaan sen takia, että kun ihminen (tai nainen?) on yksinkertaisesti niin omituinen olento, että se tarvitsee joskus jotain erilaistakin elämäänsä. Ei vaihtelunhalun tarvitse taivaita tavoitella. Vain pientä virikettä, aivosolujen rasitusta, hauiksen kasvatusta, hauskuutta ja uutta.
Siitä kirjoittamisesta vielä. Äläs isäntä ole yhtään varma siitä, että jään vain pöytälaatikkokirjailijaksi. Voit vielä joskus yllättyä ;).
Anna tekstin tulla
Metillä :).
Onko sinulla jäänyt usutus päälle? Alahan ystäväiseni jo keskittyä joulun tuloon, rauhoitut sinäkin perheen pariin. Joulukuusimetsään hopi hopi.
jos muukin homma alkaa vetämään vaikka sen lypsykarjan lisäksi. Niinhän sitä palkataan muutenkin työvoimaa tiloille. Tietty pitää olla sen verran kannattavaa touhua että siihen on varaa, mut eihän esim. siivouspalvelu silloin tällöin maltaita maksa.
Mikähän siinä lienee, kun miesväki ei välttämättä oikein hyvällä katso, jos emäntä alkaa kehittelemään jotain ihan omaakin juttua? Eihän se ole keneltäkään mitään pois, päinvastoin, uutta intoahan se antaa siihen päätyöhönkin, jos elämään mahtuu virikkeellisiä asioita. Lieneekö pelko enemmän siinä, että luulee emännän kiinnostuvan siitä uudesta, omasta hommastaan enemmän kuin vaikka lypsytyöstä, mene ja tiedä. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että naiset osaavat paremmin pitää ohjat siltä osin käsissä, että homma ei kasva liian suureksi, ettei ahneus iske.
Olempa tässä ihan tosissani tehnytkin pieniä suunnitelmia tulevalle vuodelle, pitää vielä jutustella isännän kanssa, mitä ompi hän mieltä. Luulen kuitenkin hänenkin puoltavan suunnitelmiani, eihän se työpanostani tilalta minnekään vie ja ompa tuo mies itsekin jo samaa sanonut, että jotain uutta, pientä kivaa olisi kiva tehdä. Ei hänkään tunne enää saavansa tästä sitä "jotain" tällaisenaan. Eläimistä ei luovuta missään nimessä, mutta tähän rinnalle on hyvä saada kulkemaan myös jotain erilaista, yhteistä hauskaa. Liian puuramiseksi on homma mennyt ja nyt voisi olla sauma johonkin uuteen.
Että tällaisia mietteitä täällä joulutohinan keskellä on. Entäs isäntä, siellä kaukana, mitä sinulle kuuluu? Jokos kävit joulun tuoksun hakemassa tupaan kuusen muodossa?
Ennenkuin aattona.Jos hirvimetsällä kävisi.
Kynttilän valossa lempeässä
Hämärän pehmeässä sylissä
Odotan joulua tulevaksi
Kera kuuraparran valkoisen
Lähetän ihmiselle jokaiselle
Sydämestäni pienestä
Jouluterveisen lämpöisen
Halauksen kevyen, pehmoisen
Tulkoon onni elämään jokaisen
Pieninä arjen eleinä
Suurina rakkauksina
Syvälle kaikkien sydämiin
Hyvää ja rauhaisaa Joulua kaikille :)
Voi lisätä
Pakkohan sitä on jotain vaihtelua elämässä olla!
Vaan katso jotain sellaista mikä toimii/pysyy harrastus-asteella!
Itselleni nimittäin aina käynyt niin, että kun jotain "pienimuotoista" on tullut aloitettua lähinnä juuri vaihtelun vuoksi, niin pian se on täyttänyt koko tantereen! Sitten sitä mietti miten tässä näin kävi!
No olen noita "rönsyjä" myynyt välillä pois. Vaan kun aina tuli jokin uusi idea, ja taas karkasi mopedi käsistä.
Tuossa kun vaihdoin asuinmaisemaa, päätin että pysyttelen enää pelkästään pienviljelijänä. Vaan kuinkas on käynyt. Taas löysin itseni samasta tilasta. Puhelin soi ja pitää mennä yhtenään. Kyllähän tämä muuten toimisi, mutta kun alkaa tulla tuota ikää. Pitäisi kait aloittaa jotain sellaista mistä ei voi MILLÄÄN tulla ammattia! Vaikka entistämään vanhoja traktoreita. Tai, no olen ajatellun sen verran pitkälle, että kun kaikki entistää traktoreita, voisin entistää vanhoja maansiirtokonehia. Olis kiva saada talliin JALO yhdistelmä, vanha sisu, Volvon pyökkäri, vanha ÅÅkkeri, Lokomon murska ja tiehöylä, ym ym. Niitä varten täytyisi ensin rakentaa säädylliset tilat. Ja tiedän, että kohta mulla on kokonainen museo käsissäni, joka ei enää pyöri omilla kassavaroilla, vaan siitä tulee taas toimiva yritys. Voi helvetti tätä tuskaa!
Eikös se emäntien paikka ole kuiteski enämpi siellä navetassa?
Turhaa haahuilua yleensä semmoset päähänpistot on! Jotain keski-iän kriisejä tai vastaavia. Kyllä se kun aikansa siellä lehmän alla on niin tyhjät haihattelut menee ohi.
kiitos tuosta kauniista runostasi näin jälkikäteen. Hauska lukea kirjoituksiasi, joissa on paljon asiaa ja mietittyjä mielipiteitä. Jatka vain linjallasi:)
Tälle palstalle kirjoittelu on aina innostavaa, riippumatta siitä, minkälaisen vastaanoton nyt milloinkin sattuu saamaan. Olen välillä vieraillut muillakin palstoilla, mutta tullut siihen tulokseen, että suutari pysyköön lestissään. Harvoin saa mitään oikeaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa aikaiseksi muualla kuin täällä. Yleensä kommentit ovat, no mitä nyt milloinkin...
Joulu on tosiaan vietetty, syöty kinkkua niin että napa narisee. Ei arvaa ihan heti puntarille mennä, saattaapi lukemat olla noususuunnassa tästä ylenpalttisesta syömisestä. Mutta en kyllä huonoa omatuntoa suostu kantamaan, joulu on vain kerran vuodessa, juhannus sentään joka vuosi. Siksipä teen vielä iltapalaksi uunissa paistetusta hirvenlihasta kunnon voileivän sinapin kera ja kyytipojaksi iso lasi valkoista kultaa. Jaksaa nukkua, karistelee niitä kiloja sitten uuden vuoden lupausten myötä.
Minulla on aina ollut yksi uuden vuoden lupaus sama, joka vuosi niin kauan kuin muistan. Lupaan pyhästi kautta kiven ja kannon pystyväni tyynempään olotilaan. No, se lupaus on tullut pidettyä välillä paremmin ja välillä vähän sinne päin. Näin vanhemmiten jo tuo hiukan kovapäinen luonne on onneksi alkanut antaa myöten. Jos joskus saisi pyytää, ihan itsekkäästi omalle itselleen jotain, toivoisin mielenrauhaa. Täydellistä sellaista. No, saahan sitä pyytää, antajasta ei ole takuita :)
Ei kun hyvät yöt kaikille.
Taas lähtee yksi ajanlasku alusta. Vuoden ensimmäinen päivä. Mennyt vuosi on saatu kunnialla pulkkaan ja tuleva vuosi odottaa haasteita täynnä. Eikä vähiten haastavin tilanne ole juuri viljelijöillä, jotka taistelevat keikkuvan maatalouspolitiikan kanssa. Tuossa kun olen haastatellut kohtalotovereita, niin näkymät ovat jokaisella sen mukaiset, mikä on oma yksilöllinen tilanne yrityksessä. Jo eläkeikää lähestyvät tuottajat jo huokaisevat pikkuhiljaa helpotuksesta, alkaa olla oma ura saatu pakettiin ja jatkuva veitsen terällä tasapainoilu alkaa väistymään. Voi jo suunnitella eläkepäiviä.
Täydessä tohinassa elävillä tuottajilla taas riittää kyllä uskoa huomiseen, mutta paljon kriittisemmin hekin suhtautuvat asioihin. Laskelmia, miettimistä, suunnittelua ja taas uusi laskelmia. Oikea kauhun tasapaino.
Parasta antia on kuunnella näitä nuoria ihmisiä. Heillä on sitä intoa, elämän voimaa. Tietynlainen nuoruuden hulluuskin on mukana. Ja niin pitääkin olla. Mitään uutta ei maailmaan tule ilman nuoria, innokkaita ihmisiä. Meidän vanhempien tehtävä on luotsata heitä eteenpäin, sillä ammattitaidolla ja osaamisella, mikä itselle on kertynyt. Antaa neuvoja jos niitä halutaan. Toivoa heille kaikkea hyvää ja järjen käyttöä. Antaa heidän myöskin tehdä omat virheensä, ne opettavat, ketä kevyemmällä ja ketä raskaammalla kädellä. Ei odoteta heiltä täydellisyyttä, kun ei itsekään sitä olla.
Jos jotain negatiivista nyt pitää sanoa, niin se on tämä merkillinen tilanne, mikä aina silloin tällöin nostaa päätään. Että milloinkas siitä entisestä viljelijästä on tullut uuden/jatkavan viljelijän vihollinen? En todellakaan yleistä, mutta sellainen ikävä piirre on viime vuosina ainakin tällä suunnalla ilmennyt. Kuulee ja on itsekin kokenut aivan uskomattomia tilanteita, joissa jo eläkkeellä olevat viljelijät ovat tulleet silmille. Minun oma muisti yltää vain tietyn ajan päähän, tuossa vain olen jokusen kerran miettinyt, että onko se sittenkään aivan uusi ilmiö. Onko sitä ollut ennenkin? Kertokoon ken tietää paremmin.
Oli niin taikka näin, niin toivotan kaikille oikein menestyksekästä vuotta. Häntä pystyyn ja tulta päin. Sellainen on tekevän mieli.
on muuten aika halpa huvitus ja myös nollaamisen keino.Toivoisin tosiaan että ihmiset joskus olis vain omissa oloillan,ei aina tarvii niitä akkuja latata ystävienkään seurassa.Ja sitä paitsi se tärkeinhän on niin lähelle ettei sitä kaikki nää.Siis oma perhe ja elämänkumppani.Kaiken työ kiireiden jälkeen tekee hyvää joskus loikoilla siinä kainalossa ,kyllä se kaikki ryyppy illanvietot päihittää.
Meinasin jo suoria sängyn puolelle vaan ajattelin vielä tirkistellä maailman menoa täältä netin kautta. No, eipä kovin häpöseltä näytä. Ihmisiä ammutaan, junan vaunut karkailee ja navetoita palaa. Nykänen vaimoineen tasaisin väliajoin ilmoittelee itsestään, no se ei jaksa kiinnostaa. Kukin tyylillään.
Tämä päivä sitten hurahtikin navetan puolella. Aamulla kun kahvin kirkastamin aivoin tallusteli navetalle, ilmoitteli yksi lehmä, että nyt tarttis kätilön apua. Poikia toki osasi itsekin, halusi vaan emäntäsä henkiseksi tueksi. Lehmävasikkahan sieltä tulla tupsahti. Pirteä kuin mikä, huusi pää punaisena maitoa, vaikka maailmaan tulosta oli suurin piirtein minuutti. Emä siinä hoiti vasikkaansa ja eikun karsinata kohti. Emältä maitoa pikkuiselle ja sitten olikin hyvä heinäpetillä lämpölampun alla nukkua tuhista. Aamutöitten alotus vähän viivästyi, joten eikun isompi vaihde päälle ja muille vasikoille maidot eteen ja lehmille jauhoja appeen kera. Siivoukset ja lypsylle. Vielä hiukan otettiin vastapoikineelta maitoa, ompahan mukavampi maata kun ei ole tissit halkeamispisteessä.
Nälkä oli niin että näköä haittasi, joten puurokattila tulelle ja aamiaisen laittoon. Meinasi hiukan ramaista vaan jäi vaivaamaan yksi lehmä, oli sen verran totisen olonen, että päätin kuikuilla kamerasta, olisiko sittenkin poikimassa. Ja sorkathan sieltä paisto, puolitoista viikkoa etuajassa. Haalarit niskaan ja tuttua reittiä navetalle. Tuli soma vasikka ja heti perään toinenkin. Suloiset kaksoset. Olipa reipas emä, nuoli kummankin puhtaaksi ja vasikat karsinaan ja lypsylle. Siellä sitten tuhrautu pari tuntia, kun ei malttanu lähteä pois, kolme uutta elämää sille aamulle, pitihän niitä ihailla ja paijata. Emoakin huomioida ja hoitaa.
Päiväkahvia alkoi jo haluttaa, joten tuvan puolelle taas ja pannu porisemaan. Joskohan tuota nyt saisi vähän oikasta, ajattelin. Mitä vielä, kello juoksi siihen malliin, että päivällinen tulelle ja sassiin. Kyökin puolella se tunti sitten vierähtikin. No, oikasen sitten ennen navettaan lähtöä. Juuri kun sain hyvän asennon sohvalla, pärähti puhelin. Ei ole totta, minun ei vissiin sitten ollut tarkotus sille päivälle silmiäni ummistaa. Eläinlääkärihän siellä,oli tulossa vasikoita nupottamaan. Mikäpä siinä, haalarit niskaan ja menoksi. Siinä se ilta sitten sujuvasti menikin. Eläinlääkärin lähdettyä iltanavetoille ja tunti sitten lopulta pääsin pois. Kun vielä se yksi äpyli päätti poikia. Mutta on se hienoa. Suma purettu ja ensi yönä ei tarvitse poikimisten takia valvoa. Navetassa hiljaista ja rauhallista. Suuntaampa tässä itsekin kammarin puolelle. Eiköhän tässä yhdelle päivälle ja yhdelle emännälle ollutkin. Huomenna jatkuu. Nyt väsyneenä mutta onnellisena nukkumaan.
100 lehmää.Pitäis jatkaa askelta,vai?
Johtotehtävissä enimmän aikaa. Työmiehet ja -naiset tekisivät työt. Itse valvoisin vain poikimiset.
En tiedä juurikaan lehmien hoidosta, joten hauska lukea juttujasi. Sieluni silmin näin emännän siellä viipottamassa huivi ojossa ;). Jatka vaan näitä kirjotuksia, jännä lukea ihan uppo-oudon ihmisen arkielämästä.
On varaa pitää työväkeä. Oli lehmiä 10 tai 100kpl
Osaamista. Pidän minäkin työmiehiä muutamia kuukausia vuodessa eikä ole sataa lehmää. Mutta silloin luovun osasta omaa palkkaa. Vaan toisaalta, työmieshän ne työt silloin tekee enkä minä :).
Jos työmiehen ottaisin, kyllä siinä joutuisi silloin tekemään itsekin vielä kovemmin töitä, että saisi sen palkan maksettua. Luultavasti silloin olisi töitäkin ylimääräiselle miehelle (peltotyöt tai Isäntä pois vahvuudesta muissa menoissa) jos sellaisen ottaisin. Paitsi että meidän tapauksessa voisi olla yhtä hyvin nainenkin se "työmies". Samalla lailla sen uuden tekijän joutuisi kouluttamaan , olisi kumpaa sukupuolta tahansa. Tähän asti selvitty lapsi- ja eläkeläistyövoimalla, mutta tilanteet muuttuu, kun tulee eteen armeija, oman perheen perustaminen tai muut kiinnostuksen kohteet nuorisolla.
Onko se ahneutta vai mitä, mut miten jotku ns. pientilalliset sitten pystyy palkkaamaan normaal palkalla työmiehen vaikka koko kesäksi ja taas isojakin tiloja on jotka ei käytä vierasta työväkeä kun satunnaisesti? Oisko niin ku emäntä tossa sano, siitä taloushallinnon puolesta.
Ja vaikka sitte luopuski osasta omaa palkkaa vaan silti on pelit ja vehkeet näillä tiloilla. Eikä tartte palkanmaksusta taistella. Vai onko mulla vaan ollu tuuria kun olen saanu töitä sellasilta tiloilta?
Sitä tuota pakkasta sitten riittää. Pelotellaan kasvihuoneilmiöllä, vaan ainakaan meillä päin ei yksikään kasvihuone kyllä menestyisi. Tämmösellä ilmalla ei juuri muuta tee, kuin lämmittää pirttiä ja hoitelee rutiinihommat. Navetan puolellakin alkaa lämpö olla sen verran alhaalla, että pitää olla huolellinen, ettei mikään pääse jäätymään. Lehmät näyttää tyytyväisiltä ja vasikat leikkii karsinoissaan, kyllä lämpölamppu on kova sana näillä leveysasteilla. Eipä tule itselläkään mieleen juuri siellä istahtaa, liikkeessä saa olla ettei vilu tule. Tuossa mietin, mitenkähän ne olosuhteet siellä kylmäpihatoissa näin paukkupakkasilla. Eläimethän pärjää vaan entä hoitajat? Joutuuko turkishaalarin lypsäjä pukemaan vai onko työolosuhteet ihan OK? Itse vaikka kuumaverinen olenkin, niin senverran kylmänarka kuitenkin, että fleeceä pitää haalareitten alle vetää ja pipo korville, että hädin tuskin nokka näkyy. Kannattaa tuohon ilastointiin panostaa, näin kovien pakkasten aikaan huomaa, mikä etu on, kun se on kunnolla suunniteltu. Ei ole kosteaa höyryä navetassa, ilma on kuiva ja hyvä hengittää. Ei ole vasikkayskää eikä utaretulehduksia.
Oppia ikä kaikki se on näissäkin asioissa. Itse tekemällä ja suunnittelemalla tuo ilmastointikin saatiin kuntoon. Oli vaikka mitä hienoja viritysehdotuksia mutta kun navetatkin on yksilöllisiä, niin kaikki ei käy kaikkeen. Nyt homma pelaa ja pelittää.
Isäntä tuossa traktoreita lämmittää, lupaava koneen jyrinä kuuluu, lähempä kaveriksi ja pannaan mylly jauhamaan. Taretkaahan.
Kuulolla? Mitä puuhaat huomenna?
Oli varmaan merkillinen aloitus :).
No suurin pirtein tuolta päässäni tällä hetkellä kuulostaa. Olen istunut pyrstöni puuduksiin tämän päivän paperitöiden parissa. Päässä pyöriin sellanen määrä lukuja, että aivokapasiteetti uhkaa käydä ylikierroksilla. Monta kuppia kahvia on mennyt enkä ole vasta kuin puolessa välissä. Onneksi pääsi navettaan haukkaamaan vähän "raitista" ilmaa.
Ei minusta olisi paperin pyörittäjän ammattiin. Ei, vaikka olen aikanaan sitä varten koulut käynyt. Ja siitä vielä piti tulla ammattikin. No, onneksi isäntä pelasti minut siltä kurjuudelta, otti emännäksi ja pääsin oikeisiin töihin, tämä näin huumorilla sanottuna. Vaan kävipä tuossa mielessä, että laskiko tuo mies sittenkin, että kun emäntä osaa lypsyhommat ja paperinpyöritykset, niin itse pääsee vähemmällä? Paljon mahdollista ;).
No, onhan tässä se etu, että ei ole ihan untamona, eikä kukaan voi pyöritellä miten sattuu silloin, kun on rahasta kyse. On hienoa, että naisetkin nykyään enenevässä määrin osallistuvat tilan taloushallintoon. Ennen vanhaan liekkö emännillä ollut juurikaan oikeutta rahamassiin koskea? Ainakin mitä itse muistan, niin kyllä se monesti oli isäntä se, joka menot ja tulot hallinnoi. Emäntä sai mitä milloinkin annettiin, jos annettiin.
Itsestä tuntuisi perin merkilliseltä olla täysin tietämätön tilan taloudellisesta tilanteesta. Eikä nämä talousasiat vaikeita ole, oman järjen käyttö on kuitenkin suotavaa, massan mukana ei kannata mennä. Pienenä takapiruna ja vastarannan kiiskenä oleminen on ainakin meidän tilalla kannattanut. Tuota tarkoita meitä itseämme kohtaan, asioiden kyseenalaistaminen on osa luontoa kummallakin, niin isännällä kuin emännälläkin.
Nyt on muuten jo pää kipeä, liika ajattelu ei sovi pikkupäälle :)).
Huomenna jatkuu...
Tänään paperit lopullisesti kuntoon ja lomalle lähtö koittaa. Muutama päivä vaihtuvissa maisemissa. Sitten taas mennään. Yöllä näin untakin edellisestä päivästä. Kaikki kunnia kirjanpitäjille, jotka näitä hommia tekevät päivästä toiseen. Pohjoinen vaikenee hetkeksi...
Meillä on niin että vaimoni kanssa käymme ansiotyössä ja kotiin tultuamme lataamme akkujamme olemalla yleensä kotona. Olemme pitkässä liitossa ja emme kaipaa ympärillemme viisastelijoita. Kun on itse vastussa elämästään ja taloudestaan niin toinen riittää. Olemme hyvällä tuulella ja ystävällisiä toisillemme. Yleensä ihmiset päivittelevät liikaa ja vouhottavat. Kukin saapi taaplata tavallaan . Tämä sopii meille. Toki olemme myös sosiaalisia.
Niin ollaan mekin mutta toisten ihmisten vuorovaikutus on silti tarpeellinen ja mieluinen.
Muutama päivä tuli huilittua. Mikään ei voita aamuja, jolloin saa aamukahvin jälkeen kömpiä takaisin peiton alle. Ei ole kiire mihinkään. Jokin sisäinen rytmi kyllä herättää ilman kellon soittoa, mutta aamut ovat rauhallisia, seesteisiä. Hiljaista, pimeää, kaunista. Peilistä katsoo ihan erinäköinen ihminen. Ei pandakarhun ominaistapiirteitä, mustia silmänalusia. Juonteetkin muka näyttävät pienemmiltä. Silmissä ei ole sitä normaalia, hiukan väsynyttä katsetta. Se katse taitaa olla monelle meistä viljelijöistä ihan tyypillinen, ainakin kiireisimpää aikaa elettäessä.
On myös aikaa pienelle ylellisyydelle, aamusaunalle. Aloittaa aamu loikoilemalla saunan lauteilla ja ajatella syntyjä syviä. Suunnitella päivää ilman kiirettä. Yhtenä aamuna nauttiessani saunan pehmeistä löylyistä päätin lähteä ajan kanssa kaupungille. Silloin aamulla nosti päätään se naisellinen puoli minussa. Unohdin hetkeksi jätkämäisen tyylini, joka kuuluu normaaliin arkeeni. Hiukset ojennukseen ja meikkipussi esille. Farkut jalkaan ja naisellista paitaa päälle. Katsos vaan, sieltähän kuoriutui ihan edustavan näköinen emäntä. Ero on aika hurja siihen vakiotyyliin, perusyhdistelmänä navettahaalarit ja kumisaappaat tai toinen "bravuuri", ja lämpöhaalari, joissa näyttää ihan michelin-ukolta ja lämpösaappaat.
Kävin syömässä, kiertelin kauppoja, pysähdyin juomaan kahvia ja seurustelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Se on melkein sitä parasta antia lomassa, tavata uusia ihmisiä, tutustua, haistella maailman tuulia. Saada joka kerta sen varmuuden, että olen omalla alallani. Niin paljon kuin maailmassa on ammatteja, saan onnekseni tehdä työtä, joka elättää myös henkisesti. Olla inhimillisten eläinten kanssa yhteistyössä. Kokea iloa ja surua, uuden elämän tuomaan onnea ja menetyksen vaikeita kipuja. Tunneskaala on laajempi kuin suurin valtameri. En tiedä, miten muut kokevat karjankasvattajan työnsä. Minulle se on elämää, kaikkinensa.
Sieltä myös kumpuaa halu oppia ymmärtämään muita ihmisiä. Oppia ajattelemaan muitakin kuin itseään. Se taitaa olla elämänikäinen opintie, jossa koskaan ei saa valmistujaistodistusta kouraan. Eikä tarvitsekaan, oppia ikä kaikki.
Tässä jatkuvassa murroksessa, jota tunnen tämän viljelijän elämän olevan, tässä eletyssä arjessa, jota jokainen päivä kuitenkin on, tässä kaikessa on elämän siemen. Kun sitä hoivaa ja siitä huolehtii, niin jospa saisin tämän oman elämäni elettyä niin, että voisin katsoa vanhana taaksepäin ja olla iloinen kaikesta, mitä elämä minulle antoi ja olla katkeroitumatta siitä, mitä se minulta otti.
on aivan totta, että pienikin irtiotto arjesta jo piristää. Mukavaa olisi loisia viikkokaupalla, mutta eihän se oikein käy tässä ammatissa. Jo kaksikin viikkoa taitaa olla liikaa. Itse olen oppinut nauttimaan aika pienestä. Pari päivää äidin mökillä keväällä tai kesällä sisältäen marjastuksen tietystikin. Aina on hommaa, mutta ei sitä osaa olla laiskanakaan. Voisi olla hyväksikin mennä vaikka retrettiin, olen joskun ajatellut. Jos vaikka kykenisi olemaan hiljaa...
Syksyllä olin pari päivää sisaren luona kaupungissa tekemättä mitään. Lorvin ja kukaan ei tullut kysymään, että milloinkas se ruoka on? Sitten junalla Helsinkiin ja näyttelyyn Ateneumiin ja syömään ja sisaren tyttären opiskeliija-asunnolle vielä kahville ratikalla. Siinä sitä oli eksotiikkaa.
Piti kyllä sonnustautua ja meikata ja kammata tietysti ihan eri lailla kuin kotona. Niin minäkin olin kuin eri ihminen. Kun nuo välill'ä moittivat palstoilla, kuinka kamalilita maalaisemännät näyttävätkään, tulisivat itse tekemään samaa rupeamaan melkein vuorotta, voisi tulla erilaisia ajatuksia. Kun se on tärkeintä, että elukat ja perhe ja koti on kunnossa, muu on sitten ekstraa.
Ihan olen samaa mieltä, että katkeroituminen olisi ainakin minusta pahinta mitä voisi tapahtua itselle. Sitä vastaan voi ja pitää taistella joka päivä ja tiedostaa, että minä, jos teen parhaani, olen onnistunut silloin. Enenpää ei voida vaatia.
Jos vaikka joka päivä tekee parhaansa,silti voi joskus tulla tunne ,ettei se riitäkään. Silloin voi päänupissa ruveta kiehumaan,voi tulla masennusta y. m.
Täytyy osata olla myös armollinen itselle.Pitää joskus myös löysätä.
Vaikka pirrtis huutaa siivousta,anna sen olla,ja käy vaikka pitkällä kävelylenkillä.Jos lenkkeily on mielestäsi turhaa,niin sitten polttopuiden teossa.
Itsellä noit ikävuosia on jo jokunen,niin huomaa kunnon merkityksen jokapäiväisessä työssä.
Ei saa jäädä kokoaikaa sohvalle makaamaan,jos siihen pakkasilla käpertyykin.
Kolmikymppisenä tätä ei tunnista,mutta viisikymppisenä tietää,mitä on jäänyt tekemättä.
Saada emäntä rantteelle. Jos emäntä haluaa löysätä, niin ei kun tassua toisen eteen. Ja jos sekään ei innosta, niin sitten halkojen tekoon. Ompas siinä sitten virkeä mieli emännällä kun on huhkinut halkohommia ja hiki virtaa ja kun tulet kotiin, niin siivous odottaa. Entäs jos emäntä vaan siivoaisi rauhassa ja loikoilisi sohvalla sen aikaa, kun se ISÄNTÄ on siellä rantteella? Kun ei se isäntä kummiskaan sitä pirttiä siivoa sillä välin kun emäntä on rantehommissa?
kyllä minä ole siinä mielessä aika perinteinen, että naisen työt ja miesten työt ovat erilaisia. En taitaisi saada pahemmin aikaan ran´kametsässä. Ikinä käynnistänyt moottorisahaa saati sitten raivuria. Ystävätär nekin hallitsee. Onneksi nuorison kasvettua ei tarvitse traktorinkaan pukille kiivetä. Ilolla jätän ne muille, nuo työt. Joku voi sanoa, että mikä saamaton se siellä, mutta mulle käy tuo pullanleipominen ja pyykinpesu ja ruuanlaitto paremmin. Varoittavana esimerkkinä sisar, joka opetteli laatoitukset ja tapetoinnit ja hiomiset ja maalaukset ynnä muut. Niitä piisasi sitten remonttien myötä'. No, hänelle se sopikin paremmin, vaikka onkin hento nainen.
Totta, että laiskottelu pitää opetella. Ei sitä meille ole ainakaan kotona opetettu:)
Ettet ymmätänyt pointtiani.Tarkoituksenani oli saada emännille uutta näkökantaa asioihin Lenkkeily tai ranganteko sillointällöin piristää ketävain.Ja kyllä niitä sohvallamakaajia on ihan tarpeeksi.Hyvä fyysinen kunto auttaa säilyttämään henkisenkin kunnon.
Isoja päätöksiä ei pysty tekemään ,jos käpertyy siihen sohvalle,ja oman itsensä ympärille synkistelemään.
Olisi vaan joskus hyvä saada käpertyä siihen sohvallekin. Jos on tarpeeksi lopussa, se on joskus hyvin tarpeen sekin. Fyysistä kuntoakaan ei pidä hoitaa liikaa - lepoakin kaivataan.
Lähinnä ärsytin sinua kommentoimaan :).
Mutta, sinulla on kuitenkin nyt siinä suhteessa aika kapea näkökanta siihen, mitä kukin haluaa. Miten sinä luulet esim. jonkun halonteon piristävän ketään, jos on paljon tekemättömiä töitä rästissä? Kun ne hommat pitää joka tapauksessa tehdä joskus. Ei niiden siirtäminen eteenpäin mitään auta. Oli nainen eli mies, jokainen tarvitsee joskus omaakin aikaa, jolloin ei tarvitse olla niin hiton "hyödyksi" kenellekään. Ei perheen äiti muutu huonommaksi, vaikka joskus vaatiikin muita perheenjäseniä tulemaan hetken toimeen omillaan, vaikka vain muutaman tunninkin. Isäntä pärjää vallan mainiosti, vaikka emäntä ei koko ajan ole huolehtimassa, myöskin lasten itsenäisyyden kannalta on tärkeää, että heillekin annetaan hiukan vastuuta, eikä mentaliteetti ole se, että äiti aina hoitaa jos ongelmia tulee.
Nythän on enemmänkin kyse siitä, että miten sitä aikaa emäntä haluaa viettää ja nyt puhutaan siitä vähäisestä vapaa-ajasta. Toki liikunta on tärkeää ja hyvä yleiskunto muutenkin. Mutta ja se iso MUTTA. Puhutaan mielekkyydestä. Ei minua vaan saa hymyilemään ajatus, että huhkisin rantteella ja olisin entistä väsyneempi. Jokainen kyllä tietää, mikä tuo itselle mielihyvää. Minulle ainakin suurta tyydytystä tuottaa saada joskus olla yksin. Ei se sitä tarkoita, että jättäisin kaikki oman onnen nojaan ja lähtisin nostelemaan kun haluan sitä omaa aikaa. Ei, se tarkoittaa sitä, että kotona kaikki huolehditaan ennen lähtöä siihen malliin, että siellä pärjätään. Pari päivää itselle, ilman että tarvitsee laittaa ruokaa tietyllä kellon lyömällä tai olla minuutilleen siellä navetassa, oli aamu eli ilta, pyhä eli arki. Saada aikaa itselle, ystävilleen ja niin edelleen. En minä koe olevani huono ihminen, vaikka haluankin joskus itsekkäästi ajatella vain itseäni. Ajattelen siinä lähinnä omaa hyvinvointiani, että jaksan taas iloisin mielin olla sellainen emäntä kuin pitääkin.
Kyllä sinä isäntä-hyvä itsekin tiedät, että jokainen tarvitsee muutakin elämää ympärilleen. Ei se tee kenestäkään huonompaa. Itse olen koko aikuisikäni osannut ymmärtää oman hyvinvointini tarpeellisuuden. Ei minusta ole kellekään mitään hyötyä, jos olen aina väsynyt ja ärtynyt. Meillä kumpikin kulkee vapaalla yksinkin reissuissa, on aina kulkenut ja tulee tekemään niin tulevaisuudessakin. Jos ollaan normaalielämässä 24/7 yhdessä koko ajan, niin pari päivää erossa silloin tällöin tekee hyvää kummallekin.
Mikähän siinä on, kun ei mene kaikilla kaaliin se, että nainen ei ole ikiliikkuja, joka käy ja kukkuu kellon ympäri vuodesta toiseen? Ihmisiä mekin ollaan, eikä naisillakaan tarvitse olla hyödyksi koko aikaa. Joskus voi olla aivan vapaasti hyvällä omatunnolla sohvaperunana, laiskotella ja olla tekemättä yhtään mitään. Tai sitten tehdä tasan sitä mitä huvittaa. Niinhän sinäkin isäntä teet. Ethän sinäkään aina ole hyödyksi kenellekään muulle kuin itsellesi. Vai mitä?
Lukea nuo viestini uudelleen ja ajatuksen kanssa.Eikä väännellä selvää asiaa omiin tarkoituksiin.(kirjoitin löysäämisestä,enkä työtaakan lisäämisestä).
Päänkäyttö vähentää selänkäyttöä.
Huumori hukassa?
Ihana pippurityttö :) :).
en keksi miten hän vääntelee asian omiin tarkotuksiin?
On muuten mahtava auringonpaiste. Ihan kympillä vireystaso paranee. Aurinko paistaa hohtaville hangille sellaisella voimalla, että väkisinkin mieli irrottelee kuin vasta laitumelle päässyt lehmävasikka. Ei haluta edes nukkua päikkäreitä, vaikka vasta muutama viikko sitten olisi mielihyvin päänsä tyynyyn kallistanut aina kun vain oli mahdollisuus. Tämä alkuvuosi onkin ollut ruuhkaa täynnä. Roppa kyllä tietää töitä tehneensä, mutta pitää ajatella positiivisesti. Ompahan kunto kohdillaan valmiiksi, kun kevätsesonki jyrähtää täydellä voimalla käyntiin. Vielä kun muutaman poikimisen vahtii, niin sitten se puoli on vähäksi aikaa hanskassa.
Jos ei tuo aurinko energiaa antaisi, niin täytyy kuitenkin myöntää, että tänä aamuna meinasi olla hankala päästä sängystä ylös, olo oli kuin rautakangen olisi niellyt, ei taipunu eikä taittunu oikein mihinkään suuntaan. Ihmetteli isäntä ähkettä ja puhketta, kun emäntä oiko jäykkää oloaan. Huolestu jo, olinko kipeänä. Ei hätiä mitiä, on vaan moottorissa niin jäykät öljyt tänä aamuna, että liikkeelle lähtö hiukan kangertelee, tuumasin huolestuneeseen kyselyyn. Ja kahvi vanhin voitehista, sitä kun pari isoa kuppia kisko naamaan, niin johan alkoi emännänkin varsi taipumaan. Kehtasi isäntä-ruoja jo kysellä, alkaako ikä painamaan :).
Kaikkea sitä kysellään ennen sian pierasua ja vielä ihan "vakavalla" naamalla.
Vaan olisi rehellisyyden nimissä hierojalle töitä. Tuntuu välillä, että kasvaa maata kohti. Liekkö syynä painovoiman vaikutukset vai mikä lie. Ryhti meinaa joskus painua, pitää ihan tietoisesti komentaa itseään pystympään.
Tässä sitä taas kevättä ja maailman menoa ihmetellään ja uutta suunnitellaan. MIetityttää maidon hinta, kun se näyttää tulevan koko ajan kuin lehmän häntä alaspäin. Mitähän tuo tulevaisuus tuo tullessaan, sitä saapi joskus arvuutella tuolla navetan puolella. Vaan ei pidä lannistua, kun on pää puusta tehty ja muu roppa ties mistä, niin turhaa sitä päätään vaivaa asioilla, joille ei oikein itse mitään isoja voi. Pitää vaan muuttaa ennakoivasti oman tilansa suuntaa, jos oikein päin ahteria näyttää asiat alkavan menemään tuolla politiikan saralla.
Vaan saa kyllä ihmetellä, mistä ihmeestä tämä tuleva, jatkava sukupolvi sen motivaationsa ammentaa, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Tietyn aikaista pysyvyyttä tällekin sektorille soisi, juuri tulevien sukupolvien takia. Muutos on hyvästäkin, mutta liiallinen paine takaraivossa ennemmin tai myöhemmin saattaa omaa harkintakykyä kenellä tahansa vaurioittaa. Ei välttämättä osaa nuorena niin kriittisesti suhtautua asioihin, menee mieluummin valtavirran mukana, sopi se itselle tai ei. Tietyn tyylinen asioiden kyseenalaistaminen ja omaa itseään kuunteleminen on tärkeää. Itsellä on se periaate, että jos illalla saa jonkun hyvän ajatuksen päähän ja se tuntuu yhtä hyvältä vielä seuraavana aamuna, sitä kannattaa pohtia tarkemmin. Jos ei tunnu hyvältä, unohtaa saman tien.
Näin tällä kertaa.
Jotenkin sydäntä lämmittävää oli aamulla navetassa touhuta. Oli ihanan rauhallista, lehmät aivan kuin elivät mukana sitä aamun seesteistä hiljaisuutta, söivät rauhassa ja kuuntelivat emäntänsä höpötyksiä siinä lypsyn lomassa. Oli aikaa myös omille ajatuksille. Näillä naisen tippaleipäaivoilla sai taas monenlaista mietettä aikaiseksi ja jotenkin ne suuntautuivat tähän naisen elämään, tai enemmänkin siihen symbioosiin, mikä on naisen ja miehen välillä.
Omaa elämää ajatellen ja kaikkia niitä tapahtumia, mitä siihen on tähän mennessä sisältynyt, ei voi muuta sanoa, kuin että rikasta se on ollut. Paljolti tasaista arkea, paljon ihania tapahtumia, myös aikoja, jolloin ei juuri hymyilyttänyt. Elämä on joskus siitä kummallista, ettei se kysy aina lupaa. Ei se kysy, jaksaisinko nyt perhe-elämän ongelmia. Ei se kysy lupaa, kun joku läheinen yhtäkkiä sairastuu tai kuolee. Ei se kysy, jaksanko minä. Se vain menee eteenpäin ja antaa ne voimavarat jostain, että elämä taas alkaa maistumaan.
Olen mieltänyt sen asian niin, että ei ole hyvää ilman pahaa. Joskus elämän pitää ravistella, että taas ymmärtää sen hyvän mitä itsellä on. Tai vaihtoehtoisesti, se oma rakas kumppani ymmärtää suhteen arvon ja merkityksen. Ei pidä toista itsestään selvänä siinä vierellä. Tämä toimii molemmin puolin. Joskus on annettava aikaa ja paljon, sille toisellekin, että asiat selviytyy. Välillä pitää taas "potkaista" ahteriin, noin kuvaannollisesti sanottuna, että se puoliso siitä vierellä havahtuu taas tähän oikeaan elämään. Se on tietynlainen jatkumo, se suhde naisen ja miehen välillä.
Naisellahan on monta virkaa. Nainen on äiti lapsilleen, rakastaja miehelleen, emäntä tilalleen, hoitaja vanhemmilleen ja eläimilleen. Nainen on kokki ja siivooja, kasvattaja ja huoltaja. Nämä ja monta muuta virkaa. Feministi voisi sanoa, että mitäs sitä miehellä tekeekään. Mutta ei se asia ole niin. Ja nyt puhun heterosuhteesta, kun muusta en tiedä niin paljoa, etä niihin kantaa osaisin juuri sanoa. Ei tule naisesta rakastajaa, jos ei ole miestä vierellä, kehen sen lumovoimansa kohdistaisi. Ei tule naisesta äitiä, jos ei mies ole laittamassa uutta elämää alulle. Emäntä kuuluu siihen miehen rinnalle tilan hoitoon kuin nenä naamaan ja ilman hoidettavia, olkoon ne sitten eläimiä tai vaikka omat vanhemmat, ei tarvita hoitajaa. Ruokaa on mukavampi tehdä useammalle kuin yhdelle ihmiselle ja siivottavaakin on enemmän kun on enemmän sotkijoitakin.
Tällä ajatuksella haen näkökulmaa siihen alati kasvavaan ajatukseen naisen itsenäisyydestä ja itsemääräämisoikeudesta. Miksi pitäisi olla yksin ollakseen itsenäinen? Kun itsenäinen voi olla siinä kumppanin rinnalla ihan samalla lailla? Itse olen kyllä omassa elämässäni huomannut sen, kuinka tärkeää on se suunsa aukaista, kun jokin tilanne on ns. päällä tai että kokee asioiden olevan menossa päin prinkkalaa. Ajoissa keskustelemalla välttyy tilanteilta, joissa huomaa kokevansa eriarvoisuutta toisen rinnalla. Ei mies välttämättä tarkoituksella ole johtaja talossa, hän voi monesti kokea, että toinen ei halua kantaa sitä vastuuta tilan/talon elämästä. Moni nainen jättää isot päätökset miehelleen, joko siitä syystä, että ei ymmärrä niiden päälle mitään tai ei halua ymmärtää tai kokee sen asian helpommaksi jättää toisen päätettäväksi. Siinä vain on se ongelma, että jossain vaiheessa saattaa suusta päästä kovatkin arvostelut miehen suuntaan, eikä itse enää muista, ettei ole ottanut mitään kantaa aikanaan asioihin. On myös tiloja/taloja, joissa naisella ei tosiaankaan ole muuta virkaa kuin olla se hemmetin 24/7 palvelija ihan miehen mielihalujen mukaan. Kaikille asioille voi tehdä paljonkin. Joskus tilanteet vain äityy niin pahaksi, että sopua ei synny ollenkaan tai toinen sitten alistuu kohtaloonsa. Ei kä aina kyse ole siitä, että mies olisi se päällepäsmäri, voi se olla ihan samalla tavalla nalkuttava emäntäkin. On varmasti meillä naisilla paljonkin asioita, joista voisi mennä itseensä.
Mutta palatakseni vielä tähän päätösvallan varteen, niin itse ainakin olen kokenut, että mieheni mielellään jättää tietyt asiat kokonaan minun hoidettavakseni ja ihan siitä syystä, että joko osaan ne paremmin tai haluan ne kokonaan omaan hoitooni. Toinen kyllä on tietoinen asioiden tilasta mutta ei joudu kuluttamaan aikaansa eikä hermojaan niihin. Vastuu niistä on silloin minulla ja isäntä voi keskittyä itselle tärkeiden asioiden hoitamiseen. Tällä tavoin vastuu jakautuu ja kummallakin on aikaa myös muuhun kuin työntekoon. Välillä toiki käydään tiukkaakin vääntöä, mutta saavuttaaksemme parhaimman lopputuloksen, vääntö on välillä enemmän kuin tarpeen. Ja on se kannattanut, niin työssä kuin parisuhteessakin. Vaikka silloin kun jokin hankala tilanne on päällä, ei siitä kaveristaan välttämättä niin kovin rakastavasti ajattele, mutta jälkeen päin saadaankin sitten hekotella itsellemme ja toisillemme ihan avoimin sydämin ilman kitkaa välillämme.
Yhteenvetona tähän siis todettakoon, että ilman miestä elämä ja elo naisena olisi aika tylsää ;).