vauvakuumen vuoksi lapsi

Niin.. elämä on tasapainoilua tunteiden ja järjen kanssa.

Yksi tuttuni sai vahingon saattelemana lapsen 16-vuotiaana ja hänen elämänsä meni siitä todella sekaisin. Sitten hän 19-vuotiaana joutui niin vakavaan auto-onnettomuuteen, että sen seurauksena hän ei voi saada enää lapsia. Teiniäitinä katui tekoaan, mutta onnettomuuden jälkeen oli ja nyt myöhemminkin elämän järjestäytymisen myötä ikionnellinen, että oli saanut edes tämän yhden lapsen.

Minusta vauvakuume ei ole vähäpätöinen juttu eikä mikään "vain" asia. Itselläni jäi opiskelut kesken kymmeneksi vuodeksi lapsen takia, mutta kun palasin suorittamaan opintoni loppuun, olinkin jo kypsynyt elämän ja lapsen myötä ja paljon innokkaampi ja motivoituneempi uuden tiedon hankintaan. Silloin sitä saa koulutuksestaankin enemmän irti.

Ulkopuoliset näkevät asiat eri valossa kuin asianosaiset itse. Tietenkin lapsen ja opiskelun yhdistäminen on hiton rankkaa, mutta itse en ainakaan kadu lapsen syntymää vaikka elämän rankkuutta välillä kiroilenkin. Itselläni siis toinen lapsi päätti iloisena yllätyksenä ilmoittaa itsestään, kun olin valmistumaisillani toisista opinnoistani. Kesken nekin opinnot jäivät, mutta uskoisinpa, että harvalla on koskaan sellaista "täydellistä" ajankohtaa lapsen syntymälle ja jos sellainen olisikin ei ne vauvat aina kutsusta tule..

Niin, kaikki vanhemmat ainakin välillä narisee kuinka on vaikeeta tehdä sitä ja tätä kun on lapsi/lapsia. Ja useimmat kuitenkin selvityy ihan kunnialla hommistaan loppujen lopuksi. Taitaa se valitus vaan kuulua asiaan. Suomalaisilla varsinkin :)

Minä olen ajatellut että se on voimakasta halua saada vauva ja sitoutua lapseen.
Jos noin, niin eikö aina pitäisi olla vauvakuume ennen kuin lapsen saa?

Itse olen käynyt vähän saman läpi. "Kärsin" vauvakuumeesta melkein 4 vuotta, kunnes lopulta mieskin innostui asiasta ja vauva saatettiin aluilleen. Kesken minun opintojeni. 2 vuotta ja olisin valmistunut.

Nyt minulla on 2-vuotias poika ja yritän opiskeluja väkertää samalla. Motivaatiota on huimasti enemmän kuin ennen lasta, samoin sitä järkeä ja organisointikykyä. Olen aivan toinen ihminen kuin kaksi vuotta sitten.

Vauvakuume on vähän sellainen asia, että yleensä ulkopuoliset aliarvioi sen hupsutteluksi. Kyllä se on sellainen sairaus, että se vaikuttaa elämään. Minullakin se oli "vauva tai kuolen" -tyylistä ajattelua. Kuulosta naiivilta ja tyhmältä, mutta se tunne on todellinen ja rikkirepivä, kun syli huutaa ja kirkuu vauvaa. Kaikki muut asiat ovat toissijaisia ja vain vauva merkitsee jotain.

Jos kaiken pitäisi olla valmiina lasta varten, ei sitä lasta voisi koskaan tehdä. Tai sitten kun voisi, onkin ikää reippaasti yli 40v, eikä se enää onnistu. Luonto on itse kehittänyt vauvakuumeen, jotta elämä jatkuisi, mielestäni se on ihan terve tila terveellä nuorella naisella.

Lapsi on riippakivi, jos hänestä sellaisen haluaa tehdä. Myönnän, että on pirun vaikeaa tehdä läksyjä tai perehtyä oppikirjoihin, silloin kun jaloissa pyörii vilkas 2v, joka ei anna sinun mennä edes yksin vessaan. Välillä ollaan silmät ristissä, kun yöt on huudettu ja kuudelta pitäisi nousta. Välillä ollaan silmät ristissä, kun saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa, mutta lapsipa haluaa nousta viideltä. Se nyt vaan on sitä elämää. Joskus huilataan ja joskus vedetään kymmentä asiaa kerralla. Pääasia on, että muistaa ottaa lapsen syliin ja olla hänenkin kanssaan, siitä se todellinen voima ja jaksaminen kumpuaa. Muistan koulussa kuulleeni miesopettajalta, että hän tykkää äitiopiskelijoista eniten, koska he ovat kaikkein ahkerimpia opiskelijoita. Heillä on paras syy valmistua.

Kadunko jotain? En. Edelleen on ne 2 vuotta edessä opiskeluja. Ja olen alkanut miettiä, jos sitä pikkukakkosta... ;)

Jo 13 vuotiaana minulle tuli "vauvakuume".
En kuitenkaan lähtenyt tekemään mitään asian eteen, mutta lapsesta haaveilin, vaikka itsekkin olin lapsi.
18 vuotiaana ei ollut mieleni mihinkään muuttunut vaan tahdoin edelleenkin lapsen ja mieheni kanssa päätimme jättää ehkäisyn pois. Lapsi sitten tulee jos on tullaakseen ja niinpä sitten lopulta kävi että tulin raskaaksi ja 9kk päästä lapsi syntyi.

Isälle oli ongelma käydä lapsen kanssa keskenään kaupassa ja minua suorastaan ihmetytti mikä ongelma siinä on.
Yksin hän kyllä pystyi käymään kaupassa, mutta jos tuli tilanne että "joutui" ottamaan lapsen mukaan niin yritti sysätä lapsen joko muille hoitoon tai värvätä kaverin mukaan kauppaan.

Minä taas en nähnyt mitään ongelmaa käydä lapsen kanssa kahdestaan kaupassa. Mikäköhän se mieheni ongelma sitten oli, vai tekikö hän ongelman itse?
Jaa-a, paha sanoa. Minä en ole siihen vastausta saanut vielä tähänkään päivään mennessä.

Kaverille oli ongelma siivota jos lapsen kanssa kahdestaan kotona.
Itselleni ei koskaan siivoaminen ole ollut ongelma lapsen kanssa kahdestaan ollessa.
Joko kaverini teki ongelman itse tai meidän lapsemme sekä me itse olemme niin erilaisia keskenään.

Kaverille oli myös suihkussa käynti ongelmana jos oli lapsensa kanssa yksin kotona. Minä otin tällaisessa tilanteessa lapsen mukaan suihkuun ja otan siis vieläkin.

Mitäs ongelmia minulla sitten on ollut? ei tule nyt mieleen mitään.
Ongelmia on toki ollut, mutta ei lapsesta johtuvia.
Miksi ei? EN tiedä. Ehkä sellaisia tulee vielä, tai sitten ei.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että ongelmat johtuvat meistä itsestä ja siitä että lapset ovat erilaisia.
Minä pystyn ottamaan lapsen mukaan menimpä melkein minne vain, mutta jotkut haluavat tehdä reissunsa rauhassa tai sitten heidän lapsensa ovat niin vilkkaita etteivät reissut ota onnistuakseen lapsen kanssa.

Itse pidän omituisempana lapsen hankintaa tilanteissa että itsellä ei satu olemaan kummoisempaa halua ryhtyä vanhemmaksi, muttei liiemmin estettäkään tai hankkiutuu äidiksi vaan siksi että se on muiden ihmisten tahto.

Jos ystäväsi olisi odottanut pari vuotta ja valmistunut ja sitten ollut raskaana, niin hän olisi valmistumista seuraavat vuodet ollut kotona lapsen kanssa ja sitten olisi taas se taantuma, ei työkokemusta ja valmistumisestakin jo aikaa. Tilanne vielä pahempi. Kenties hän vaikka suunnittelee jo toista lasta sen ensimmäisen kaveriksi, jolloin töihin ei olekaan vielä kiire.

Millä perusteella sinun mielestäsi lapsi pitäisi hankkia? Mitään järkiperäistä syytä siihen ei ole koskaan, vaan se hankitaan vain ja ainoastaan sen vauvakuumeen takia. Ja sen pitäisi olla myös ainoa hyväksyttävä syy saada lapsi. Sen, että lapsen haluaa. Helpointa hänen kannaltaan olisi ollut olla hankkimatta lapsia koskaan. Tuskin hän helpointa mahdollista elämää halusi. Ei lapsen kanssa ole koskaan helppoa. Tai sitten on aina, se on asennekysymys.

Ei ole oikeaa tai väärää aikaa hankkia lapsi (kun nyt puhutaan kuitenkin normaalista, pariutuneesta, vastuullisesta ja täysi-ikäisestä ihmisestä). Eikä varsinkaan kukaan muu voi päättää sitä, milloin se oikea aika lapsen hankkimiselle on tai olisi ollut. Kukaan ei voi tietää, olisiko asiat olleet paremmin vai huonommin, jos hän olisi odottanut pari vuotta. Veikkaan, että työtilannetta se ei olisi parantanut ja opiskelu pienen lapsen kanssa on helpompaa kuin työssäkäyminen. Ainakin minulla, sillä molempia olen tehnyt.