mitä sit jos ei vaan jaksa

Olen lääkärillä ravannut useampaan otteeseen (sain lääkkeitä ja saan terapiaakin) ja olen jutellut oloistani ja välillä sietämättömäksi käyvästä ahdistuksesta. Aina vaan käsketään harrastamaan lenkkeilyä ja menemään perhekerhoihin tms. Valitettavasti mikään noista ei tunnu auttavan yhtään ja harrastukset varsinkin tuntuvat vain suurelta taakalta jota on pakko yrittää kaiken muun askareen ohella toteuttaa että pysyvät lääkärit tyytyväisenä. Nyt on vaan niin että ei vähempää voisi kiinnostaa mennä vääntämään naamaa ja teeskentelemään ihmisten ilmoille että kyllä meillä jaksetaan, kun oikeasti ei todellakaan jakseta. Joinakin päivinä on hetkellisesti tuntunut paremmalta kun olen onnistunut vetämään aamupäivän läpi ilman yhtään itkun tai raivon puuskaa. Sitten on niitä päiviä kun ajattelen että parasta olisi vain kuolla pois, ja niitä päiviä on ollut lähiaikoina paljon.
Mies ymmärtää tavallaan. Surun tunteet hän kyllä jaksaa ymmärtää ja tukea mutta hän ei yhtään kestä sitä että saan hillittömiä raivonpuuskia joita on koko ajan vaikeampi hillitä.
Nukkuminen on minulle ollut haasteellista jo monta kuukautta. Tällä hetkellä minulla on lääkkeet nukkumiseenkin mutta nekään eivät tunnu auttavan. Silti makaan monenä yönä hereillä itkua tihrustamassa pikkutunneille asti ja sitten onkin seuraava päivä taas yhtä helvettiä.

ap... kirjoitti:

Olen lääkärillä ravannut useampaan otteeseen (sain lääkkeitä ja saan terapiaakin) ja olen jutellut oloistani ja välillä sietämättömäksi käyvästä ahdistuksesta. Aina vaan käsketään harrastamaan lenkkeilyä ja menemään perhekerhoihin tms. Valitettavasti mikään noista ei tunnu auttavan yhtään ja harrastukset varsinkin tuntuvat vain suurelta taakalta jota on pakko yrittää kaiken muun askareen ohella toteuttaa että pysyvät lääkärit tyytyväisenä. Nyt on vaan niin että ei vähempää voisi kiinnostaa mennä vääntämään naamaa ja teeskentelemään ihmisten ilmoille että kyllä meillä jaksetaan, kun oikeasti ei todellakaan jakseta. Joinakin päivinä on hetkellisesti tuntunut paremmalta kun olen onnistunut vetämään aamupäivän läpi ilman yhtään itkun tai raivon puuskaa. Sitten on niitä päiviä kun ajattelen että parasta olisi vain kuolla pois, ja niitä päiviä on ollut lähiaikoina paljon.
Mies ymmärtää tavallaan. Surun tunteet hän kyllä jaksaa ymmärtää ja tukea mutta hän ei yhtään kestä sitä että saan hillittömiä raivonpuuskia joita on koko ajan vaikeampi hillitä.
Nukkuminen on minulle ollut haasteellista jo monta kuukautta. Tällä hetkellä minulla on lääkkeet nukkumiseenkin mutta nekään eivät tunnu auttavan. Silti makaan monenä yönä hereillä itkua tihrustamassa pikkutunneille asti ja sitten onkin seuraava päivä taas yhtä helvettiä.

hyödynnä nyt ihmeessä lastenhoitoapua, jota yhteiskunta tarjoaa. Saisitko neuvolasta vinkkejä, mahdollisuuksia myös ilmaiseen apuun??? MLL:n lastenhoitajat myös edullisia. Entäpä helpottaisiko kuitenkin, jos lapsi menisi edes osittain hoitoon tms. Miksi vääntelet naamaa ja teeskentelet? Avoimuus kyllä yleensä kantaa parempaa hedelmää ja ihmiset alkavat itsekin puhumaan ja jakamaan asioita. Meillä ainakin vetäjät painottavat, että tulkaa tänne jos seinät meinaavat kaatua päälle jne.Ehkä joku ihan oikeasti haluaisi auttaa ja tukea arjessasi. Ainakin itse olisin valmis auttamaan, jos kerhossa joku valittaisi totaalista väsymystä! Niin ja kuten edellinen-olen samaa mieltä-Jeesus oikeasti tuo valon ja tarkoituksen elämään! Älä jää yksin!

ap... kirjoitti:

Olen lääkärillä ravannut useampaan otteeseen (sain lääkkeitä ja saan terapiaakin) ja olen jutellut oloistani ja välillä sietämättömäksi käyvästä ahdistuksesta. Aina vaan käsketään harrastamaan lenkkeilyä ja menemään perhekerhoihin tms. Valitettavasti mikään noista ei tunnu auttavan yhtään ja harrastukset varsinkin tuntuvat vain suurelta taakalta jota on pakko yrittää kaiken muun askareen ohella toteuttaa että pysyvät lääkärit tyytyväisenä. Nyt on vaan niin että ei vähempää voisi kiinnostaa mennä vääntämään naamaa ja teeskentelemään ihmisten ilmoille että kyllä meillä jaksetaan, kun oikeasti ei todellakaan jakseta. Joinakin päivinä on hetkellisesti tuntunut paremmalta kun olen onnistunut vetämään aamupäivän läpi ilman yhtään itkun tai raivon puuskaa. Sitten on niitä päiviä kun ajattelen että parasta olisi vain kuolla pois, ja niitä päiviä on ollut lähiaikoina paljon.
Mies ymmärtää tavallaan. Surun tunteet hän kyllä jaksaa ymmärtää ja tukea mutta hän ei yhtään kestä sitä että saan hillittömiä raivonpuuskia joita on koko ajan vaikeampi hillitä.
Nukkuminen on minulle ollut haasteellista jo monta kuukautta. Tällä hetkellä minulla on lääkkeet nukkumiseenkin mutta nekään eivät tunnu auttavan. Silti makaan monenä yönä hereillä itkua tihrustamassa pikkutunneille asti ja sitten onkin seuraava päivä taas yhtä helvettiä.

Olen myös hoitovapaalla ja samanlaisia jaksamis ongelmia. Minulla on myös älyttöttömän ahdistunut ja masennunut olo. Mies käy myös töissä.

Välillä on hetkellisesti parempi olo, mutta aika nopeasti ahdistus tulee takaisin. Minäkin monesti itkua tihrustan yöllä ja päivällä.

En oikein jaksa kauheasti leikkiä lasten kanssa ja tunnen siitä syyllisyyttä.
Jotenkin välillä tuntuu ei edes enää jaksa mennä psykologille tai jonnekin missä yritetään auttaa...

Ajattelin kertoa, että on meitä muitakin. Mustakin tuntuu just siltä että ei vaan jaksais enää yhtään!

Minä VAAn kirjoitti:

Olen myös hoitovapaalla ja samanlaisia jaksamis ongelmia. Minulla on myös älyttöttömän ahdistunut ja masennunut olo. Mies käy myös töissä.

Välillä on hetkellisesti parempi olo, mutta aika nopeasti ahdistus tulee takaisin. Minäkin monesti itkua tihrustan yöllä ja päivällä.

En oikein jaksa kauheasti leikkiä lasten kanssa ja tunnen siitä syyllisyyttä.
Jotenkin välillä tuntuu ei edes enää jaksa mennä psykologille tai jonnekin missä yritetään auttaa...

Ajattelin kertoa, että on meitä muitakin. Mustakin tuntuu just siltä että ei vaan jaksais enää yhtään!

Hae apua ennen kuin teet mitään peruuttamatonta. Lapsesi ovat vain kerran lapsia, heitä ei auta jos heidän aikuistuttua saat itsesi kuntoon. Sinun pitää jaksa nyt! Lastesi vuoksi. Hae heti apua!