Ei varmaan ketään kiinnosta mun jorinat mutta lässytänpähän silti..
Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä masennukseen vuodesta -07.
Aloitin Cipralexilla jatkoin Seronililla ja myöhemmin Cymbaltalla ja lisäksi Zyprexalla.
Diagnoosi oli aluksi keskivaikea masennus, nyt psykoottinen masennus, anorexia nervosa, epävakaa persoonallisuushäiriö ja sosiaalistentilanteidenpelko.
Usko on mennyt psykiatrisiin hoitoihin. On tässä jo ehditty kokea kaikenlaisia "hoitoja" joistakin on ollutkin apua, mutta ei pitkäksi aikaa ja hyvistä kausista on seurannut aina vain pahempia ja pahempia. Diagnoosistakinhan tuon näkee mihin suuntaan hoidoista huolimatta on menty.
Olen 21-vuotias nainen...vaikka tunnenkin itseni 16-vuotiaaksi tytöksi.
Päätin nyt lopettaa kaikki lääkkeet. Ja ehkä lopetan elämänkin.
Nyt vain satun olemaan fyysisesti kipeänä enkä jaksa tarttua toimeen. Mutta kun tästä paranen niin otan loput lääkkeeni.
Joko menen suljetulle taas tai hautaan.
Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä masennukseen vuodesta -07.
Aloitin Cipralexilla jatkoin Seronililla ja myöhemmin Cymbaltalla ja lisäksi Zyprexalla.
Diagnoosi oli aluksi keskivaikea masennus, nyt psykoottinen masennus, anorexia nervosa, epävakaa persoonallisuushäiriö ja sosiaalistentilanteidenpelko.
Usko on mennyt psykiatrisiin hoitoihin. On tässä jo ehditty kokea kaikenlaisia "hoitoja" joistakin on ollutkin apua, mutta ei pitkäksi aikaa ja hyvistä kausista on seurannut aina vain pahempia ja pahempia. Diagnoosistakinhan tuon näkee mihin suuntaan hoidoista huolimatta on menty.
Olen 21-vuotias nainen...vaikka tunnenkin itseni 16-vuotiaaksi tytöksi.
Päätin nyt lopettaa kaikki lääkkeet. Ja ehkä lopetan elämänkin.
Nyt vain satun olemaan fyysisesti kipeänä enkä jaksa tarttua toimeen. Mutta kun tästä paranen niin otan loput lääkkeeni.
Joko menen suljetulle taas tai hautaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et ole ainoa. Itse olen myös todella ahdistunut, masentunut ja elämänhaluton, mutta koko 3-4 vuoden aikana lääkärien ja erilaisten terapeuteilla juoksiessani en ole mitään diagnoosia edes saanut. En tiedä, pitäisikö minun vastaanotoilla itkeä ja riehua, vai mikä siinä sitten on. Tunteita en vaan mitenkään pysty kenenkään ihmisen edessä aidosti näyttämään. Kerron vain niistä.
Sun pitää tarttua terapeuttia tai jotain rinnuksista ja huutaa itselles kunnon hoitoa. Ja pakko sanoa: se diagnoosi kans. Tosi omituista ettei sulla ole diagnoosia :/
"Voihan se olla" -diagnoosia pukkaa vaan. Riehua en kehtaa, sillä terapeuttini on niin kiva ja aidosti jaksaa esittää olevansa kiinnostunut asioistani. Vaikka koskaan ei niitä seuraavalla kerralla edes muista, osaa hän tehdä olostani vaan niin tärkeän. Olen liian kiltti ihminen tuolla oikiassa elämässä.
haudassa sut raiskattaisiin:(
suljetulla osastolla taas susta pidetään huolta ja sä toivut..
olitpa kuinka kauhea tahansa niin arvosta nyt edes itseäsi sen verran että lukisit jotain kirjaa tai kirjoittaisit itse! haudassa et voi tehdä enää sitä.
kirjoita vaikka harri potter 2..harri ja puoliverisen masentuneen noidan seikkailut!!:)
Hah oot hauska en tiennytkään kaipaavani just tämmöstä vastausta. Kiitos :}
..saitte mutkin hymyilemään. Ihana yllätys : )!!
Mulla on kanssa ihan samanlaisia ajatuksia. Diagnoosissa on joitain eroja kylläkin. Minulla on psykoottinen masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta, usko on mennyt hoitoihin kun mikään ei auta. En ole käynyt missään kelan terapiassa mutta juttelemassa eri tyypeille vuosien aikana. Samoin on kokeiltu monia lääkkeitä, eikä mikään auta (tai sitten juuri niin kuin sanoit, että hetken hyvä olo ja sen jälkeen entistä pahempi). Olen ollut myös suljetulla (monta kertaa) ja saanut myös sähköhoitoa. Olen sairastanut vuodesta 2004 ja olen 25-vuotias.
Tuntuu että minullakaan ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin mennä suljetulle tai hautaan. Tuntuu että elän jonkinlaisessa oravanpyörässä josta en pääse ikinä pois. Läheiset ovat pitäneet minut hengissä tähän asti mutta mietin kuinka paljon vielä jaksan..
Niinpä, läheiset ne pitää hengissä.
Itse en uskalla jättää poikaystävääni, sillä olen ainoa ihminen hänen elämässään. Ja muutenkin, kun puhun itsemurhasta, hän sanoo että ei jää yksin tänne elämään. Miten voin tappaa itseni jos samalla vien jonkun toisen mukanani? Jossain vaiheessa mahdollisesti saatan kyllä tulla välinpitämättömäksi hänenkin suhteensa..
Tänään on niitä päiviä jolloin mieluiten menisin suljetulle. Sairaala on minulle paikka elämän ja kuoleman välissä, paikka missä ei tarvitse elää eikä myöskään astua lopulliseen (siihenhän minulla ei näköjään ole pokkaa kun yhä elän).
Mutta en oikein voi mennä poikaystäväni takia osastollekaan.
Minun pitäisi pysyä täällä pitämässä hänen elämäänsä kunnossa. Mutta en jaksa...
Tosi toivoton olo aina. Niin kuin olis umpikujassa. Ei voi tappaa itseänsä muttei voi elääkään, sitä on sairas muttei yleensä voi antaa itsensä uskoa olevansa sairas, sitä on sairas eikä vain paska ihminen vaikka siltä koko ajan tuntuukin, haluaa kuolla muttei uskalla, ei halua olla sairas muttei uskalla parantuakaan..
En tiedä mitä tehdä. En ole tiennyt kahdeksaan vuoteen.
Pääsispä loppuiäksi johonkin peruuttamattomasti henkisesti vammaisten hoivakotiin nyhjäämään. Ei musta ole normaaliin elämään.
(Tekis mieli pahoinpidellä itseäni kaikkien mun ajatusten takia. Ei mulla ole oikeutta surkeilla näin tai vaatia itselleni hoivakoti-/osastohoitoa varsinkaan loppuiäksi, kun en halua parantua. Haluan vain olla huolettomana jossain turvallisessa ympäristössä. Ei mulla ole sellaiseen enempää oikeutta kuin kellään muullakaan. Munkin kuuluis vaan selvitä omin neuvoin maailmassa ja olla siihen tyytyväinen.)