en löydä paikkaani

Samanlaisia ajatuksia löytyy itseltäni. Mun unelma elämä olis olla muusikko ja tehä sillä elanto. Itse asiassa monen vuoden ajan ajattelin sitä joka päivä. Se unelma oli vaan jääny asumaan muhun niin, että tuli jopa paineita. Joskus tuli inhottava olo kun mietin miten kestäisin, jos unelmastani ei koskaan tulisikaan totta. Mulla ei ole ku yks ystävä ja sekin asuu Suomen toisessä päädyssä. Eikä hänkään ole sellanen kenelle voisin puhua ihan mistä vaan. Olen siis yksinäinen tosi monen asian suhteen. Mutta olen oppinut elämään sen kanssa ihan oikeasti. Luovilla ihmisillä on monesti jotain häikkää mielenterveyden kans. Itelläki on ollu jatkuvaa masennusta ja aikoinaan oli vainoharhaisuutta, aivopeseydyin helposti eri juttuihin. Nykyään pystyn melkein nauramaan silloiselle itselleni.

"en tunne kuuluvani mihinkään - olen ulkopuolinen
katson reunalta - en tipu kuitenkaan"

Itsekin kauan ajattelin etten kuulu mihinkään. Kyllä sä kuulut. Oot osa ihmislajia siinä missä brad pitt ja tarja halonenki. Ite ajattelen näin, (olkoon se defenssi tai ihan mitä vaan, en välitä, kunhan se toimii): Mä oon kuullu niin paljon eri juttuja tieteistä, uskonnoista ja ihan kaikesta, kaikilla on eri mielipiteet eikä 100% totuuksia ole olemassa. Ei kukaan voi sulle kertoa miten asioiden pitäis olla. Mitä siitä mitä muut ajattelee? Jos et tunne kuuluvasi mihinkään, kuulut niihin ihmisiin keille kestää kauemmin löytää rauha mielelle ja oma paikka. Niihin ketkä ei tunne kuuluvansa mihinkään. Niihin ketkä haluaa ja uskaltaa esittää kysymyksiä. En ole ikinä ymmärtänyt ahdasmielisiä ihmisiä ketkä lyö nyrkin pöytään ja sanoo että asia on näin.

Haluat olla jotain? Haluatko olla jotain itsellesi vai muille? Ajattele näin: Mitä sitten jos muut kuulisivat sinusta? Susta kerrottais tarinoita ja sua ihailtais. Mitä sitte? Sä voit heti saada enemmän olemalla jotain itelles. Koska sinä se olet oma peilikuvas eikä kukaan muu. Pyri olemaan ihanneminäsi luonteelta ja olemukselta. Siinä sulle elämäntehtävä. Sä oot kuitenki ihminen, tietoinen ja ihmettelevä. Se on jotain se.

Itekki ajattelin etten halua sitä mitä kaikki muut on. Mua iljetti ja oksetti ajatus siitä että tekisin ma - pe duunia 8:00 - 16:00 aina, joka päivä. Jotenkin tuo ajattelu on kuitenkin kaikonnut. Olen alkanut ottamaan lukion tosissani. Istun hiljaa tunnilla ja opiskelen... ja olen ylpeä siitä. Oon muuttunu rauhallisemmaksi. Ihastuin varattuun tyttöön ja oon vieläkin ihan lääpälläni. En tule ikinä saamaan häntä, mutta on silti hienoa elää samassa yhteisössä hänen kans. Joskus vielä vaihdan sanan tai pari hänen kanssa mikä on hieno hetki. Kannattaa ottaa ilo irti ja huomata ne pienet hyvät asiat. Niiden avulla sitä jaksaa eteen päin.

Tulipas nyt kirjoitettua sekava juttu olis varmaan nukkumaan meno aika. En tiedä oliko tästä mitään apua, vai toimiiko tuollaiset jutut vain itseeni. Tsemppiä. Kyllä se paikka vielä löytyy! :)