IKalustelin kamarini,
uusiks` laitoin olomuodon.
Halusinhan valoisuutta,
vaihdoin kaikki valkoisihin.
Seinälläin ol` kaappi puinen,
vitriini lasiovinen.
Ristikotkin vielä puiset,
kaunihisti koristeiset.
Ei se sovi ajattelin,
puinen kaappi katsehelle.
Ristiriita rikkoo kaiken,
harmonisen sopusoinnun.
Menin kauppaan,
ostin teipit.
Paperia hiomiseen,
maaliakin valkeata.
Siinä istuin hajareisin,
askaroitsin ajatuksin.
Mulla ol` niin hyvä olla,
nautin siis mä käsitöistä .
Kaunis kaappi edessäni,
muuttaa pian muotoansa.
Väri valkoinen sopiva,
kauneuttas` korostava.
Mistäs tuli mustat muistot,
kesken kaiken kaihertaen.
Pysähtyi nyt pyhä työni,
katosi kauaksi karaten.
Voi kun oisin oivaltanut,
alussa aikuisikäni.
Piilopirttini rakentaa,
kaappiverstaani perustaa.
Siellä sitten päivät pitkät,
yksin oisin yrittänyt,
vitriinikaapeja ehostaa.
uusiks` laitoin olomuodon.
Halusinhan valoisuutta,
vaihdoin kaikki valkoisihin.
Seinälläin ol` kaappi puinen,
vitriini lasiovinen.
Ristikotkin vielä puiset,
kaunihisti koristeiset.
Ei se sovi ajattelin,
puinen kaappi katsehelle.
Ristiriita rikkoo kaiken,
harmonisen sopusoinnun.
Menin kauppaan,
ostin teipit.
Paperia hiomiseen,
maaliakin valkeata.
Siinä istuin hajareisin,
askaroitsin ajatuksin.
Mulla ol` niin hyvä olla,
nautin siis mä käsitöistä .
Kaunis kaappi edessäni,
muuttaa pian muotoansa.
Väri valkoinen sopiva,
kauneuttas` korostava.
Mistäs tuli mustat muistot,
kesken kaiken kaihertaen.
Pysähtyi nyt pyhä työni,
katosi kauaksi karaten.
Voi kun oisin oivaltanut,
alussa aikuisikäni.
Piilopirttini rakentaa,
kaappiverstaani perustaa.
Siellä sitten päivät pitkät,
yksin oisin yrittänyt,
vitriinikaapeja ehostaa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
viattomuuden kauneuden väri :)
Unohda mustat muistot ja anna anteeksi itsellesi, sillä kaikki me tehdään virheitä; ole armollinen itsellesi ja RAKASTA itseäsi, se olet Sinä ainutlaatuinen Sinä...sitten voit jatkaa taas valkoisin värein :)
Kiva lukea sinun runojasi pitkästä aikaa Ystäväni :))
Kaappi kohta valmistuupi,
alleen jättää tumman kuoren.
Puhtoisena puhuttelee,
valkeudellaan valaiseepi.
Kuka tuntee ihmismielen,
vitriinikaapin valkaisijan.
Ihmisistä ainut lienee,
kaapin värin valitsija.
Milläs poistuu musta mieli,
sydänalan kaiherruskin.
Keinot tähän tietää yksin,
taaskin värin valitsija.
Teinkö virheen jota kadun,
vaiko jotain aivan muuta.
Syytettykö syyttömänä,
totuudenko sanain tähden.
Jk. Kiva oli sinustakin kuulla pitkästä aikaa Ystäväni:)
SYNTINEN NAINEN
Paatunut ol`ihmismieli,
haeskeli haureuttaan.
Rahasteli rakkaudellaan,
antoi aina aulihisti.
Lulotteli luulevainen,
tekevänsä teon hyvän.
Kaupitteli kauneuttaan,
aarrettansa ainoata.
Kohtasi hän viimein tiedon,
totuudenkin toisenlaisen.
Katseli hän silmätystin,
mennyttä ja menneisyyttään.
Katui itki katkerasti,
jalat kastel` herrain Herran.
Kuivatteli hiuksillansa,
voiteleitsi voitehillaan.
Harrastus se onki :)..
saada rauhassa ahertaa
vitriinikaappeja ehostaa.
Väreillä leikkiä kuin taiteilija
mie laittasin kyllä paljon puuta.
Puu on hyvä vaihtoehto ei siinä mitään. Mökilläni on niin paljon puusisustusta, etten sitä kotiini enää kaipaa:)
istua katselemassa
Lupaan olla ihan hiljaa
Seurailen sinua ja kättesi liikkeitä
Hymyilen sinun innostuneille silmillesi
Kuuntelen onnellista hyräilyäsi
ja vastaan siihen
Ei mustia muistoja
- maalasit niille jo valkean peitteen
Etkö huomaa
Sitäpaitsi:
ei ihmisen ole hyvä maalata yksin, hän tarvitsee avun.
Jos maltat olla ihan hiljaa etkä ala ääneen nauramaan:)
Jk. Nyt lähden jatkamaan maalaamista.
Kaappi on nyt hyvin kaunis,
viaton valkea värinsä.
Päältänsä on valaiseva,
sisältä uusi ja upea.
Poistettu on kaikki tahrat,
kauneuteen koristeltu.
Tuskan kautta tuntehilla,
entisöijän ehostama.
Kuka kaappia nyt syyttäis,
valkoisella valkaistua.
Kyllä syyttää, kyllä niittää,
värisokeitahan riittää.
Kaappi valkoinen on hiljaa,
sulattaapi syytöksetkin.
Ajatelkoot, aivan sama,
tietoisuuden paljastama.
Mitäs minä suren noista,
suosioni kosijoista.
Väreistäni jos et nauti,
on se jokin puutostauti.
näyttäisi siltä, että siitä tuli oikein hieno, ruudut ja riimit ihan kohdilaan ja ajatuskin sitä valaisee. Viimeisenä vielä naurunappi, hymähdellen täällä, ei kiehu sappi. Mukavaa puuhastelua jatkossakin verstaalla.
Ei ole kaupan. Sen minkä minä valkaisen, sitä en anna markkinavoimien armoille:)
tuota tekemästä nytkään
no, mutta
kädentaidot on in
ei sekään käy kaikille.
enkelin-tuli
No eipä kuule mikään estä,
unelmaansa uskomasta.
Vitriinejä valkoisia,
vaihtoehtona valita.
Poistuvathan turhat luulot,
mielikuvat sysimustat.
Ajatukset ahdistavat,
kiristävät kallopannat.
Mitäs siitä, josko onkin,
kuvitelmaa vitriinini.
Ehostelen mielessäni,
valaistaksein sisimpäni.
joskus vastaan tuolta etusivulta
suoraan otsikoihin...ja sitten ne häviää
enkä löydä enään
no..tämä osui lukiessa silmään
vitriinikaappi on kaunis koriste huoneen
sellaisenaankin...siitä näkyy ne kauniit esineet.
Se välillä näkee haluu
hiirenkorvan vihreetä
ja välillä kaiken valkoiseks
Oi noita ristikoita
jo antiikkia
odottavat ullakolla
Päivänvaloon
neki tahtois tulla
käden jälki niissä
edesmenneistä sukupolvista tarinoi
Mr.K
Tuo luovuus suo elämään vaihtelua
hymyä päivääs, kiitos runos
Kuka mua koskettaisi,
sylissänsä lämmittäisi.
Kylmyydestä kärsin minä,
jääksikö mä jähmettynen?
Yksin ei oo hyvä olla,
kylmiks` käynein tuntehinsa.
Kädet kylmät, kuten jalat,
kaihertaapi sydänalaa.
Kiristää myös panta mainen,
aseteltu pääni päälle.
Pettymysten sädekehä,
kertoo tiedost` vajavaisen.
Etsinkö mä jostain toisen,
kohtalossaan samanmoisen.
Silloinko on lämmin meillä,
elämässään eksyneillä.
Sulaudumme toinen toiseen,
kokemukseen, kosketukseen.
Silloinko on hyvä meillä,
vai lienemmekö harhateillä.
Hetken huuma eksytyksen,
tuottaa suuren jännityksen.
Kädet kuumat, tunne myöskin,
jäätyy jääksi lohdutuksen.
Mistä tunnen mä ystävän,
onko oikea mulle hän.
Annan joen sen selvittää,
kuka viereeni jää.
Niin monta oon kohdannut,
jotka joellein joutuikin.
Muka yhdessä laskettiin,
virta vei menojaan.
Ensi kiveen kun ajauduttiin,
vaahtopäät oli vaudissaan.
Pelko valtasi vaeltajan,
meni hän menojaan.
Tuli toinen mun ystävä,
peloton oli nimeltään.
Ei peljännyt koskiakaan,
en arvannut aikomustaan.
Miks`et peljästy kuohuja veen,
näin itse mä ajattelen.
Jotain outoa sinussa,
herää ajatus minussa.
Viimein totuus kun paljastui,
häipyi luotani ystävä uus.
Hyvä että sä häivyit pois,
laskelmoiville sijaa ei ois.
Siitä tunnen mä ystävän,
alajuoksulla vielä on hän.
Kera kukkasten, lintujen,
tosiystävät riemuiten.
Kuka mittaa määrän minun,
aavistaa sen alkuperän.
Tiedostaapi koko mielen,
tarkistaa myös tarkoituksen.
Liian monta matkallani,
viisasta ja vilpillistä.
"Tiedän kyllä, mikä olet",
tuomionsa tunnossani.
Purkaisivat pahan olon,
siitä en mä pahastuisi.
Syyllistävät surkeuttaan,
tuomitsevat tuntemattaan.
Vettä sataa, tuuli piiskaa.
Iskee vasten kulkijaa.
Syyllistetty syytettynä,
nauttii tuskaa koleaa.
En ole järvi,
en lampikaan.
Elottomia ovat,
pysähtyneet vedet.
Olen joki,
alati virtaava.
Joessani on kuohuvat kosket,
runsaasti karikoita.
Joen alajuoksu on tyven,
lintujen ja kukkain koristama.
Useasti olen jokeni laskenut,
ylhäältä alas ajelehtinut.
Mitä useammin tuon matkan tein,
sitä vapaammin annoin virran viedä.
Haaksirikkouduin liiasta yrittämisestä,
lopulta annoin virran viedä vastustelematta.
Selviydyin lopulta vammoitta.
Joka tahtoo mukaani joelle,
ei pääse helpolla.
On opittava antamaan periksi,
virran vapaasti vietäväksi.
Viimein alajuoksulla,
tyvenessä lahukassa,
katselemme kauneutta,
ihmetellen ihanuutta.
Niin monta olen kohdannut,
jotka joelle joutuikin.
Muka yhdessä laskettiin,
virta vei menojaan.
Saapui uusin mun ystävä,
peloton oli nimeltään.
Ei peljästynyt kuohuja veen,
miten outoa - ajattelen.
Miks`et peljästy ystävä uus,
tämä vaaran on tilaisuus.
Jotain kummaa on sinussa,
herää epäilys minussa.
Viimein totuus kun paljastui,
häipyi luotani ystävä uus.
Hyvä että sä lähdit pois,
laskelmoiville sijaa ei ois.
Siitä tunnen mä ystävän,
alajuoksulla vielä on hän.
Kera kukkasten lintujen,
tosiystävät riemuiten.
Koski kuohuu,
kaataa purren.
Kivet kolhii kulkijaa.
Virran viemä,
raahautuu hän,
kohti tyyntä poukamaa.
Voimillansa viimeisillä,
etsii hän nyt auttajaa.
Huuto kuuluu lahukasta,
missään ei vain kuulijaa.
Tuska repii rinnan auki,
päänsä kohta halkeaa.
Miks`ei kukaan vastaa huutoon,
lohduttele tuskaisaa.
Huuto loppuu,
rauhoittuu hän,
istuu hiljaa paikallaan.
Tulee apuun enkel Herran,
kärsinyttä lohduttaa.
Miks`et luota apuun minun,
yksin tahdot taivaltaa.
Vieras olen maailmassa,
kuvittelen kummastellen.
Ajatukseni aukottomat,
rakkauden rajattoman.
Paloni on rakkaudesta,
tuskaisesta tuntehesta.
Mikään ei vain mulle riitä,
siitä kärsin, siitä niitän.
Unelmani utopiat,
löytää sielun siellä viihtyy.
Kuvitelmaa luuloharhaa,
kaikki käsistäni karkaa.
Yksinäinen yksiksensä,
kokee elon erakkona.
Paras on mun yksin olla,
sielussani salatussa.
Niin kai sitten. Anteeksi ,että häiritsin.
JK: Häkkilinnut viihtyvät häkissään - niin vain on. Muuttolinnut nauttivat lähdöstä, paluusta, matkallaolosta
- ja ikävästä.
Ei se, että kirjoittaa runon tarkoita sitä, että itse kokisi oman elämänsä runon lailla. Runot ovat heijastuksia osin omasta elämästä. Enemmän kuitenkin nähdystä ja elämän kautta tulleesta ymmärtämyksestä ihmistä/luomakuntaa kohtaan.
Miksi etsit rakkautta,
katsellen kaiholla kaikkia.
Kokeilithan kaikki keinot,
oivaltelit omiasi.
Etsit suurta rakkautta,
menosta maailman makean.
Kuvittelit kuulevasi,
näkeväsi nääntyväinen.
Elit itsesi lumossa,
uskoit omiin oikkuihisi.
Oivalsitko oikein kaiken,
vaiko valheesta vapiset.
Nytkö tyhjyyttä hokenet,
vaivoin virheistä paranet.
Jäitkö jälkeen elämästä,
kadotitko johtotähden.
Outo olen,
kuten sanoin.
Tyhjyydestä huusin,
anoin.
Kuljin teitä,
pimentyneitä,
raahautuen rajoillani.
Epätoivo,
tuska syvin,
viilsi rintaa,
mihin pyrin?
Tuli apu mulle jostain,
viestittäen viisaudessaan.
Kokemus tuo muutti kaiken,
myöskin elämisen taidon.
Toinen jalka helvetissä,
toinen jalka päällä maan.
Mieli kulki pimeydessä,
järki valoon vaikeroi.
Valo vain ol`jossain hiljaa,
tunnelissa turvallista.
Ymmärrän mä nyt jo valon,
tunteenikin tuulettanut.
Sinä olet valo
pehmeä lämmin valo
Minä olen valo
pehmeä lämmin valo
- sinun valostasi valoni saanut.
Tapasin sinut sattumalta,
uskomaton ulkokuores`.
Kauniimpi kuin kellään muulla,
kaunotar olit kaikkinesi.
Vartalo kuin patsasveistos,
antiikista ammennettu.
Kasvosi kuin madonnalla,
sielusi silkkaa hunajaa.
Ihmekkö jos ihastuinkin,
olomuotoos upeaan.
Nähnyt olin naista monta,
liian monta, liian monta.
Katselin sua kaihomielin,
olinhan pidoissa vieraissa.
Kerronkos mä monin kielin,
mitä liikkui minussa.
Rakkaus satutti minua,
koinhan aivan uuden tunteen.
Poistui mennehet minusta,
niin myös uudet valloitukset.
Riisuttu olin ja alaston,
rakkauden raatelema.
Syyllisyys painoi minua,
eletty entinen elämä.
Mistä tiesin mä rakkauden,
kohdalleni saapuneen.
Siitä tunsin mä rakkauden,
silmiinsä katsoa saata en.
Koitti meille uusi huomen,
unohdin entisen elämän.
Kaipaamaan en enää jäänyt,
rakkautta raadollista.
Yksi mielessäin asusti,
yhtä pois en sieltä saanut.
Riuduin tuskassa tulisessa,
rakastunut raajarikko.
Kohtaloko herrain herran,
unikuvani saapuikin.
Vaiko ihan sattumalta,
hänet vielä tapasin.
Nyt en sua enää päästä,
riudu en mä tuskassain.
Rakastunut sinuun olen,
olen ollut sinun ain.
on mielenkiintoinen, monenlaisia mietteitä vilahtaa mielessä näitä lukiessa. Etteikö kuitenkin jollain tavalla omakotainen, vaikka vain runoiksi mainitsitkin. Ja onnellinen loppu, kuin sadussa ikään, vaikka tummaakin taivalta matkan varrella taittui. Tähän täytyy vielä palata, ajatuksella.
siis Sielujen kosketus 1-3 tarina on, sanottakoo nyt totuus 100 prosenttisesti omakohtainen kokemukseni, Lisään vielä sen, että tuollaisen kokemuksen jälkeen parisuhde kestää millaiset tahansa myrskyt ja vastoinkäymiset mitä parisuhteessa elämiseen liittyy.
Miksi minut valitsit,
kuten minä sinutkin.
Vastausta vaille jäänet,
sinä niin kuin minäkin.
Suuri on tuo mysteerio,
vetovoima rakkauden.
Sanoja ei sille ole,
aavistus vain alkuperän.
Etsi sielusi rakasta,
sanoitta sinulle sopivaa.
Mietiskele mielin herkin,
aisteinesi aavistele.
Kun sä koet suuren tunteen,
järjelle käsittämättömän.
Olet suurta oivaltanut,
rakkaudesta rajattoman.
Koski kuohuu,
kaataa purren.
Kivet kolhii kulkijaa.
Virran viemä,
raahautuu hän,
kohti tyyntä poukamaa.
Voimillansa viimeisillä,
etsii hän nyt auttajaa.
Huuto kuuluu lahukasta,
missään ei vain kuulijaa.
Tuska repii rinnan auki,
päänsä kohta halkeaa.
Miks`ei kukaan vastaa huutoon,
lohduttele tuskaisaa.
Huuto loppuu,
rauhoittuu hän,
istuu hiljaa paikallaan.
Tulee apuun enkel Herran,
kärsinyttä lohduttaa.
Miks`et luota apuun minun,
yksin tahdot taivaltaa.
kun tämän tähän laitoit, samanlaisin aatoksin kuljeskelin. Vaan ihmisen mieli surettaa, voiko enää luottaa...
Miksi mietit mennehiä,
elelet vain entisissä.
Ajatukset ahdistavat,
alakulo alituinen.
Mitä voitat mietinnällä,
tuskaisella tunnollasi.
Jos et tunne olemusta,
alkuperää ajatustes.
Tulevaakin tutkiskelet,
oudonlaista olettelet.
Pelko valtaa jälleen mielen,
esteenä on ilonkielen.
Elä vain siis tätä päivää,
tämän päivän murhe kanna.
Silloin ei oo huolen häivää,
ilolle siis itses anna.
Jk. Tais tulla tuo valvova enkeli toiseen kertaan:)
Muista elää välillä elämää tämä vain on :))
Se olikin sitten viimeinen runoni tältä erää. En minä nyt sentään joka päivälle uutta runoa ala rustaamaan. Jouluakin pitäisi alkaa valmistelemaan ja kaikenmaailman vateja ja kippoja sorvailemaan joululahjoiksi puusorvillani.
Hyvää Joulua runopalstalaisille:
http://www.aijaa.com/v.php?i=5377811.jpg
olipas tosi kiva kuva sinusta! Ihan noin pitkäksi mieheksi en sinua olisi kuvitellut!
Älä nyt vielä joulua toivottele - sellaista oikeaa vanhakantaista joulurunoa sulta vielä odottelen!
kynttilävartiossa sinisen hetken keskellä:) Ei ole joulurunoa vielä syntynyt. Ei se synny synnyttämällä. Tämmösen vielä löysin tiedostolaatikostani, joka jotenkin sopii joulunlapseen ja meihin ihmisiin suhteessa häneen. Tällä runollani en toki naisia halua syntisempinä pitää meihin miehiin verrattuna. Onpahan vain yksi runoni toisten joukossa.
SYNTINEN NAINEN
Paatunut ol`ihmismieli,
haeskeli haureuttaan.
Rahasteli rakkaudellaan,
antoi aina aulihisti.
Luulotteli luulevainen,
tekevänsä teon hyvän.
Kaupitteli kauneuttaan,
aarrettansa ainoata.
Kohtasi hän viimein tiedon,
totuudenkin toisenlaisen.
Katseli hän silmätystin,
mennyttä ja menneisyyttään.
Katui itki katkerasti,
jalat kastel` herrain Herran.
Kuivatteli hiuksillansa,
voiteleitsi voitehillaan.
naisia ja miehiä kai ollaan jokainen.Jotenkin luulen että tuollainen syntisennaisen synti voi olla Jumalamme silmissä ymmärrettävämpi kuin rakkaudettomuuden ja kovuuden synti; hellyyden ja läheisyyden kieltäminen ihmisiltä, joille kuuluisi hellyyttä ja lämpöä tarjota.
Mutta kaunis oli tuo loppu ja raamatussakin se on mielestäni kaunein kuvaus katumuksesta ja anteeksisaamisen sekä hyväksytyksitulemisen synnyttämästä puhtaasta rakkaudesta.
Vanhanajan joulurunossa on Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja Joosef-isä, niin ja tähti taivaalla.
Tai mistäpä sen tietää mitä sinun joulurunossasi on. Vielä on aikaa inspiraation syttyä.Odotellaan...