Olen ysiluokkalainen poika, todella häiriintynyt sellainen. Mistäs alottaisi kertomuksen, no kai siitä kun minusta levitettiin juoruja pari vuotta sitten. Silloin oli kesäloma, ja linnoittauduin kuukausiksi taloomme, viettäen aikani tietokoneella.
Minua alettiin "piilovittuilla" kesäloman jälkeen, jonka vain nielin kaiken positiivisesti suhtautuen, vaikka se sattui pirusti. Sitten alkoi tupakanpoltto ja säännölliset "perskännit". Juorut alkoivat pikkuhiljaa väheneä ja pian olin taas "normaalissa" asemassani, eli rauhallisena sivustakatsojana. Vaikka kyllä tulee välillä pelleiltyä pitääkseni ilmeettömät kasvoni kurissa.
Sitten kaverini alkoivat käyttää mopoja ja itsekin olen sellaisen halunnut. Perheeni vähäisien tulojen takia asia on vähän vaakalaudalla, en kyllä moposta kokoajan mainitsekkaan. Perheeni, minulla on kolme sisarta ja uskovaiset vanhemmat, jotka ovat moneen kertaan yrittänyt minua käännyttää ja siitä tulee paineita.
Itsevarmuuteni on ollut olematon kenties kuinka kauan, kilpailen vain ihmisten kanssa nettipeleissä, kaikki muut kisat, arvonnat sunmuut jätän aina väliin jos mahdollista. En myöskään osaa koskaan tehdä aloitetta ystävyyssuhteissa ja olen sen takia yleensä hiljaa uusien ihmisten edessä. Osaan esiintyä hyvin monissa tilanteissa, mutta siihen yleensä tarvitsee vain pelkästään tuttuja ihmisiä.
Nyt suurempiin ongelmiini; En osaa erottua massasta, en esitä koskaan mielipiteitäni, vaan aina vastaan kaikkeen myöntevästi. En myöskään uskalla ajatella mitään ihmisten lähellä, pelkäen että he voisivat "kuulla" ajatuksiani. En enää jaksa koulua, jätän aina kaiken tekemättä ja istun vaan tunnilla katsoen ikkunasta ulos. Huomion kaiken itsessäni, seuraan aina muitten ihmisten käytöstä ja käyttäydyn samoin niin hyvin kuin pystyn. Epäilen kokoajan, että joku tai jotkut juonittelevat minua vastaan ja sen takia lähden yleensä vähänkin epäilyttävistä tilanteista pois. Saan myös päähäni välillä suurempiakin asioita, esimerkiksi kyseenalaistaen koko olemassaoloni, esimerkiksi luullen, että kaikki on käsikirjoitettua ja olen jossain kokeessa.
En jaksa enää muita ihmisiä, alan nähdä vikoja kaikissa, mutta en ole liian itsekäs olematta huomanneeksi omianikin vikoja. Tyttöystävää en ole koskaan vielä havitellut, joskus saan toivoa jos joku tekee pienenkin merkin, mitä luulen alotteeksi, mutta yleensä vähän ajan päästä alan miettiä, mitä kaikkea joudun jakamaan tällaisen henkilön kanssa. En voisi tehdä mitään arkirutiineja toisen ihmisen lähellä. En osaa sanoa "Ei" ja ehkä on hyvä asiakin että jätän tulematta suuriin sosiaalisiin tilanteisiin.
Nykyään tulen aina suoraan koulusta kotiin, olen vähän aikaa tietokoneella, katson ehkä telkkarista lempiohjelmiani ja käyn ehkä nukkumaan.
Välillä kavereitani tulee käymään (he eivät ilmoita mitään tulostaan), ja joskus joudun heräämäänkin heidän takia. Mutta ei tässä ole paljoa negatiivista, hyvä että on sentään jotain ihmisiä vielä elämässä, vaikka tarvitsen paljon omaa tilaa, ehkä liikaakiin.
En uskalla puhua asioistani kenellekkään "asiantuntijalle", koska pelkään että heillä on jokin juoni menossa kokoajan. Pelkään, että jokin tuttava lukee tämän viestin, tunnistaa sen minuksi ja alkaa haukkumaan, juorumaan tai jotain sinnepäin.
Minulla oli lapsena 9-11v luulotauti, ehkä sillä on jotain tekemistä vainoharhaisuuden kanssa.
Minua alettiin "piilovittuilla" kesäloman jälkeen, jonka vain nielin kaiken positiivisesti suhtautuen, vaikka se sattui pirusti. Sitten alkoi tupakanpoltto ja säännölliset "perskännit". Juorut alkoivat pikkuhiljaa väheneä ja pian olin taas "normaalissa" asemassani, eli rauhallisena sivustakatsojana. Vaikka kyllä tulee välillä pelleiltyä pitääkseni ilmeettömät kasvoni kurissa.
Sitten kaverini alkoivat käyttää mopoja ja itsekin olen sellaisen halunnut. Perheeni vähäisien tulojen takia asia on vähän vaakalaudalla, en kyllä moposta kokoajan mainitsekkaan. Perheeni, minulla on kolme sisarta ja uskovaiset vanhemmat, jotka ovat moneen kertaan yrittänyt minua käännyttää ja siitä tulee paineita.
Itsevarmuuteni on ollut olematon kenties kuinka kauan, kilpailen vain ihmisten kanssa nettipeleissä, kaikki muut kisat, arvonnat sunmuut jätän aina väliin jos mahdollista. En myöskään osaa koskaan tehdä aloitetta ystävyyssuhteissa ja olen sen takia yleensä hiljaa uusien ihmisten edessä. Osaan esiintyä hyvin monissa tilanteissa, mutta siihen yleensä tarvitsee vain pelkästään tuttuja ihmisiä.
Nyt suurempiin ongelmiini; En osaa erottua massasta, en esitä koskaan mielipiteitäni, vaan aina vastaan kaikkeen myöntevästi. En myöskään uskalla ajatella mitään ihmisten lähellä, pelkäen että he voisivat "kuulla" ajatuksiani. En enää jaksa koulua, jätän aina kaiken tekemättä ja istun vaan tunnilla katsoen ikkunasta ulos. Huomion kaiken itsessäni, seuraan aina muitten ihmisten käytöstä ja käyttäydyn samoin niin hyvin kuin pystyn. Epäilen kokoajan, että joku tai jotkut juonittelevat minua vastaan ja sen takia lähden yleensä vähänkin epäilyttävistä tilanteista pois. Saan myös päähäni välillä suurempiakin asioita, esimerkiksi kyseenalaistaen koko olemassaoloni, esimerkiksi luullen, että kaikki on käsikirjoitettua ja olen jossain kokeessa.
En jaksa enää muita ihmisiä, alan nähdä vikoja kaikissa, mutta en ole liian itsekäs olematta huomanneeksi omianikin vikoja. Tyttöystävää en ole koskaan vielä havitellut, joskus saan toivoa jos joku tekee pienenkin merkin, mitä luulen alotteeksi, mutta yleensä vähän ajan päästä alan miettiä, mitä kaikkea joudun jakamaan tällaisen henkilön kanssa. En voisi tehdä mitään arkirutiineja toisen ihmisen lähellä. En osaa sanoa "Ei" ja ehkä on hyvä asiakin että jätän tulematta suuriin sosiaalisiin tilanteisiin.
Nykyään tulen aina suoraan koulusta kotiin, olen vähän aikaa tietokoneella, katson ehkä telkkarista lempiohjelmiani ja käyn ehkä nukkumaan.
Välillä kavereitani tulee käymään (he eivät ilmoita mitään tulostaan), ja joskus joudun heräämäänkin heidän takia. Mutta ei tässä ole paljoa negatiivista, hyvä että on sentään jotain ihmisiä vielä elämässä, vaikka tarvitsen paljon omaa tilaa, ehkä liikaakiin.
En uskalla puhua asioistani kenellekkään "asiantuntijalle", koska pelkään että heillä on jokin juoni menossa kokoajan. Pelkään, että jokin tuttava lukee tämän viestin, tunnistaa sen minuksi ja alkaa haukkumaan, juorumaan tai jotain sinnepäin.
Minulla oli lapsena 9-11v luulotauti, ehkä sillä on jotain tekemistä vainoharhaisuuden kanssa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei! Tahdoin viestittää hieman, mutta olen nyt niin väsynyt 4 h rankan liikunnan takia että kaadun ihan juuri sänkyyn ja nukahdan saman tien, mutta kirjoituksesi oli hyvä ja tahdon vastata sinulle kun olen paremmassa voimassa huomenissa.
Olet vielä nuori ja iässä jolloin on muutenkin vaikeaa hormonimyrksyjen ja aikuistumisen esitiellä, muistan ettei aika minullekaan helppoa ollut mutta voin lohduttaa että itseluottamuksesi tulee kasvamaan vaikka miltä tuntuisi nyt.
Hyvää yötä ja olen varma että voit saada apua jopa eri tahoiltakin, jutellaan huomenna lisää.
Mene nukkumaan ja muista, että tilanteellesi on ratkaisuja ja apuja tarjolla IHAN VARMASTI :)
Hei uudelleen!
Olen miettinyt sinua ja en ole asiantuntija mutta voisitko puhua tuntemuksistasi vanhemmillesi? Okei siis ahdistaa käännytys, mutta vanhemmat uskoakseni tahtoisivat tiedostaa miltä sinusta tuntuu. Minulla on vuoden nuorempi poika kuin sinä ja osaan jollakin lailla eläytyä tilanteeseen.
Toivoisin että oma poikani puhuisi minulle ongelmistaan ja hän vaikuttaa kyllä avoimelta ja tulee välillä kertomaan jos on huolia ja on tietoinen ja kokenut sen, että meillä perhe vetää yhtä köyttä eikä heikkoa lenkkiä ole, aina autamme ja on joskus väännetty peistä ihan viranomaistasolla veren maku suussa.
Emme ole rettelöitsijöitä mutta oikeuksistaan on pidettävä kiinni ja omaa lastaan puolustettava.
Uskonnollisia tai ei, vanhempasi uskoakseni tahtoisivat kyllä sinua auttaa tai jos olet varma että heille et voi puhua niin sitten neuvoisin että menet ja varaat ajan kouluterveydenhoitajalle tai kuraattorille mutta mieluummin terveydenhoitajalle.
Ehkä hänen kanssaan voisit puhua vanhemmillesi? Tai sitten menet rohkeasti terveyskeskukseen päivystykseen ja varaat lääkäriltä ajan ja kerrot ettet uskalla puhua asioista kotona ja toivot hänen olevan linkkinä tässä?
Jaaha, minun pitää taas mennä heti joten palaillaan asiaan, kommentoipa välillä :)
Kiitos vinkeistä. Tiedän nämä vaihtoehdot, mutta siinäkin ovat kyllä pelot. Pelkään, että minua vastaan jotenkin juonitaan ja pumpataan täyteen lääkkeitä joiden pitäisi auttaa, muuttaen minut "zombieksi".
Keskustelu vanhempien kanssa tuntuu jotenkin oudolta, koska en jaa heidän kanssa muuta kuin vain koetulokset sun muut.
Haluan sinua kannustaa myös kaikessa nyt tästä eteenpäin. Olen jo vanhempi tädin tättäräinen. Erittäin hyvin sait kuvattua asioitasi, siinäkin jo on hyvä alku avun saamiseen; siis siinä että edes nyt tänne kirjoittelit. Kovin älykkäältäkin vaikutat.
Minä en panisi noita vainoharhaisuuden tyyppisiä oireitasi ihan vaan murrosiän piikkiin... Jotenkin olet nyt niin herkkä, että on tuskallista kaiken päälle tuommoiset asiat, joista jo itseki osaat epäillä, että voiko olla niin. Olet selvästikin ahdistunut, masentunut ja olisi hyvä päästä lääkärillekin, ettei lisäänny tuommoinen 'mikä on totta, mikä ei' -kokemus ja rasittavat epäilykset. Ollet turvaton ihan, kokemuksessasi.
Tiedän asiasta, koska itselläni nykyään monesti tuppaa hirveän negatiivisia asioita ja luuloja ihmisistä tulla mieleen; ihan kuin olisi tekeillä jotakin kamalaa, että ovat mua vastaan, eivät yhtään tykkää minusta; saattavat joskus jopa naureskella mua, enkä tiedä. Tämä on inhottavaa. Mietittyäni hetken, ryhdistäydyn sitten ja päätän lujasti, että oli miten oli, minä elän elämääni niissä kuvioissa, jotka minulla on, en usko että epäluuloilleni on tosipohjaa. Minun käsitys on, että vainoharhainen olo tulee erittäin suuresta epävarmuudesta, mm. että rakastaako minua kukan, että olenko kenellekään todella tärkeä; on yksinäistä ja läheisyyden puutetta sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Kun vain saisi hyvää, varmaa ja läheistä yhteyttä edes yhteen tai mieluummin muutamaan ihmiseen, niin heti olo vankistuu ja itsetunto on vahvempi. Tulee niinkuin turvaa tähän olemassa oloon. Tällaista heiluntaa ole itselläni kokenut ja kyllä uskon siinä olevan jotakin sinustakin, vaikka ikäeromme on oikein iso.
Kyllä suorilla voin käsittää, että vanhempasi kaikessa tahtovat sinulle kaikkea hyvää, että kaikin tavoin pärjäisit elämässä ja olisit ns. suojattu. Siltä pohjalta sinun kannattaisi rohkaistua lähestymään heitä tai jompaa kumpaa heistä. Tietysti jotakuta toistakin ihmistä, kuten tässä jo joku sanoi. Tarvitset aikuisen ihmisen kanssa hyvää ja syvää keskustelua elämästä yleensä ja ihan omasta elämästäsi.
Sinun kannattaisi saada tehdä joitakin suunnitelmia oman elämäsi suhteen; kertoilla jollekin toiveistasi ja unelmistasi liittyen tulevaisuuteen. Suosittelen suuresti, että lähennyt vanhempiasi ja määrää heti alkuunsa, että asioittesi on saatava olla ehdottoman luottamuksellisia eikä edes sisaruksille tiedoksi. Sanon näin, koska itse aikoinaan kärsin siitä, että äiti hyvin helposti jutteli mun asioista huolimattomasti sinne tänne, ja muulle perheelle, eikä tajunnut miten herkkiä ja tärkeitä asiat olivat minulle. Oma kokemukseni on, että on vain edullista, että vanhempasi ovat kristittyjä, he tajuavat elämää aika laajasti tuon kautta. Teiltä vain nyt puuttuu normaali läheisempi yhteys keskenänne? Kuitenkaan en ole huomaavinani tekstistäsi, että suhteessanne olisi varsinaista vikaakaan. Ette vain ole puolin ja toisin vaivautunut pysähtymään toistenne kohdalle? Sinä ymmärrettävästi olet lähtötilanteeltasi epäröivä ja epäileväinen. Kun saat asioillesi 'pään auki', alkanee helpottaa ja tuntua turvallisemmalta. Olehan sitkeä, edelleen. - Tällaista tuli mieleeni.
Hei taas! Mitä sinulle kuuluu aloittaja? Tuli mieleeni, että olisiko helpompaa jos kirjoittaisit kirjeen vanhemmillesi tai toiselle heistä? Ihan vaikka että tuntuu pahalta ja tahtoisit jutella tai kirjoitaa enemmänkin, miltä itsestäsi vaan tuntuu. Sopisitte rauhallisen ajan keskenänne ja keskustelisitte. Aiemman kirjoittajan teksti on erinomaista ja kattavaa.
Melko samanlaista ovat asiat olleet, tosin viikonloppu on saanut ajatukset vähän eroon koulusta.
En halua tehdä tätä vaikeaksi, mutta vanhempien kanssa juttelu tuntuu jotenkin oudolta ja sopimattomalta. Ja luultavasti he alkavat vaan saarnaamaan minulle uskomuksiaan.
Uskallan vain puhua anonyymisesti netissä, ja tyhjennän kyllä sivuhistorianikin aina kun poistun. Vaikka tämä ei kylläkään auta, minut voi kuitenkin tunnistaa jos on tarpeeksi pakkomielteinen ja hyvä näissä asioissa.
Sattuipas jotain outoa, olen ollut viimeisen parin tunnin aikana erittäin aktiivinen, kirjoittanut yli-inhimillistä vauhtia kotitehtäviä, puhunut ihmisille normaalia enemmän, nauranut, enkä en malta edes nukkua.
Melko pelottavaa, mutta ei tästä voi kyllä muuta kuin nauttia kaiken tämän keskellä.